Hiipivän kauhun mestari

  

H.P Lovecraft:

Varjo Innsmouthin yllä, 2020

Novelli

The Shadow Over Innsmouth, 1931

Kauhu on tunteena mielenkiintoinen. Kauhu muistuttaa pelon tunnetta mutta poikkeaa siitä yhdellä olennaisella tavalla. Jos otan heti kärkeen raskaan esimerkin: jos tiedän että joku aikoo tappaa minut, tunnen pelkoa; jos epäilen että joku saattaa aikoa tappaa minut, tunnen kauhua. Tulkintani mukaan kauhun ytimessä on epämääräisen uhan kokemus, pelossa taas uhka on todellinen ja välitön.

Koko aikuisikäni pahimmassa painajaisunessa olin naislääkärin vastaanotolla. Lääkärin kirjoituspöydän takaa näkyi avonaisesta ikkunasta huojuvien koivujen vihreitä lehtiä. Niiden liike vajotti minut rauhalliseen olotilaan. Kun palauduin rentoutuneesta tilastani, vilkaisin lääkäriä ja huomasin hänen kasvojensa vääristyneen kammottavalla tavalla epäsymmetriseksi. Koko hänen kasvojen luustonsa oli äkisti vääntynyt, toinen hänen silmistään oli pullahtamaisillaan ulos, toinen työntymässä silmäkuoppaan. Pahinta oli kuitenkin silmien pahatahtoinen välke, demoninen kiilto.

Unessa sydämeni melkein pysähtyi, kun näin lääkärin muutoksen. Heti kun hän huomasi pelästyneen reaktioni, hänen kasvonsa palautuivat normaaliksi. Seuraavaksi hän alkoi luetella luonnottoman pitkää listaa sairauksista, joita hänen mukaansa sairastin. Listassa oli kaikkea mahdollista välilevynpullistumasta mustaan surmaan plus parisenkymmentä muuta tautia. Lääkäri sanoi, että kaikki nämä taudit voidaan parantaa, kunhan hän tökkää piikin korvani kautta aivoihin. Kun kuulin tämän, sydämeni melkein pysähtyi. Eipä aikaakaan kun lääkäri oli napannut injektioruiskeen kirjoituspöytänsä vetolaatikosta, ja hän oli juuri työntämässä piikkiä korvani kautta aivoihin, kun heräsin. Olin herättyänikin yhä edelleen hillittömän kauhun vallassa. Onneksi silloin oli jo valoisaa, joten pystyn vähitellen palautumaan valvetodellisuuteen. Jos olisin herännyt tähän painajaiseen keskellä yötä, olisin varmaan menettänyt järkeni ja päätynyt suljetulle osastolle. Niin karmea uni oli.

Vasta tänä kesänä löytämäni klassikkokirjailija H.P. Lovecraft kuvaa nerokkaasti epämääräisen, aavistuksenomaisen kauhun tunnelmaa novellissaan Varjo Innsmouthin yllä.

Novellin alkuasetelma on arkipäiväinen ja samaistuttava. Nuori mies, joka on kiinnostunut matkustelusta, arkkitehtuurista ja antikvariaattiliikkeistä etsii pienellä budjetilla kulkuneuvoa Arkhamin kaupunkiin. Selviää että junamatka Newburyportista maksaa kohtuuttomasti, mutta tarjolla olisi myös halpa bussikyyti, mutta silloin pitää matkata Innsmouthin kaupungin kautta, josta juuri kellään ei ole mitään hyvää sanottavaa.

Uteliaasti ympäröivään todellisuuteen asennoituva mies kyselee muilta ihmisiltä, minkälainen kaupunki Innsmouth oikein on ja miksi se herättää monissa niin voimakasta vastenmielisyyttä. Vastaukset ovat vältteleviä tai epämääräisen vihjailevia. Vastaajat viljelevät ilmaisuja ”kuoleva ja puoliksi autioitunut”, ”huhujen mustaama ja pahan varjostama kuoleman ja rienaavan luonnottomuuden asuttama satamakaupunki”, joka on ”varjojen vainoama”.

Muiden kaupunkien asukkaat kavahtavat vaistomaisesti Innsmouthin asukkaita. Heidän näkeminen herättää ”voimakasta inhon aaltoa”, joka ”nostattaa ihon kananlihalle” eikä mikään ihme, jos tyypillinen paikallinen on varustettu omituisilla piirteillä: ”kummallisen kapea pää, latuska nenä ja ulkonevat tuijottavat silmät, jotka eivät näytä koskaan sulkeutuvan” ja ihokin on ”karkea ja rupinen”. Kauhun vaikutelma syntyy inhimillisten ja eläimellisten piirteiden sekoittamisesta, eräänlaisesta matelijamaisuudesta. Mutta onko syynä outo ihosairaus vai epämuodostuma?

Ihmisiä kauhistuttaa myös innsmouthilainen korutaide. Korut huokuvat uhkaa, jota on hankala selittää: ”selittämätön vierauden tuntu”, niiden ”kiehtovuudessa on jokin hämmentävä vivahde”, ”pahaenteisiä” ja ”karmivan groteskeja”. Korujen koristeita ei voi määritellä tämän maailman sanoilla: ”kuviot tuntuivat viittaavan kaukaisiin salaisuuksiin ja uskomattomiin kuiluihin ajassa ja avaruudessa”. Vaikka niitä ei voi paikallistaa, katsojaa häiritsee ”piinaava ja epämiellyttävä näennäisen muistamisen tunne”. Mikä voisi olla pahempaa kuin ajatus tai tunne, joka kieppuu juuri kosketusetäisyyden ulkopuolella?

Novellissa miestä piinaa kerta toisensa jälkeen alitajunnasta kumpuavat, vaistonvaraiset pelko-, inho- ja kauhureaktiot. Reaktio vain tulee, eikä tiedä mikä sen laukaisee. Syynä on jokin epämääräinen aistimus, että jotain on jollain tavalla pielessä: ”vaistonvarainen inhonpuistatus”, ”voimakas ja selittämätön kauhuntunne”, ”voimakas ja puistattava epämiellyttävä vaikutelma”. Kyseessä on varmasti se, että ihmisen intuitio kykenee huomaamaan asioita jo ennen kuin tietoinen mieli pystyy niitä analysoimaan. Lovecraftilla on selvästi herkkyyttä kuvata ihmismielen hienovaraista havainnointia. Sana herkkyys on tässä merkityksessä hyvä havaintokyky, sen syvyys ja tarkkuus.

Kun novellissa mies vihdoin saapuu Innsmouthin kaupunkiin bussinrämällä, melkein kaikki siellä on pielessä, päänsisäiset hälytyskellot soivat visuaalisten havaintojen myötä: ”ruostunut ja ruohon valloittama hylätty rautatie”, ”lahoamistiloissa olevia autioita maataloja”, ”rikkinäiset ikkunat oli peitetty rievuilla ja törkyiset pihat olivat simpukankuorten ja kuolleiden kalojen peitossa”, ”kuihtuneet puutarha”, ”mädäntyneiden laitureiden jäännöksiä”, ”likaisia, apinamaisia lapsilaumoja leikkimässä rikkaruohojen peittämillä porrasaskelmilla”, ”synkkyyttä huokuvia taloja asuttivat vain hämähäkin verkot, muistot ja ikuinen pimeys”. Voiko rappio tästä enää syvetä? Kyllä voi, kun tähän vielä lisätään tyhjät kadut, joissa ei näy ristin sielua. Missä paikalliset piileksivät, väijyvätkö he vierailijaa?

Näin kolkkoa kaupunkia jaksaa päivän valoisat tunnit, kunhan sen jälkeen pääsee takaisin bussiin jatkamaan matkaa kohti alkuperäistä kohdetta, Arkhamia. Kun mies palaa bussiasemalla, selviää että rämä bussi on hajonnut. Ei auta muu kuin jäädä yöksi Innsmouthin iljettävään hotelliin.

Mies yrittää lukittautua turvaan hotellihuoneeseen, mutta jostain syystä ovesta puuttuu salpa. Eivätkö vastoinkäymiset koskaan lopu? Mies onnistuu itse kyhäämään salvan korvikkeen, ja tuntee olonsa turvallisemmaksi, ainakin hetkellisesti. Jonkin ajan kuluttua hotellin käytävältä alkaa kuuluu omituista narinaa, laahausääniä ja puheenpätkiä. Ei saa selvää, mitä kieltä puhutaan tai onko se edes ihmisten käyttämä kieli. Kurnutus ja haukahtelu yltyy. Kohta ovea yritetään nykiä auki. Lukiessani novellista tätä lukua jännitykseni syveni niin, että tuskin muistin hengittää.

Novellin loppua en kerro, mutta onnelliseksi en sitä luonnehdi. Mies selviää tosin hotellista elävänä, mutta sen jälkeen mikään ei ole ennallaan.

Olen tässä blogitekstissäni yrittänyt analysoida ja purkaa osiin kauhun rakentamista kirjallisuudessa. En tiedä, olenko onnistunut. Ehkä lirvahti enemmän fiilistelyn puolella. Siteerasin Lovecraftia ehkä liikaakin, mutta se johtui vain siitä että ihailen suunnattomasti hänen kirjoitustyyliään. Hullaannuin tästä kauhukirjailijasta jopa niin paljon, että ostin yhden pokkarin englanniksi. Alun perin vinkin kimmokkeen lukea Lovecraftia sain Irene Vallejon huikeasta tietokirjasta Papyrus – Kirjan katkeamaton tarina. Vauhkoonnuin siitäkin kirjasta niin paljon, että ostin oman kappaleen.

Vielä yritän hakata päätäni seinään ja saada vastauksen kysymykseen, mistä syntyy kauhu? Ainakin näistä: epämääräisyys, epäily, epätietoisuus, epävarmuus. Jos vielä palaan uneeni, siinä kauhu syntyi epävarmuudesta ja epäilystä: vääristyivätkö lääkärin kasvot todella, näinkö väärin, kuvittelinko, olenko hullu? Sama kasvojen muodonmuutos tapahtui kaksi kertaa, molemmilla kerroilla epäilin: onko tämä totta (unen todellisuudessa), voinko luottaa omiin aisteihini, voinko luottaa omiin tulkintoihini, voiko luottaa toiseen ihmiseen, onko se edes ihminen?