 | |
| (kuvat sivulta: Finnkino) |
Varoitus: tekstini saattaa sisältää liikaa juonipaljastuksia
Kun näin bussipysäkillä mainoksen tästä elokuvasta, ajattelin, että en missään nimessä halua nähdä tätä Ulrika Bengtsin ahdistavaa psykologista trilleriä. Mutta elokuva alkoikin pyöriä päässäni jo ennen kuin olin edes nähnyt sen. Ja pakkohan minun oli lopulta mennä selvittämään, kuinka ahdistavasta taide-elokuvasta oikein on kyse.
Elokuvan käsikirjoituksen ovat kirjoittaneet Jimmy Karlsson ja Roland Fauser. Tapahtumat sijoittuvat ulkosaariston majakkasaareen, jossa asuu vain yksi ainoa perhe. Tyrannimainen perheenisä on majakkamestari. Perheenäidillä on kolme lasta, joista vanhin poika on hukkunut tai hukuttautunut. Keskimmäinen poika havittelee merikapteenin uraa, mutta isä yrittää saada pojan pysymään saarella jatkamassa majakanvartijan työtä. Vanhin poika rakasti musiikkia ja harrasti säveltämistä. Isä kuitenkin torpedoi pojan musiikonhaaveet pakottamalla pojan merille. Myös perheenäiti rakastaa musiikkia ja soittaa pianoa. Perheen pikkutyttö kuuntelee satuja ja hoitaa koiraansa.
Sitten saarelle saapuu koulukodin kasvatti, joka haluaa jättää kaiken taakseen ja aloittaa uuden elämän majakkamestarin opissa. Tyranni-isää uusi tulokas ei aluksi miellytä. Vähitellen kyvykäs ja sitkeä oppipoika nousee kuitenkin arvoasteikossa oman pojan yläpuolelle. Isä alkaa kaavailla oppipojalleen loistavaa tulevaisuutta ja alkaa sen sijaan mitätöidä omaa poikaansa. Vallanhaluinen isä tekee kaikkensa, ettei oma poika vain pääsisi toteuttamaan unelmaansa merimiehenä. Oppipojan isä haluaa merille, vaikka tämä haluaa pysytellä saarella majakkaa hoitamassa.
Eli tiivistetysti: elokuvan ihmissuhteet ovat helvetillisen kieroutuneita. Jostain syystä mieleen tulee Ingmar Bergman ja hänen elokuvansa, joissa onnellisia ja tasapainoisia ihmisiä ei meinaa löytyä suurennuslasillakaan. Oppipoika-elokuvaa katsoessani ahdistus hiipi koko ajan ja odotin vain hetkeä, milloin kaikki räjähtää. Saako isä raivokohtauksen? Ketä hän lyö? Milloin turhautuneen perheenäidin hermot pettävät? Nouseeko keskimmäinen lapsi kapinoimaan? Entä miten käy majakan? Syttyykö se palamaan? Kuka tappaa kenet ja miten? Pääseekö kukaan pakenemaan vai kuolevatko kaikki?
Lopulta helvetti roihahtaa valloilleen, mutta kuinka paljon voin kertoa siitä syyllistymättä spoilerin kirjoittamiseen? Joka tapauksessa elokuvaa oli vastenmielistä katsoa. Mietin, oliko ahdistavuus itsetarkoituksellista. Mässäilikö elokuva väkivallalla ja sen uhalla? Entä onko ahdistavuus taiteellisuuden synonyymi? Olisiko elokuvan taiteellinen taso laskenut, jos isä olisi jättänyt äidin pianon polttamatta (oho, spoileri)? Tai jos koiranpentuja ei olisi hukutettu (oho, spoileri)? Tai jos isä ei olisi melkein kuollut palovammoihin (oho, spoileri), olisiko elokuva ollut vaarassa saada luokittelun "romanttinen komedia"? Tuskin.
Tätäkö on taide-elokuva? Kieroutuneita ihmissuhteita, väkivaltaa, sadismia ja rujoutta? Eikö onnesta voi tehdä taide-elokuvaa? Vai olenko itse vinksahtanut kuvittelessani, että mitä vastenmielisempiä asioita elokuva käsittelee, sitä korkeamman taiteellisen tason se saavuttaa? Mitä rankempaa, sen parempi?
Mutta, mutta. Olihan elokuvassa hyviä näyttelijäsuorituksia (valitettavasti en jaksa kirjoittaa näyttelijöiden nimiluetteloa) ja muita taiteellisia ansioita. Kuvaus: hyvä. Leikkaus: hyvä. Lavastus: hyvä. Puvustus: hyvä. Maskeeraus: hyvä. Musiikki: hyvä. Mutta miksi elokuvaa katsoessa tuli niin paha olo? Miksi minun oli niin vaikea hengittää? Eikö vähempikin rankkuus olisi riittänyt? Kaikesta tuskallisuudesta huolimatta toivon, että ohjaaja jatkaa elokuvien parissa. Toivottavasti hän edes harkitsee aihepiirien keventämistä. Pliis, astetta kevyempää.
Oppipojasta on kirjotettu monessa sanomalehdessä ja aikakauslehdessä. En jaksa linkittää niihin, koska ne löytyvät muutenkin helposti. Tässä olisi yksi blogi:
Outin leffaopas
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti