Jännittäjätyypin pelkokerroin

Joskus olen vilkaissut televisiosta Pelkokerroin-ohjelmaa ja hämmästellyt, mitä kaikkea osallistujat suostuvat tekemään rahapalkinnon toivossa. Elävää hämähäkkiä pidetään suussa, pää upotetaan torakoita kuhisevaa saaviin, moottoripyörällä ajetaan täyttä vauhtia kaasuttavan rekan takaovesta sisään. Jos kilpailuvietti on maksimissaan ja turvallisuushakuisuus minimissään, mikään ei näytä estävän hautautumista ruumisarkkuun, sukeltamista upoksiin kettingit nilkoissa tai keikkumista yläilmoissa huteralla alustalla.

Jotkut pystyy, jotkut ei. Osa ihmisistä joutuu haastamaan itsensä äärirajoille, jotta saisi haluamansa adrenaliiniryöpyn. Osa saa kunnon kiksit vasta vuorenjyrkänteeltä ponnistelusta base-hypystä, osa laskettelusta vaarallisilla rinteillä. Ja sitten on olemassa kaltaisiani yliherkkiä jännittäjätyyppejä, joille ylivoimaisen tukalaksi saattaa muodostua niinkin naurettava juttu kuin Dumbo-elokuvan katsominen. Kyllä, tämä on totta. En liioittele. 

Elokuvasta Dumbo, kuvat sivulta Finnkino

 

Halusin ehdottomasti nähdä Dumbon, koska se on suosikkiohjaajani Tim Burtonin uusin elokuva. Leffa tuli teattereihin jo maaliskuun alussa, ja luulin ryntääväni heti lippuluukulle. Tosin kävi. Uskaltauduin kyllä pääkallopaikalle eli leffateatterin aulaan, mutta sitten iski jännitys ja tekosyiden suoltaminen alkoi: en voi mennä tänään, koska nälkä nakertaa ja saattaa verensokeri romahtaa. Seuraavana päivänä: näytös on liian myöhään illalla, menen huomenna päivällä. Tekosyyt seurasivat toisiaan: liikaa ihmisiä, liian vähän ihmisiä; ei kallista 3D:tä, mieluiten halvempi 2D; ei missään nimessä dubattua, vaan englanninkielinen originaaliversio; ei Kinopalatsin maanalaista luolaa, pakko päästä Tennarin avariin tiloihin. Ja kun juuri sopiva näytös oli tarjolla, jänistin kuitenkin teatterista, koska kengät hiosti tai mahaa väänsi tai pusero oli nolon kulahtanut… Aina löytyi tekosyitä.

Kun epäonnistuneet yritykseni päästä katsomaan leffa olivat jatkuneet jo kuukauden päivät, mieleeni palautui Franz Kafkan  absurdi romaani Linna, jossa maanmittaaja K. lähestyy linnaa sitä koskaan saavuttamatta. Aloin myös epäillä, onko reagointini ihan tervettä. Onneksi törmäsin erääseen täyspäiseen ihmiseen, joka sanoi, että hänkään ei ole uskaltanut mennä katsomaan Dumboa! En siis ole hullu. Tai jos olen, en ole ainoa.

Aloin miettiä, mistä lamaannuttava pelkoni oikein johtuu. Keskusteluissa muutamien ihmisten (ns. tavallisia ihmisiä, ei ammattiauttajia) kanssa oivalsin, että Dumbo-elokuvan teemat osuvat syvälle lapsuuden pelkoihin. Elokuva käsittelee suuria teemoja, kuten erilaisuudenpelkoa, hylkäämisenpelkoa ja joukosta ulossulkemisen pelkoa. Ylipäänsä sosiaalisia pelkoja. Oletan, että kaikki ihmiset ovat ainakin jossain vaiheessa elämäänsä joutuneet kohtaamaan näitä pelkoja. Pelkoa, että ei olisi hyväksytty ja rakastettu, vaan sen sijaan halveksittu ja vihattu. (Jostain tutkimuksesta muistan lukeneeni, että yksinjäämisen kipu vastaa fyysistä kipua ja voi olla haitallisuudessaan tupakoinnin luokkaa). Ainakin itse tunnistan itsestäni paljon erilaisia sosiaalisia pelkoja. Sen sijaan en muista koskaan, edes lapsena, pelänneeni pimeää, ukkosta tai ampiaisia.

Tavallaan aika jännä juttu, että minä jännitin enemmän sosiaalisia pelkoja käsittelevän lastenelokuvan katsomista kuin esimerkiksi sarjamurhaamista sisältävää, aikuisille suunnattua jännitys- tai kauhuelokuvaa. Olen joskus aikuisiällä katsonut Teksasin moottorisahamurhaajat. Leffaa katsoessani en muista pelänneeni kertaakaan, vaan sen sijaan tuhahtelin halveksivasti, koska osa näyttelijäsuorituksista on niin ala-arvoisen surkeita. Ajattelin vain, että ei kai nyt kukaan tällasta soopaa voi ottaa tosissaan.

Puolentoista kuukauden soutamisen ja huopaamisen jälkeen minulle koitti päivä, jolloin ”Fear is not a factor for me” eli menin ja katsoin Dumbon alusta loppuun. Taattua Tim Burton- laatua. Tunnustan, että leffa oli vähintään yhtä rankka kokemus kuin Uhrilampaat. Näin on, en liioittele. Dumboa katsoessani huomasin puristavani mahaa käsilläni, vääntelehdin tuolissa, sydän jyskytti, verenpaine nousi, kädet hikosivat. Mutta pystyin siihen. I did it.