Näin Elviksen kahdesti!

 

Kohtaus 1: Elvis katsoo aavikkokaupungille pystytetyn teltan raoista mustaihoista rythm´n´d blues -laulajaa ja aistillisesti tanssivaa paria.

Kohtaus 2: Vaaleanpunaiseen pukuun pukeutunut, epävarma nuori Elvis seisoo esiintymislavalla yleisön odottaessa musiikin alkamista.

Kohtaus 3: Huvipuiston maailmanpyörän vaunussa lipeväkielinen manageri lupaa Elvikselle sata tai vaikka tuhat pinkkiä Cadillac-autoa.

Kohtaus 4: Armeijasta Saksan komennukselta palannut Elvis itkee vanhempiensa vaatehuoneen lattialle ja hamuilee alkoholismiin menehtyneen äitinsä mekkoja.

Kohtaus 5: Kapinallinen Elvis villitsee kirkuvan yleisön laulullaan, lantion vatkauksellaan, jalkojen tärisyttämisellään ja lattialla kiemurtelullaan.

Kohtaus 6: Keski-ikäinen, lihonut, väsynyt ja pillereiden huumaama Elvis anelee, ettei Pricilla-vaimo jättäisi häntä ja veisi heidän yhteistä lastaan mukanaan.

Kohtaus 7: Sairaalloinen Elvis laahustaa lentokoneen portaita ylöspäin, ja kääntyy vielä vilkuttamaan viimeisen kerran, ennen kun lentokoneen oviaukko nielaisee hänet mustuuteen.

 

Elokuvasta Elvis, sivulta IMDb

Ohjaaja Baz Luhrman tunnetaan värikylläisistä, liioittelevista, karnevalistisista ja kitschiltä vivahtavilta elokuvistaan. Elvis-elokuvassa ohjaaja-käsikirjoittaja on joutunut hillitsemään pahinta revittelytaipumustaan ja nojaamaan tarinansa historiallisiin tosiasioihin. 

 

Elokuva kertoo ikonisesta laulajasta Elvis Presleystä (1935-1977), joka on jäänyt musiikinhistorian kirjoihin afroamerikkalaisilla vaikutteillaan, samettisella lauluäänellään, villiä seksuaalisuutta tihkuvilla lavaesiintymisillään, mutta myös pilleririippuvuudellaan ja menehtymisellään 42-vuotiaana sydänsairauteen.

Kävin katsomassa Elvis-leffan kahteen kertaan, koska ensimmäisellä katselukerralla reagoin kaikkeen näkemääni ja kuulemaani pelkästään tunteella. Lumouduin lähes kaikesta elokuvassa. Vasta toisella katselukerralla pystyin analysoimaan elokuvan kerrontaa, rakennetta ja tyylikeinoja. Aloin tiedostaa, että elokuva on aina historiallisuudestaan huolimatta taiteellinen tuote, missä ohjaajalla on suuri valta kertoa tarina haluamallaan tavalla.

Ensimmäisellä kerralla hullaannuin siis kaikesta, aivan kaikesta: käsikirjoituksesta, ohjauksesta, kuvauksesta, leikkauksesta, lavastuksesta, puvustuksesta, maskeerauksesta ja luonnollisesti näyttelijöiden häikäisevistä suorituksista.

Ylipäänsä elokuvaohjaajissa pidän eniten niistä, joilla on omaperäinen ja jäljittelemätön tyyli. Luhrmanilla on ehdottomasti persoonallinen tyyli, joskus jopa hillittömyyteen ja levottomuuteen saakka, kuten elokuvissa Moulin Rouge ja Romeo+Julia.

Elokuvan leikkauksessa ällistyin tavasta, jolla Elviksen lapsuuden vaikutteita nivottiin yhteen: afroamerikkalainen blueslaulaja ja mustaihoisen parin intiimi tanssi rinnastui gospel-telttakokouksen hurmokseen, jossa uskovaiset vapisivat ja vääntelehtivät kuin transsissa. Leikkauksessa kuva hyppää bluesista gospeliin, bluesista gospeliin.

Käsikirjoituksessa pystyin jo ensimmäisellä katselukerralla oivaltamaan, kuinka paljon taustatyötä se on vaatinut. Elviksen elämäkertojen penkomisen ja aikalaisten haastattelujen lisäksi myös koko amerikkalaisen yhteiskunnan ajankuva on pitänyt tuoda esille. 

 

60-luvun Amerikassa korostui mustien ja valkoihoisten erottelu, rotusorto ja ihmisoikeustaistelu, mikä johti myös mustaihoisen aktivistin murhaan. Aikakauden rajoittunut henkinen ilmapiiri näkyi Elviksen lantionliikkeiden sensurointiyrityksinä. Jos valkoinen mies liikkui kuin musta mies, sen epäiltiin yllyttävän ihmismassoja kuohuntaan ja ajavan koko maan kaaokseen!

Näyttelijöiden suorituksissa häikäisi tietysti eniten Austin Butler Elviksen roolissa. Butler pystyi jäljittelemään Elviksen liikehdintää, ilmeitä, eleitä ja lauloi suoraan sydämeen ja otti koko lavan (tai katsomon) haltuun. Näyttelijä tavoitti hyvin myös ikääntyvän ja yhä syvemmälle päihderiippuvuuteen vajonneen Elviksen väsähtäneen olemuksen.

Ensimmäisellä katselukerralla muistan ajatelleeni, että Austin Butler antoi itsestään kaiken, niin paljon, ettei enempää olisi voinut edes antaa. Tunsin jopa itsekin jotenkin tyhjentyneeni energiasta imiessäni kaikki vaikutteet Butlerin huikaisevasta näyttelijäntyöstä. Tietysti myös vaikutuin myös Pricillasta (Olivia DeJonge) eversti Tom Parkerista (Tom Hanks) ja Elviksen äidistä (Helen Thompson).

Elvis-elokuvan toisella katselukerralla vapauduin tunnepohjaisesta reagoinneistani ja järjenääntäkin alkoi kuulua, ainakin välillä. Huomasin reagoinneissani kaksi muutosta: liiallinen samaistuminen Elvikseen, hänen ”neuvominen” petollisen managerin kynsistä ja tuskastuminen, koska artisti ei pysty irtautumaan hyväksikäyttävän ja manipuloivan managerin kuristusotteesta. Katsomossa jupisin itsekseni: ”Älä usko sen huijarin hölinöitä! Ei se mikään eversti ole, se on pelkkä rikollinen! Hankkiudu nyt siitä verenimijästä eroon!”

Toiseksi aloin kyseenalaistaa käsikirjoituksen painotuksia ja tajusin, kuinka paljon se ohjailee katsojan reagointeja tai oikeastaan pakottaa katsojan reagoimaan tietyllä tavalla. 

 

Käsikirjoituksessa korostuu vastakohtaisuus: Elvis ilmaisuvoimaisena taiteilijana ja petollinen manageri lähes demonisena hahmona. Kun asetelma on näin kaksijakoinen, se tavallaan pakottaa katsojan asettumaan Elviksen puolelle ja puolustamaan häntä kaikissa vastoinkäymisissä: pilleriaddiktio, sekavuustila, ylensyöminen, eristäytyminen, avioliiton kuihtuminen, etääntyminen omasta pienestä tyttärestä, avioero ja lapsen poisvieminen.

Jos elokuvan käsikirjoituksessa olisi sen sijaan päätetty alleviivata sitä tosiasiaa, että Elvis aloitti suhteen vasta 14-vuotiaan Pricillan kanssa, katsojilla ei välttämättä olisi herunut sympatioita pedofilialta haiskahtavalle kuviolle. En itsekään tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Jos olen käsittänyt oikein, Elvis taisi olla suhteen alkuaikoina kaksi vuotta armeijassa Saksan komennuksella. Onneksi.

Onpa katsoja mitä mieltä hyvänsä Elvis Presleyn persoonasta ja elämästä, elokuva havahduttaa keskittymään legendan musiikkiin. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni pystyin todella kuulemaan Elviksen (tai Adam Butlerin) lauluäänen samettisuuden, syvyyden ja lämmön.