Erikoinen elokuvaelämys

 

Puolen vuoden tauon jälkeen pääsin vihdoin leffaan. Suunnittelin etukäteen meneväni katsomaan Tove-elokuvaa, mutta teknisten vaikeuksieni takia päädyin Teemu Nikin Nimby-elokuvan päivänäytökseen. Muita mielenkiintoisia vaihtoehtoja olisi ollut Ensilumi, Aalto ja Children of the Sea. Hätätapauksessa olisin kelpuuttanut Tenet-leffankin.

Elokuvasta Nimby, sivulla Finnkino

 

Jännitin etukäteen, miltä elokuvateatterissa käynti tuntuu korona-aikana. Heti aulassa huomasin, että kaikki oli mullistunut. Desinfiointiautomaatteja oli siellä täällä, työntekijöillä oli maskit naamalla eikä karkinmyyntitilaan edes päässyt ilman voimassa olevaa lippua. Vähäinen asiakasmäärä uhkasi lannistaa tunnelman mutta eniten huomasin ikävöiväni paahdettujen popcornien voimakasta hajua. Oi niitä aikoja. Yllättäen myös holtittomasti rynnivät ihmismassat tuntuivat kaihoisalta muistolta menneestä.

Päivänäytöksessä oli lisäkseni viitisen ihmistä. Kaikki olivat pakkautuneet penkkirivistöjen keskivaiheille, joten periaatteessa edellisellä tai seuraavalla rivistöllä yskivä ihminen voisi pölläyttää kunnon viruspilven ilmoilla ja tartuttaa muita. Näistä ajatuksista ei vain pääse eroon.

 

Mutta elokuvaan. Lyhenne Nimby tulee sanoista Not In My Backyard eli Ei Minun Takapihalleni. Lyhenteella viitataan kai siihen, että monet ihmiset esiintyvät mielellään suvaitsevaisina ja kannattavat periaatteessa esimerkiksi narkomaanien vieroitusklinikoita - kunhan niitä ei rakenneta omalle asuinalueelle. 

Nimby-elokuva käsittelee suvaitsevaisuutta ja sen vaikeutta. Elokuvaan on kasattu melkein kaikki, mikä voisi aiheuttaa suvaitsemattomuutta: homoseksuaalisuus, polyamoriset suhteet, eri kansallisuudet Iranista Saksan kautta Suomeen, natsit, äärioikeisto, maahanmuutto, monikansallisuus, uskontojen kirjo kristinuskosta enkeliuskoon ja islamiin ja satanismiin sekä päihteet alkoholista pilven pössyttelyyn. Listaan voisi vielä ympätä maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelun ja ihmisten asemoiminen itsensä joko taantumuksellisiin tai liberaaleihin. Katsomossa ihmettelin, olisiko aihepiirejä yhtään voinut rajata. Alkoi tulla ähky.

 

Kummeksuin myös elokuvan luokittelua komediaksi. Omasta mielestäni Nimby alkaa ehdottomasti komediana, mutta leffan keskivaiheilla harpataan synkkiin ja pelottaviin, trillerimäisiin sävyihin ja elokuvan loppua kohden luisutaan taas komediallisuuteen. Tietysti hyväksyn tragikoomisuuden, mutta selkeästi erottuvia erityyppisiä jaksoja oli vaikea niellä. 

Hämmästelin myös komediallisuuden ja opettavaisen sanoman yhdistämistä. Elokuvan loppuhuipennuksessa valistetaan katsojaa (joka saattaa itsekin painiskella avoimen tai alitajuisen ja taitavasti naamioidun suvaitsemattomuuden kanssa) tyyliin Kaikkia ei tarvitse rakastaa, mutta kaikkia pitäisi pystyä sietämään. Noh, voihan sitä yrittää. Ehkä ajankohtaisohjelmassa mainittu mentalisaatio voisi auttaa ymmärtämään äärioikeistolaisen sisäisiä pelkoja ja toiveita. Hyväksyä ei tarvitse, mutta jospa löytyisi vastaus kysymykseen, miksi toisen ihmisen kokemusmaailma poikkeaa täysin omasta.