Ahistaa!

Varoitus: Jos olet 100 % järki-ihminen, en suosittele tekstini lukemista. Tekstissäni ei ole järjen häivähdystäkään.

Helsingin Kirjamessut lähestyvät. Ahistaa! Jaksaako sitä ihmispaljoutta ja hälinää neljää päivää? Tai edes kolmea? Kahta? Tai puolikasta päivää? Kannattaako kaltaiseni pessimistin ja katastrofipelkoisen neurootikon edes harkita kirjamessuilla käväisemistä? Pahimmat painajaiseni toteutuvat kuitenkin.

Hermoni kiristyvät täysillä käytävillä, joissa ihmisiä tulee oikealta, vasemmalta, edestä ja takaa. Joka puolelta kuuluu puheenpapatusta ja mainoksia, joissa vaaditaan ostamaan sitä, tätä ja tota ja menemään katsomaan milloin ketäkin kirjailijaa.

Kun menen vessaan, lattiat lainehtivat vessapaperia. Hanoista tulee joko tulikuumaa tai jääkylmää vettä. Kun vilkaisen peiliin, näytän satavuotiaalta. Kaikki muut naiset näyttävät nuorekkailta ja muodikkailta.

Kun kahvilassa tilaan kahvin, se on kammottavaa vaaleapaahtoista litkua, joka alkaa kivistää mahaa. Pullasta pursuaa sokerirasvamössöä. Jos erehdyn tilaamaan lohileivän, huomaan lohipalan olevan rusehtava ja haisevan eltaantuneelle. Syömisen jälkeen mahassani alkaa kiertää ja minun on pakko syöksyä vessaan.

Kun menen valittamaan kahvilan henkilökunnalle pilaantuneesta lohesta, vuoropäällikkö kiskaisee minut takahuoneeseen. Hän tempaisee häkistä elävän rotan ja pakottaa minut syömään sen. Huudan, olenko sittenkin päätynyt keskitysleirille. Hän vastaa, etten ole, kyllä nämä ovat kirjamessut. Seuraavaksi hänen käteensä on ilmaantunut friteerattuja toukkia, sudensilmiä, apinanaivoja, siansorkkia, lehmän verkkomaista mahalaukkua ja sonnin suolistoa. Hän pakottaa minut syömään kaiken. Saan kaiken nieltyä, mutta syöksyn jälleen vessaan oksentamaan. Hän huutaa perääni, että kannattiko sittenkään valittaa.

Kun olen saanut kasattua itseni, menen pyytämään Suurelta Kirjailijalta omistuskirjoitusta hänen uutuuskirjaansa. Seison jonossa hermostuneena. Mietin, mitä sanoisin kirjailijalle. Kehunko häntä vai pyydänkö vain omistuskirjoituksen? Kun vuoroni tulee, häkellyn niin paljon, että unohdan hetkellisesti nimeni. Menetän puhekykyni. Olen vähällä menettää suoleni hallinnan. Huomaan, kuinka Suuren Kirjailijan silmiin syttyy demoninen välke. Hän räjähtää nauramaan. Katson hänen suutaan ja huomaan hänen teräväksi viilatut kannibaalihampaansa. Jalkani pettävät altani. Joudun konttaamaan poispäin Kirjailijan luota. Kuulen hänen nauravan. Myös muut ihmiset nauravat, koska kaatuessani housuni repesivät.

Lähden pois kirjamessuilta. Kun astun ulos messukeskuksesta, kuulen kuinka koko rakennus romahtaa. Muistan, että Suomessa hallirakennuksien kattoja on tosiaan viime aikoina romahtanut. Olen tyytyväinen, että olen elossa. En edes jaksa katsoa taakseni. Hyppään ratikkaan. Ratikassa spurgu oksentaa päälleni.

Menen housut revenneinä ja oksennukselta löyhkäävä takki päälläni ruokakauppaan. Huomaan, että lehtiselleri on taas loppu, porkkanat ovat jääkylmiä ja nahistuneita ja perunoissa kasvaa sinisiä juuria. Kävelen jauhohyllylle. Kauhistun, kun näen jauhopussien saumoista mönkivät mustat ötökät. Juustohyllyllä näen kaikkien juustojen pinnoilla leviävän iljettäviä homeisia läiskiä, myös raejuustossa ja edamissa. Juoksen pois kaupasta ostamatta mitään.

Astun metrovaunuun. Tulee sähkökatkos. Vaunu pysähtyy ja kaikki pimenee. Tunnen viiltävää kipua olkapäässäni. Metropuukottaja on iskenyt jälleen. Tietysti osuin tulilinjalle. Valot syttyvät, mutta puukottaja on onnistunut pakenemaan. Metro lähtee liikkeelle. Kun nousen metron liukuportaat ylös, vaihdan bussiin.

Bussista astun sairaalan päivystykseen. Olkapäästäni pulppuaa verta. Kun pääsen lääkärin luokse, hän tuijottaa minua oudosti. Hän vain tuijottaa minua eikä sano mitään. Hänen kasvonsa ovat ilmeettömät. Tajuan äkisti, että lääkäri aikoo tappaa minut. Lähden juoksemaan karkuun. Sairaalan käytävälle on yhtäkkiä jostain ilmaantunut hirveä määrä sairaalasänkyjä. Pujottelen sänkyjen välitse. Murhaava lääkäri juoksee perässäni. Pakenen ja selviän hengissä. Paketoin käteni itse. Käteni kasvaa kiinni paikoilleen. Olen kuitenkin kunnossa.
--------------------------

No ni, eiköhän toi riitä. Kyllä helpotti. Peloista kirjoittaminen helpottaa aina. Jes, ihanaa! Strategiani on, että pelot kannattaa tiedostaa, ei tukahduttaa. Mielestäni tiedostettujen pelkojen on huomattavasti helpompi elää kuin torjuttujen pelkojen. Kyllä tää tästä.