Kirja kuin labyrintti

Stuart Turton: The seven deaths of Evelyn Hardcastle

Raven Books 2018

Evelyn Hardcastle on murhattu – taas. Hänet on murhattu jo kymmeniä, satoja ellei tuhansia kertoja. Murha toistuu joka päivä samanlaisena, kunnes joku Blackheathin sukukartanoon päätyneistä henkilöistä onnistuu ratkaisemaan sen.

Yksi salapoliisikandidaateista on Aiden Bishop. Kiperän murhamysteerin lisäksi hänellä on muitakin haasteita: hän herää joka aamu vieraasta kehosta. Välillä Bishop on moraaliltaan liukuva lääkäri/huumediileri Sebastian Bell, välillä rattopoika Davies. Joinain aamuina hän huomaa tarkastelevan maailmaa ylipainoisten pankkiirin, Lord Ravencourtin, hyllyvän lihan takaa. Sieltä Bishop siirtyy sattumanvaraisesti muiden ”isäntien” kehoihin. Jonathan Derbyn nahoissa häntä ohjailee naistenmiehen väkivaltaiset impulssit, iäkkäänä ja raihnaisena herra Dancena painovoima vetää kohti maata. Siirtyessään nuoreen konstaapelin, Jim Rashtoniin, ajattelutoiminta kirkastuu.

Kun Bishop siirtyy uuden isännän sisälle, hän ei välttämättä muista, kuka itse on. Osa edellisten päivien muistoista on saattanut pyyhkiytyä pois. Bishopin on vaikea pysyä skarppina, koska vieraan isännälle ominaiset reagointi- ja kokemistavat samentavat ajattelua ja häiritsevät suunnitelmallista toimintaa. Kaikista häiriötekijöistä huolimatta murhamysteeri pitäisi pystyä ratkaisemaan. Jos ei pysty, ei pääse palaamaan oikeaan elämään.

Eikä tässä vielä kaikki. Kolkossa goottimaisessa kartanossa häärii muitakin pelureita. Viehättävä Annabel uhkaa sekoittaa pakan. Mutta kuka hän oikeasti on ja miksi hän joutunut Blackheathiin? Entä onko naamion taakse piiloutuva Plague Doctor murhaajan kätyri vai voiko häneen luottaa? Kuka on livreepukuinen Footman? Mikä on hänen roolinsa tässä murhamysteerissä?

Koska luin kirjan englanniksi, kaikki energiani kului vieraan kielen sisäistämiseen ja siksi en edes yrittänyt ratkaista palapeliä. Sen sijaan mietin, mihin genrelokeroon Turtonin esikoisromaani pitäisi työntää. Kirja on saanut vaikutteita ainakin Agatha Christien suljettuihin tiloihin sijoittuvista whodunnit-dekkareista. Turton kuitenkin venyttää fiktion rajoja niin rajusti, että kokeellinen kirjallisuus tai filosofinen ajatusleikki tuntuu sopivammalta boksilta. Toistuvasta loop-kuviosta tulee mieleen videopelit, joissa pelihahmo voi kuolla kerta toisensa jälkeen ja herätä kohta henkiin entistä ehompana. Peleissä toistetaan samaa tapahtumansarjaa yhä uudestaan, kunnes siitä saavutetaan paras mahdollinen versio. (En itse pelaa, mutta näin olen käsittänyt).

Tunnustan, että intoni romaanin monimutkaisia juonirakennelmia kohtaan alkoi lopahtaa noin sivulla 100. Seuraavien 400 sivun tankkaamisesta minulle olisi voinut maksaa urakkapalkkaa. No, tulipahan reenattua lontoota.

Tässä vielä pitkähkö sitaatti romaanin loppumetreiltä, josta selviää kirjan juju:

”This was all a test”, I say slowly.

”We prefer to call it rehabilitation”.

”Rehabilitation...” I repeat, understanding rising within me like the sun over the house. ”This is a prison?”

”Yes, except instead of leaving our prisoners to rot in a cell, we give them a chance to prove themselves worthy of release every single day. Do you see the beauty of it? The murder of Evelyn Hardcastle was never solved, and probably never would have been. By locking prisoners inside the murder, we give them a chance to atone for their own crimes by solving somebody else´s. It´s as much a service, as a punishment.”

”Are there other places like this?”, I say, trying to wrap my head around it.

”Thousands,” he says.

Stuart Turtonin romaanista on innostunut enemmän Elegia blogissaan Kartanon kruunaamaton lukija