Raamatunväriset silmälasit

J.M.Coetzee: Jeesuksen lapsuus

Englanninkielinen alkuteos: The Childhood of Jesus (2013)

Suomentanut: Markku Päkkilä

Otava, 2014

Juurettomuus. Kodittomuus. Työttömyys. Perheettömyys. Suvuttomuus. Nimettömyys. Kielettömyys. Tarkoituksettomuus. Järjettömyys. Ulkopuolisuus.

Etelä-Afrikassa syntyneen ja Australiaan kotiutuneen J.M. Coetzeen romaanissa Jeesuksen lapsuus ei esiinny henkilöä nimeltä Jeesus. Tiedän tämän, koska olen jo lukenut kirjan kertaalleen. Nyt luen romaania toistamiseen. Toteutan tämän blogitekstin uudella tavalla. Luen kirjasta pätkän, kirjoitan siitä omia pohdintojani. Seuraavana päivänä jatkan lukemista ja kirjoittamista.

Haluan löytää vastauksen mieltäni riivaavaan kysymyksen: viittaako romaanin nimi historialliseen henkilöön Jeesus Nasaretilaiseen, jonka toiminnasta raportoidaan raamatun uudessa testamentissa? Muistikuvieni mukaan evankeliumeissa ei historiallisen merkkihenkilön lapsuutta paljon valoteta. Raamatun ulkopuolelle jätetyissä apokryfikirjoissa Jeesus kuvataan käsittääkseni jonkinlaisena taikurina, joka pystyy esimerkiksi herättämään henkiin saveen valetut linnut ja lennättämään ne ilmaan.

Romaanissa on tähän mennessä tapahtunut seuraavaa: Pakolaisia lähtee pois aavikolla sijaitsevasta Belstarin leirikeskuksesta. Laivamatkan jälkeen he päätyvät espanjankielisellä Novillan alueella sijaitsevaan uudelleensijoittamiskeskukseen. Pakolaisten joukossa on mukana vanhahko mies Simon ja äitinsä kadottanut 5-vuotias poika, jolle on annettu nimeksi David. Kummankaan kansalaisuutta tai äidinkieltä ei ole mainittu. Simon on ottanut tehtäväkseen huolehtia Davidista ja etsiä tämän äidin.

Keskuksessa Simon ja David saavat majoittua huoneeseen. Heitä auttavat virkailija Ana ja senora Weiss. Simon löytää töitä satamasta säkkienkantajana. Työn aikana Davidia vahtii työnjohtaja Alvaro Avocado. Palkanlaskija Eugenio latoo viikon päätteeksi setelit Simonin kouraan.

Vapaa-ajallaan Simon päätyy kummallisiin, filosofisiin keskusteluihin kauniin Anan kanssa. Ana laukoo mietteitään, jotka kuulostavat etäisesti tutuilta, jotenkin raamatullisilta:

”Tänne tullessaan ihmiset ovat pesseet itsestään kaiken menneen. Teidän pitää tehdä samoin: päästää irti vanhoista siteistä sen sijaan, että yritätte solmia niitä uudestaan”.

Sanat haiskahtavat korvissani samankaltaiselta kuin evankeliumeissa esitetty kehotus jättää kaiken taakseen ja alkaa seurata Jeesusta. Samaten Anan vaatimus kuihduttaa ruumiilliset ja erityisesti seksuaaliset tarpeet linkittyvät mielessäni raamattuun. Simon pauhaa Analle:

”Miksi sinä sitten saarnaat asketismia? Käsket meitä hillitsemään nälkämme, näännyttämään mahassa asuvan koiran. Miksi? Mitä pahaa nälässä on? Mitä muuta virkaa nälällä ja tarpeilla on kuin kertoa, mitä me tarvitsemme? Jos ei olisi nälkää eikä tarpeita, mitä elämästä tulisi?”

Melkein kuin kehottaisi paastoamaan ja elämään pelkällä hengen ravinnolla. Mutta mitä tämä tarkoittaa? Pitäisikö uudelleensijoituskeskus ympäristöineen tulkita joksikin uudelleensyntymisen ja jalostumisen keitaaksi, vaikka todellisuudessa on vain menetysten ja epävarmuuden synonyymi.

(-)

Kadottaminen. Etsintä. Kaipuu. Hapuilu. Välitön tajuaminen. Varmuus. Usko. Luottamus.

Romaanissa tapahtuu seuraavaa: Simon päätyy suhteeseen Elenan kanssa. Elenan poika Fidel ystävystyy Davidin kanssa. Ollessaan kävelyllä tenniskentän lähistöllä Simonin katse takertuu nelinpelin naiseen. Äkisti Simon tajuaa, että naisen täytyy olla Davidin äiti. Pojassa naisen näkeminen ei herätä tunnereaktioita. Lyhyen neuvottelun jälkeen David päätyykin muuttaman Inesin luokse.

Jos romaanin nimi olisi mikä tahansa muu kuin Jeesuksen lapsuus, en hairahtuisi kaivelemaan uskonnollista selitystä. Raamatussahan toistuva kuvio on taivaallisen isän etsintä. Onko se korvattu tässä maallisen äidin hakemisella? Vai olenko aivan hakoteillä?

Joka tapauksessa Simonin äkillistä oivallusta kuvataan kuin uskonnollista elämystä, jossa välittömän tajuamisen jälkeen päädytään lujaan luottamukseen ja vankkaan uskoon:

”Ines on pojan äiti. Kun minä tulin tähän maahan, minulla ei ollut muuta kuin raudanluja vakaumus: minä tunnistan pojan äidin kun näen hänet. Tiesin että se on Ines sillä samalla hetkellä, kun näen hänet”

”Sinä siis seurasit vaistoasi?”

”Enemmänkin. Vakaumusta”

”Vakaumus, intuitio, itsepetos – mitä eroa niillä on, jos niitä ei voi kyseenalaistaa? Oletko koskaan ajatellut, että jos me kaikki eläisimme vaiston varassa, maailma vajoaisi kaaokseen?” (s.91)

Yllä olevan keskustelun toinen osapuoli on Elena, joka esittää rankkaa kritiikkiä kaikkea vaistonvaraista ja järjenvastaista toimintaa kohtaan.

En tiedä, mitä ajatella. Mielessäni lymyilee epäily, mitä jos koko romaanin ideana on kritisoida uskonnollista ajattelutapaa ja osoittaa sen keinotekoisuus ja pakonomaisuus. Uskovaisilla on tapana kytkeä uusi ja vanha testamentti toisiinsa. Melkein minkä tahansa vanhan testamentin säkeen voi tulkita ennustavan jotain uuden testamentin kohtaa. Ei-uskovaisten mielestä ajallisesti, paikallisesti ja temaattisesti etäisten tekstien yhteen nivominen voi tuntua keinotekoiselta ja melkein väkivaltaiselta. (Itse olen agnostikko, jos se ketään kiinnostaa):

Yritän sanoa sitä, että onko romaanin nimen tarkoituksena vääristää lukijan odotushorisontti, johtaa harhaan? Yritetäänkö lukija saada näkemään asioita, joita ei ole olemassa? Linkittämään yhteen asioita jotka eivät liity toisiinsa? Onko koko kirja pelkkä kiero psykologinen temppu, brain game?

Entäpä jos romaanin suomentaja olisikin vaihtanut kirjan nimeksi vaikkapa Leiri Belstar, olisivatko suomalaiset lukijat tiputtaneet tulkinnoista kokonaan pois uskonnollisen ulottuvuuden ja vain englanninkieliset lukijat olisivat kärventäneet aivojaan turhilla kysymyksillä.

Onko ylitulkintani värittänyt myös huomioitani romaanin kielestä? Jäljitteleekö romaanin lakoninen tyyli raamatun lyhytsanaisuutta vai kuvittelenko vain? Päässäni kytee epäusko ja epäluottamus. Pelastavaksi enkeliksi liihottaa takakannen teksti: ”Coetzeen koruton, tarkka, karu kerronta”. Joku muukin on tehnyt saman huomion. En ole nähnyt näkyjä.

Tekisi mieli lukea tässä välissä suomen- ja englanninkielisiä arvioita tekstistä ja mahdollisesti myös kirjailijan haastatteluja, mutta aion kilvoitella uteliaisuuden kiusausta vastaan.

(-)

Yhteiskuntakriittisyys. Koomisuus. Kritiikki uskontoja ja filosofioita kohtaan.

Inesin hahmon voi tosiaan halutessaan nähdä modernisoituna neitsyt-Mariana ainakin tämän sitaatin valossa:

”Vai eikö Ines vaikuta houkuttelevalta siksi, että hän kieltäytyy olemasta viehättävä, kieltäytyy avautumasta? Mahtaako hän tosiaan olla neitsyt tai, kuten Elena väittää, neitseellistä tyyppiä? (s.109)

Jotain kertoo varmasti sekin, että seuraavassa ”kohtauksessa” samainen nainen kohdataan tukkeutuneen vessan ulosteen yhteydessä. Onko hänet siis syösty alas taivaallisesta ylevyydestä suoraan maalliseen alhaisuuteen?

Tuntuu kuin kriittiset sävyt kirkastuivat romaanin edetessä. Kirjan maailmassa vajotaan järjettömään agraarisen työhön, vaikka teknologiaa olisi saatava. Viljasäkkejä raahataan suurella vaivalla käsipelillä ja ne varastoidaan rottia vilisevään varastoon. Työ valuu hukkaan.

Samaan aikaan monet pakkautuvat vapaa-aikanaan instituuttiin opiskelemaan filosofointia, jossa tutkaillaan pöydän ”pöytyyttä” ja tuolin ”tuoliutta”. Kaupungissa on myös tarjolla bordellia muistuttava ”viihtymiskeskus”, jonne pitää hakea jäseneksi esittelemällä henkilöllisyystodistus ja täyttämällä lomake perusteluineen! Mitä tästä kaikesta pitää ajatella? Sitäkö että järjenvastaisuus läpäisee koko yhteiskunnan?

(-)

Don Quijote. Tuulimyllyt. Sancho. Ritari. Haihattelu. Houreet.

Romaanissa David opettelee lukemaan tavaamalla maailmankirjallisuuden klassikkoa Don Quijotea. Rinnastetaanko tässä nykymaailman hullutukset ja menneet houreet? Annetaanko ymmärtää, että moderni elämä on yhtä taistelua tuulimyllyjä vastaan ja tavoittamattomien ideaalien perään haikailua?

En ole vieläkään ottanut päästäni raamatunvärisiä silmälaseja, ja siksi mietin millaisten aasinsiltojen kautta kaikki voitaisiin nivoa uskonnollisiin kehyksiin. Olen elätellyt toiveita, että voisin vakuuttua Davidin olevan nimensä kadottanut Jeesus. Jos nuoresta Davidista kehkeytyy aikuisuudessa mahtipontinen saarnaaja ja ihmeidentekijä, hänen voimakkaan persoonallisuutensa voi olettaa räiskyneen jo lapsuudessa.

Romaanista voi hahmotella, että 7-vuotias David on itsepäinen, voimakastahtoinen ja omalakinen. Hän ei piittaa säännöistä. Koulussa hän ajautuu luonnollisesti heti törmäyskurssille opettajien kanssa. Tilanne yltyy niin pahaksi, että koulunvaihto häämöttää näköpiirissä. Poikaa ollaan siirtämässä Punto Arenasin erityiskouluun, mitä luonnehditaan rikollisten kaatopaikaksi.

Poika kuvaillaan häiriintyneeksi ja levottomaksi mutta kekseliääksi. Hänellä on taipumus vetäytyä fantasiamaailmaan, jossa hän hallitsee kaikkea. Enteileekö mielikuvitusmaailma uskontoa? Mitä pitäisi ajatella Davidin itsepintaisesta toiveesta pelastaa kuollut mies ja herättää tämä henkiin? Väistämättä mieleen tulee Lasarus.

En vain pääse mieltäni riivaavasta kysymyksestä: mitä tarkoittaa romaanin nimi Jeesuksen lapsuus? Ei kai Coetzeen tasoinen nobelisti sitä ihan hatustakaan ole temmannut. Tai arponut jollain generaattorilla.

(-)

Sääntöjen rikkominen. Kapinointi. Omaehtoisuus. Ulkopuolisuus.

Jos vain sitkeästi jatkan romaanin lukemista raamatunväriset silmälasit päässäni, voin kepeästi sivuuttaa ne kohdat, joissa en huomaa raamattuviitteitä ja takertua kohtiin, jotka sopivat muottiin.

David oppii lukemaan tuosta noin vaan, mutta laskeminen ei meinaa sujua. Poika ei pysty tai halua ymmärtää yhteenlaskua. Hänen maailmassaan ei ole olemassa kolmea omenaa, vaan hänelle on olemassa vain yksi omena, yksi omena ja yksi omena. Kuulostaapa tutulta! Melkein kuin monoteistisen kristinuskon pyhä kolminaisuus! Joku ulkoavaruudesta laskeutunut olio saattaisi laskea Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kolmeksi erilliseksi jumalaksi, mutta nehän on totuttu laskemaan yhden jumaluuden kolmeksi ilmentymäksi. Näppärää. Tai vinksahtanutta logiikkaa.

Romaanissa on muitakin kohtia, joissa voi kuulla raamatullisia kaikuja – jos on virittänyt korvansa mielensä sille taajuudelle.

Pienen Davidin espanjankielinen kirjoitus, ensimmäinen laatuaan kuuluu Yo soy la verdad, minä olen totuus. (vrt. raamatun Minä olen tie, totuus ja elämä).

Simon pohtii, jos David onkin ainoa todellinen näkijä ja kaikki muut raahautuvat eteenpäin kuin sokeat:

”Mutta mitä jos me muut olemme väärässä ja poika oikeassa? Mitä jos yhden ja kahden välissä ei olekaan siltaa vaan pelkkää tyhjää? Ja mitä jos me, jotka astumme niin luottavaisesti yhdestä kahteen, putoammekin itse asiassa tyhjyyteen mutta emme huomaa mitään koska silmämme on sidottu? Mitä jos poika on meistä ainoa, joka kykenee näkemään sen?” (s. 262)

Jos niin haluaa, onnettomuudessa kylkiluunsa ruhjoneen ja sairaalavuoteella ooppiumihuuruissa makaavan Simonin unen tai näyn voi tulkita kuin uskonnollisen enteen:

”Varhain aamulla, unen ja valveen välitilassa, hän näkee unen tai näyn. Sängyn jalkopäässä leijuvat ällistyttävän säkenöivinä kaksipyöräiset vaunut. Vaunut on tehty norsunluusta tai norsunluu-upotuksin koristellusta metallista ja niitä vetää kaksi valkoista hevosta, joista kumpikaan ei ole El Rey. Poika seisoo vaunuissa ohjakset toisessa kädessään ja toinen käsi kohotettuna kuninkaalliseen tervehdykseen. Hän on ilkialaston lukuun ottamatta puuvillaista lannevaatetta.”

Lopetan esimerkit tähän. Kaikesta vatvomisestani huolimatta en koe tulleeni hullua hurskaammaksi.

En voi todistaa todeksi, mutta uskon että romaani Jeesuksen lapsuus on lukijan kiusaamiseksi toteutettu pirullinen brain game. Kirja leikittelee lukijan johdattamisella, vihjaamisella, harhauttamisella ja harhaanjohtamisella. Romaanin tarkoituksena taitaa olla kuljettaa lukijaa tulkintojen kivikkoista polkuja kohti paratiisinäkyä, mitä ei koskaan saavuteta. Sen sijaan juututaan ikuiseen kiirastuleen. (Kirjoitin yllä olevan melkein tosissani. Ihan pieni hymynhäive kasvoillani).

Onkohan romaanin tarkoitus osoittaa, että kaikki tulkinnat ovat keinotekoisia? Uskonnollinen tulkinta on sitä ehdottomasti, mutta yhtä hyvin myös psykoanalyyttinen tulkita, jossa koko maailmankaikkeuden moninaisuus palautetaan aina pelkästään penikseen, pimperoon ja anukseen. Miksei myös feministinen ja vaikkapa marxilainen tulkinta voisi olla vain kehikko, jonne ainekset tungetaan vaikka väkisin ja ylitsepursuvat osat viskataan jätesäkkiin.

En ole vieläkään lukenut muiden aivoituksia romaanista. Toivottavasti en ole ainoa, joka on saanut ajatuksensa tällaiseen solmuun. En tiedä, jatkanko vielä tätä tekstiä muiden tulkintojen valvomisella. Kirjailijan haastattelunkin voisi lukea.

(-)

Seuraavana päivänä: uskalsin lukea muiden arvioita kirjasta. Sain sekä vahvistusta omille epäilyilleni että myös uusia näkökulmia. En kuitenkaan halua linkittää tähän mitään. Katsoin myös lyhyen J.M. Coetzeen haastattelun Youtubesta. Kirjailijan hillitty olemus häkellytti minua niin paljon, että se lamaannutti kykyni keskittyä hänen puheeseensa. Romaanin teemat ja tulkinnat kyllä kiinnostavat minua edelleen, joten varmasti jatkan aihepiirin pöyhimistä, kunhan saan hengitykseni tasaantumaan.