Koronapassilla komediateatteriin!

 

JUHLAKUNNOSSA! -revyy

Suomen Komediateatteri (Peacock, Linnanmäki)

näytös la 4.12.2021 klo 14

Rooleissa: Kiti Kokkonen, Niina Lahtinen, Krisse Salminen, Antti Tuomas Heikkinen, Antti Lang ja Tatu Siivonen

Musiikki: Katja Lappi orkestereinenn

Ohjaus: Olka Horila

Ensi-iltakuvat ja pressikuvat: Matti Rajala

Lavakuvat trailerista: Tuukka Raitala

 

Ihanaa, ihanaa, ihanaa! Kahden vuoden tauon jälkeen pääsimme vihdoin viimein katsomaan teatteria livenä. Muutama päivä ennen h-hetkeä aloin pelätä, jospa näytös perutaan tai sitä rajoitetaan pahenentuneen pandemiatilanteen takia. Kirjoitin huolestuneen viestin teatterille ja sain vastauksen, että koronapassi on tulossa voimaan. Ilahduin ja helpotuin suunnattomasti. Enää ei tanssita rokottamattomien pillin mukaan. Jääkööt koteihinsa ruikuttamaan (oho, heti alkoi kiihkoilu, vaikka juuri tätähän minun piti välttää).

 

 

Matkamme kohti teatteria alkoi Rautatieaseman ratikkapysäkiltä. Hyinen pakkanen nipisteli kasvoja ja arktinen viima sai koko kehon tärisemään. Vihdoin kolmosen ratikka pyyhälsi laiturille. Ennen ratikkaan astumista piti vain saada maski kasvoille ja toivoa, etteivät maskipakkaus, pipo ja hanskat tipahda laiturille ja jää ratikkaan rynnivien ihmisten tallottavaksi.

 

Kolmosen ratikka kieputteli Kallion läpi. Sitten viime näkemän Kallion tietyömaat olivat lisääntyneet dramaattisesti. Joku talo tai kokonainen kortteli oli purettu kokonaan. Alppilassa piti olla tarkkana, että jää oikealla pysäkillä pois. Olin tarkistanut pysäkin nimen jo etukäteen: Linnanmäki pohjoinen. Toista kertaa en halua jäädä väärällä pysäkillä pois ja haahuilla jossain kallioilla ja umpimetsissä. 

Tivolitien mäki oli yllättävän jyrkkä. Asfaltti oli jäässä ja liukas. Hiekoitus oli jäänyt puolitiehen. Kun kävelimme erään tyylikkään leidin kanssa ylämäkeä, alkoi taas pelottaa, miten tässä käy. Lipeääkö jalat, lennämmekö mukkelis makkelis ja kierimme alas mäkeä? Pääsimme lyhyillä askelilla köpöttämällä mäen päälle. Ihmisvirrassa laahusti paljon muitakin. 

Ennen kuin teatteriin pääsi sisälle, ihmiset seisoivat koronapassijonossa (!). Kaksi tyyppiä tarkasti koronapassien QR-koodit lukuohjelmalla. Itselleni koronapassi oli paperille tulostettuna versiona. Olen laittanut koronapassit valmiiksi joka ikiseen laukkuun. Tähän mennessä olen tarkoituksella käynyt eräässä pikaruokalassa varmistamassa, että varmasti näytetään vihreää valoa. 

Teatterin sisällä lähes tulkoon kaikilla oli maskit naamalla, lukuunottamatta tietysti kahvilakäyntiä väliajalla. Eniten jännitin teatterikäynnissä, miten ihmeessä maski naamalla pystyy hengittämään, jos nauraa tikahtumaisillaan. Yllätyin, kuinka helppoa nauraminen maski naamalla oli. En tuntunut tukehtuvani, vaikka nauroin revyyn sketsin melkein alusta loppuun.

 

Joku saattaa nyt ihmetellä, miksi kirjoitan niin vähän itse revyystä. No kun en juurikaan muista sketseistä paljon mitään. Stressi heikensi muistiani. Sen muistan, että ensimmäisen jakson aikana olin yhä edelleen jonkinlaisen alitajuisen surumielisyyden vallassa, aivan kuin en olisi voinut uskoa, että teatteriin vihdoin viimein pääsee. Vasta väliajan jälkeisellä jaksolla lopullisesti rentouduin ja keskityin nauttimaan näytöksestä. Kyllä, se on totta: olemme teatterin täydessä katsomossa, kaikki nauravat, ihmiset ovat helpottuneita ja onnellisia.

 

Jotain sketseistä sentään muistan: ajankohtaiset aiheet kuten avin sekaantumisen avioliittoon vihkimiseen, firman johtoportaan juhliminen etätyön varjolla samalla kun työntekijät raatavat, yllättävä asuntonäyttö jossa natsit ilmaantuvat marssimaan välikatosta, mies ja kiitospuhe berliininmunkista, Krisse Salmisen 20-vuotis taiteilijajuhla pikakelauksella vaatteidenvaihdon aikana, ruokahifistelijä ja arkikokkaaja keittiössä, 3000 euron televisiohankinta ja musanumerot artisteista korona-aikana. Kaikkein eniten yleisö taisi riehaantua sketsistä, jossa yliaktiivinen äiti täydentää lastensa lauseet, niin ettei kommunikaatio johda enää mihinkään kuin frustraatioon. Tässä sketsissä näyttelijät repesivät, ja yleisö tykkäsi kun näyttelijöillä itselläkään ei enää pitänyt pokka.