WSOY, 2018
En ole runoihminen, mutta olen viime aikoina lukenut tavallista enemmän runoutta. Osasta lukemastani en ole saanut mitään irti. Hävettää tunnustaa, mutta näin asia on. Sirpa Kyyrösen runoteos Naispatsaita herätti jossain muualla somessa hurmioituneen vastaanoton. Itse koin sen ärsyttävän kikkailevana. Kristiina Wallinin runokirja Valon paino kauhistutti aihevalinnallaan, jossa nainen palaa kuolleiden täyttämään sukutaloon. Jouni Inkalalta lukemani runoteos oli nimeltään Tee kunniaa, tee kunniaa. Lehtiarviossa väitettiin runoilijan ”vaihtaneen kuivan älyllisyyden elämänriemuun”. Riemua, missä? Koin runokokoelman lähes täydellisen käsittämättömäksi. Suurimmasta osasta runoista en edes ymmärtänyt edes, mitä aihepiiriä ne käsittelevät. Aurinkoa? Rakkautta? Metsäneläintä? Miki Liukkosen Valkoisia runoja lukiessani pitkästyin tolkuttomaan namedroppailuun. Tuskin yhtään länsimaista filosofia jäi mainitsematta. Sentään runo ”Surrealistin päivä” viihdytti banaalilla arkipäiväisyydellään.
En väitä, että yllä olevissa runoteoksissa olisi jotain vikaa. Ehkä lukutapani on viallinen. Tuskaisena ihmistyyppinä jaksa kaivella ja ronkkia runosäkeitä minuuttitolkulla. Jos ei heti aukea, niin antaa olla. Analyyttisyys ei ole juttuni. Etsin välitöntä, voimakasta elämystä ja jotain salamannopeaa, intuitiivisen tajuamisen tilaa. Haluan lumoutua. Toivon, että runo herättäisi minussa visuaalisia mielikuvia, että pääni suorastaan täyttyisi kuvien virralla. Parhaassa tapauksessa aistin runon maailman lähes kaikilla aisteillani. Haluan, että runo vaikuttaisi samankaltaisesti kuin musiikki: joko vaistonvarainen reaktio tulee sekunneissa tai sitten sitä ei ole ollenkaan. Tai kuin ruoka: joko siitä pitää tai sitten ei. Jos pitää, sitä ei pysty perustelemaan järjen tasolla, vaan pelkästään tunteella, aisteilla ja vaistoilla.
Kaikkein vähiten lumouduin Rob Searsin huumoripläjäyksestä Donald Trumpin Kauneimmat runot. Kuvittelin etukäteen hekottelevani kokoelman alusta loppuun, mutta toisin kävi. Masennuin. Mitä tahansa tuo oranssikasvoinen kähisijä tekee tai sanoo, se lannistaa. Pientä hymynhäivettä sentään nostatti Rob Siersin johdanto, jossa pyrittiin humoristisesti kumoamaan Trumpiin liitettyjä määreitä kuten ”paksukalloinen”, ”jankuttava puhetyyli” ja ”häiriintyneet aivot” ja korvaamaan ne herkän lyyrisillä määreillä. Jos joku miettii, kirjoittaako Trump oikeasti salaisessa kammiossaan ihania säkeitä, vastaus on ei. Kokoelma on koottu Trumpin twitter-möläytyksistä, haastatteluista ja kommenteista muualla.
(-)
Jospa nyt vihdoin viimein pääsisin varsinaiseen asiaani eli Heli Slungan runoteokseen Kehtolauluja kuoleville. Vihdoin järisyttävä ja vavahduttava lukuelämys! Nyt ollaan ytimessä. Koska en pysty tai edes halua yrittää analyyttistä lähestymistapaa, tekstissäni korostuu tunteeseen ja vaistoon pohjautuva wau! -efekti.
Heli Slungan runomaailma on synkkä ja raadollinen paikka. Ja se on sitä rehellisesti, mitään sievistelemättä. Pelottava, ahdistava, turvaton. Kaiken kauheus moninkertaistuu raudankarvaisissa ja mustanpuhuvissa ilmaisuissa, joita olen poiminut pitkin kokoelmaa esimerkinomaisesti (runoja ei kai saisi siteerata näin holtittomasti, sori tästä):
saastan ja matojen pesä, kasvien mätä ja tuhka, häpeän mutavelli, kärpästen siipien peili, rikinkatku ja uraanin yöpuutarha, katuojan seireeninlaulu, käsirautojen ja lepositeiden vapahtaja, suolistobakteerien musta messu, verihiutaleiden laulu erämaassa, kampurajalkojen ja vajaamielisten tanssiaiset, suupielten piikkilanka, ihmishirviön alitajunta
Kokoelmassa vallitsee jatkuva uhan ja menetyksen tunnelma. Lapsi pelkää menettävänsä äitinsä, äiti lapsensa, nainen miehensä tai ylipäänsä luottamuksen rakkauteen. Pelätään järjen menetystä, vanhenemista, läheisyyttä, etäisyyttä, kaikkea.
Naisen keho ei ole turvassa. Sitä uhkaa kuolema tai hiljentäminen ja alistaminen eri muodoissaan: ”sinut kaltataan talven morsiameksi” (-) ”suu ommellaan hopealangalla kiinni” (-) ”sinut hunnutetaan jätesäkeillä ja ilmastointiteipillä”. Miten voimakkaan kuvallisia ja väkeviä ilmaisuja!
Ihmisen osa sukupuolesta riippumatta ei ole sen lohdullisempi: ”Voi sinua ihmislapsi, tuhkan ja tyhjyyden äpärä” (-)
Monessa joskus aikaisemmin lukemassani runokokoelmassa minua on häirinnyt tunneilmaisun laimeus tai sen puuttuminen kokonaan. En myöskään jaksa mitään lannistunutta apatiaa tai marttyyrimentaliteettia. Slungan runoissa tunteita ei peitellä, vaan nimenomaan korostetaan tunneskaalan synkimpiä sävyjä. Antaa roihuta ja liekehtiä kaikki pelko, ahdistus, epätoivo ja viha, raivo, uhma ja kostonhalu! Kun kerran itse olen negatiivisuuteen painottuva neurootikko, pystyn hyvin samaistumaan kaikkeen pohjamudissa möyryämiseen ja hehkuvan laavan purkauksiin. Tykitetään esimerkeillä:
Hykerryttävän uhmakasta raivoa valtion instituutioita kohtaan:
”Minun pyhän vetelyyteni ja vastahankaisen / kuulumattomuuteni kunniaksi / pystytitte Kansaneläkelaitoksen ja Työvoimatoimiston / monumentit / lasiset rippikopit joissa masturboida, syljeskellä ja / valehdella / ja verorahoillanne / minä ahmin marenkileivoksia / pidän orgioita / hankin dynamiittia ja ilotulitusraketteja (--)”
Viha, kyllästyminen ja kostonhalu miehiä kohtaan:
”Miehet jotka haluavat auttaa, / pelastaa katuojassa makaavan prinsessan, heiltä minä syön / ensin jääkaapit tyhjiksi ja sitten tapan! He todella / kuvittelevat saippuoimalla ja ruokkimalla / tekevänsä ihmisen siitä mikä jo lautumia kukkii; / että kalmo suudelmasta nousee / ja alkaa kevyesti tanssahdella / kraattereiden ja hikisten satiinilakanoiden erämaassa. / Idiootit! (–)"
Sitaatista voi havaita huumoria, jota runoilija itse haastattelussa peräänkuuluttaa. Hän kertoo ihmettelevänsä, mikseivät kriitikot ole suostuneet huumoria huomaamaan, vaikka itse kokee viljelevänsä ”joka sivulla”. Itseäni onneksi puhuttelee Slungan veikeän räiskyvä musta huumori, jonka sävyt vaihtelevat korpinmustasta helmenharmaaseen.
Kokoelmasta voi tavoittaa koko ihmiskuntaa koskettavaa pelkoa ja kauhua väreilevää epämääräistä uhkaa: ”Auringon paha silmä katsoo meitä / kuin hyönteisiä polttolasin alla”
Uhka voi kohdata myös yksilöä totaalisen musertavana yksinäisyyden tunteena: ”(--) kuun öisestä peilistä / äidin silmien pimeäpeilistä // sinä katsot omaan syvyyteesi // sinä ole täällä / aivan yksin”
Miten luonnehtisin runokokoelmaa Kehtolauluja kuoleville, jos en halua turvautua sivistyssanoihin kuten intensiivinen, energinen ja dramaattinen? Korvaan ne sanoilla rehellinen, raadollinen, väkevä, voimallinen, virtaava, räjähtävä, hehkuva, verevä, mehevä, rehevä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti