Hyytävä kuvaus uskonlahkosta

Elokuvasta Marian paratiisi, sivulta Finnkino

Zaida Bergrothin elokuvasta Marian paratiisi voi etsiä vastausta kysymykseen, mikä saa ihmisen tai kokonaisen perhekunnan liittymään vaaralliseen uskonlahkoon? Mikä saa jättämään entisen elämän taakseen, myymään koko omaisuutensa ja luovuttamaan kaiken lahkolle? Miksi sulkeudutaan pieneen yhteisöön ja eristäydytään ulkomaailmasta? Mikä saa ummistamaan silmät lahkossa vallitseville vääryyksille ja suoranaisille rikoksille? Mistä syntyy tarve ”ulkoistaa” pahuus oman ryhmän ulkopuolelle ja sokea usko oman yhteisön täydellisyyteen?

Elokuva Marian paratiisi perustuu kiistanalaiseen historialliseen henkilöön, horrossaarnaaja Maria Åkerblomin elämään, jota elokuvassa esittää Pihla Viitala. Maria Åkerblomin (1898-1981) värikkäästä elämästä ei hätkähdyttäviä käänteitä puuttunut. Åkerblom niitti jo elinaikaan kyseenalaista mainetta hypnoottisilla ja teatraalisilla ”horrossaarnoilla”, joiden aikana hän oli pukeutunut valkoiseen yöasuun, nousi sängystä istuma-asentoon yleisön edessä ja saarnasi näyistään. Hänen saarnansa ja olemuksensa vetosivat ihmisiin, ja hän sai haalittua ympärilleen joukon uskollisia kannattajia. He asettuivat asumaan Villa Toivolaan, Helsinkiin.

Uskonnollisuudestaan huolimatta Åkerblomin moraali vaikutti liukuvalta. Hän istui vankilassa syytettynä nimismies Veneliuksen murhan suunnittelusta. Åkerblom ei näyttänyt uskovan avioliiton pyhyyteen, koska hän ujuttautui Eino Vartiovaaran (elokuvassa Tommi Korpela) ja tämän vaimon aviovuoteeseen ollessaan palvelijana talossa ja syrjäytti vaimon. Myöhemmin vaimo eristettiin lapsistaan ja lahkolaiset kiduttivat häntä. Åkerblom suostutteli Vartiovaaran adoptoimaan itsensä, vaikka oli jo 20-vuotias. Silloisen lain mukaan se oli mahdollista. Nämä elämänvaiheet tulevat ilmi Terho Miettisen ja Raija Pellin kirjoittamassa tietokirjassa Harhaanjohtajat. Vahvassa uskossa (2017)(luin tämän puistattavista uskonlahkoista ja hengellisen väkivallan muodoista kertovan tietokirjan jo ilmestymisvuonna, mutta en blogannut siitä).

Elokuvassa åkerblomilaisten lahkoa tarkastellaan pääasiassa orpotyttö Salomen (Satu Tuuli Karhu) näkökulmasta. Koska Salome on jo lapsena siirtynyt lahkon vaikutuspiiriin ja on siitä riippuvainen ruoan ja suojan takia, hän suhtautuu siihen aluksi yksioikoisen palvovasti. Hän nousee Åkerblomin suosikiksi ja uskotuksi. Myöhemmin suhde alkaa rakoilla epäilyjen myötä, ja hän yrittää irtautua lahkosta.

Muita näkökulmia lahkoon tuovat elokuvassa katutyttö Malin (Saga Sarkola), joka päätyy lahkoon toipumaan väkivaltaisen asiakkaan mukiloitua tämän sairaalakuntoon. Malin tarkastelee lahkon kummallisia käytäntöjä ulkopuolisen silmin. Hän oudoksuu, miksi sairasta naista pidetään vastentahtoisesti lukkojen takana. 

Virkavalta luo lahkoon oman kriittisen katseensa. Rikosepäilyjen lisäksi virkavalta kyseenalaistaa uskonnollisen johtajattaren ylellisen elämäntavan, mistä raamatullinen vaatimattomuus on kaukana. Muilta haalimillaan rahoilla elokuvan Åkerblom ei epäröi ostaa parfyymeja, kettupuuhkia, kauniita vaatteita eikä alkoholiakaan voi olla juomatta kristallipikareista eikä tupakkaa polttamatta imukkeella. Ylellistä elämäntapaa rytmittää gramofonista kajahteleva hilpeä jazz samalla kun riviuskovaiset raatavat keittiössä.

Marian paratiisi oli intensiivinen elokuvaelämys, ja siksi halusin nähdä leffan kahteen kertaan, tyylilleni uskollisesti. Toisella katselukerralla halusin varmistua eräästä juonen yksityiskohdasta eli oliko Salome todella orpo vai oliko se vain yksi Åkerblomin valheista. En päässyt tästä varmuuteen. Kallistun kuitenkin jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen. Totta tai valhetta, elokuvassa Maria Åkerblomin persoona näyttäytyy hyytävän manipuloivana, teatraalisena ja narsistisena. Todellisen Maria Åkerblomin väitetään saavuttaneen asemansa suggestiokyvyllään. Näin on arvioinut vankilapsykiatri Hannu Lauerma.

Elokuvan toisella katselukerralla halusin myös imeä taiteelliset vaikutelmat entistä tehokkaammin. Henri Blombergin kuvauksesta muistan jo ensinäkemältä jonkinlaisen utuisen kauneuden, kaiken hengellisen rumuuden keskellä. Musiikissa elokuvassa vuorottelevat lauletut virret ja Timo Kaukolammen metallisen kylmä ja monotonisen uhkaava elektroninen musiikki. Taustalla vyöryvä elektromusiikki korostaa irrallisuuden ja epätodellisuuden tunnelmaa lahkossa, varsinkin kohtauksissa joissa katsoja aavistaa pahaa. Sanomattakin on selvää, että uskottava historiallinen draama pitää ympäröidä ajan hengen mukaisella lavastuksella ja puvustuksella. Koska elokuva on pääosin kuvattu Virossa, myös osa tekijöistä on etelänaapuristamme. Napakasta käsikirjoituksesta ovat vastuussa Anna Viitala ja Jan Forström.

Näyttelijäsuorituksia en osaa arvioida. Maallikkopohjalta hyvä näytteleminen tarkoittaa minulle sitä, että pystyn katsojana täysin unohtamaan, että näyttelijä näyttelee. Ehkä kokemukstani katsojana voi kutsua itsehypnoottiseksi tilaksi, parhaimmillaan. Sen sijaan jos minulle katsojana tulee koko ajan kiusallisella tavalla mieleen, että näyttelijä näyttelee, pidän sitä huonona näyttelemisenä. Eli näin simppelillä jaottelulla luokittelen kaikki Marian paratiisin näyttelijät hyviksi. Jostain syystä parhaiten muistan Elina Knihtilän näyttelijäntyön karskina ja miesmäisenä ihmishirviönä.

Ehkä voisin tähän loppuun vielä korostaa, että Marian paratiisi elokuvana ei pyri dokumentaariseen lähestymistapaan, vaan kuten elokuvajulisteessa sanotaan, on "tositapahtumien inspiroima".