Elokuva W: kriittinen arvio

 

Elokuvasta W, sivulta Finnkino

Kukaan ei pidä kusetetuksi tulemisen tunteesta. Kusetetuksi joutuneen ihmisen turhautunut raivo on aina sama riippumatta siitä, onko kusetus tapahtunut ihmissuhteissa, politiikassa, talouselämässä, uskonnossa tai millä elämänalueella hyvänsä.

Myös taiteessa voi kusettaa. Tämä ikävä tosiasia selvisi minulle, kun kävin katsomassa Anna Erikssonin käsikirjoittaman, ohjaaman, säveltämän ja pääosassa näyttelevän kakkoselokuvan nimeltä W. Erikssonin ensimmäinen elokuva oli nimeltään M, ja sen on annettu ymmärtää kertovan Marilyn Monroesta. Tai Mysteeristä. Tai Minäminäminästä eli Anna Erikssonista itsestään. Mistäs sen tietää. Sitä en ole nähnyt ja olen varmasti säästynyt paljolta.

W-elokuvan mustavalkoisen ja kiehtovan trailerin perusteella syntyy valheellinen vaikutelma, että W olisi poikkeuksellisen kekseliäs ja kokeellinen taide-elokuva, joka kertoo raskaan symboliikan keinoin älyllisesti haastavan poliittisen allegoran nykyajan yhteiskunnallisista asetelmista ja pyrkii kumoamaan valta-asetelmia ja haastamaan vallankumoukseen. Tai jotain muuta sekavaa scheissea.

W-elokuvassa on hyödynnetty trendikästä sadomasokistista kuvastoa. Kuolemansairas, puolialaston ja metallikorsettiin puettu Rouva Eurooppa lojuu kylmässä teollisuushallissa sidottuna sänkyyn ja rääkyy tuskaansa Herra Kiinalle. Muissa kohtauksissa esiintyy toinen sänkyyn sidottu nainen, tällä kertaa sairaalavaatteisiin puettuna. Nainen on ilmeettömien naispuolisten sairaanhoitajien kidutettavana epämääräisessä totalitaarisessa systeemissä. Välillä sairaanhoitajat hoipertelevat sairaalan käytävillä, pitävät rituaalinomaisia kokouksiaan ja nukkuvat yönsä ruumishuoneella. Joskus siirrytään seuraamaan kuolevan miehen sekavaa mongerrusta salissa, jonka lattialla vesi lainehtii.

Mitä tällä kaikella yritetään sanoa? En todellakaan tiedä. Onko W olevinaan tutkielma vallasta? Jos on, se on taiteellisesti teennäinen ja älyllisesti epärehellinen. Jos iskelmälaulajana paremmin tunnettu Anna Eriksson kuvittelee, että suurta taidetta syntyy korvaamalla iskelmien latteuden ja pikkusievän sievistelyn tosirankalla rankistelulla, kuten tässä elokuvassa, hän on väärässä. Ei sievistely eikä rankistelu johda taiteellisesti tasokkaaseen ilmaisuun, koska molemmista puuttuu ajattelun syvyys ja tunteiden vivahteet.

Elokuva W pyrkii ilmeisesti olemaan rohkea ja omaperäinen, mutta se ei onnistu edes tässä, koska elokuvan tyylikeinoja on käytetty jo aiemmin – ja paremmin. W näyttää lainaavan liikkumattoman kameran ideaa ruotsalaiselta ohjaajalta Roy Andersonilta. Samoin kelmeä maailma ja oudot ihmishahmot vaikuttavat imitoiduilta samalta ohjaajalta, mutta lämpö ja oivallus uupuvat, toisin kuin esikuvassaan.

Elokuva W sisältää paljon kuvottavia, joukoturkkamaisia lähikuvia ihmiskehon ruumiinosista. Kolkosti valaistut puhuvat päät on rajattu tiukasti otsasta leukaan, ja siinä pysytään minuuttikaupalla. Katsojan kestokykyä testataan myös näyttämällä oksettavia lähikuvia syljestä kiiluvia, kellertäviä hampaita ja koko valkokankaan täyttävää genitaalialueelta näyttävää lihaspoimua, jonka päällä etenee muhkurainen sormi.

Jos Erikssonin tavoitteena oli arvostella valta-asetelmia sadomasokistisen kuvaston avulla, sekin on jo tehty ja paremmin. Italialaisen Pasolinin elokuva Sodoman 120 päivää on siirretty Ranskasta fasistiseen Italiaan. Kyseenalaisen fasistisen ideologian tuputtaminen vastaanhangoittelevalle ihmiselle esitetään elokuvassa kirjaimellisesti paskan syöttämiseksi lautaselta lusikalla. Kohtaus on ällöttävä, mutta temaattisesti perusteltu.

Elokuvassa W häiritsi sekin, että hempeä wienervalssi oli yhdistetty kolkkoon sairaalakohtaukseen, aivan kuin tätäkin tehokeinoa ei olisi jo käytetty. Muistaakseni se oli juuri Auli Mantilan elokuva Neitoperho, jossa pumpulimaisen pehmeä musiikki oli sijoitettu raakaan väkivaltakohtaukseen, jolloin katsoja vaikuttuu kontrastista.

Jos epäilee, onko koskaan aikaisemmin nähnyt mitään tosirankkaa rankistelua, niin sanotaan vaikka Rammsteinin musiikkivideot.

Eli jos joku on jaksanut lukea tekstiäni tähän saakka, ymmärrätte varmaan, mikä kaikki elokuvassa W tuntui kusetukselta. No ihan kaikki.