Kun avasin tietokoneen, näytön alapalkkiin oli ilmaantunut keltainen pallero, jonka vieressä on teksti: 29°C Varoitus. Tarkistin saman tien älypuhelimeni, siihen ei ilmaantunut varoitusta tukalasta helteestä. Tukalalta tämä tuntuukin: ei auta kevyt ilmavirta raollaan olevasta ikkunasta, läpiveto ei viilennä asuntoa tarpeeksi, hikeä puskee iholle, sydän takoo, hengitys muuttuu pinnalliseksi, tiuhaan toistuva vedenjuonti ei tehoa.
Onneksi sentään voin olla sisällä, ulos en halua lähteä hortoilemaan, olen ruvennut kammoamaan äärisäitä. Talvinen paukkupakkanen ja hyytävä viima pelottavat minua yhtä paljon kuin tämänhetkinen helleaalto, mikä saattaa pahimmassa tapauksessa jysähtää paikoilleen viikkokausiksi kuten kävi muutama vuosi sitten. Kun aurinko paahtoi täysin ulkona, olo oli melkein vainoharhainen, mihin tahansa yritti paeta, helvetillisen kuuma ilmamassa seurasi perässä kuin jokin näkymätön vainooja. Väsytti ja tuskastutti. Yölläkään ei saanut olla rauhassa, jännitti mennä nukkumaan, kuinka pitkään pitää taas kieriä sängyssä ennen kuin uni tulee silmään.
Kun ostin leffateatterin sarjaliput arkipäivän päivänäytöksiin, oli viime vuoden marraskuu. En edes muista, millainen ilma silloin oli, varmaankin harmaata ja koleaa. En ehtinyt käyttää yhtä ainutta leffalippua. Koronatilanteen synkkenemisen takia leffateatterit päätettiin sulkea nokkani edestä. Leffa, jota olisin välttämättä halunnut mennä katsomaan olisi ollut suomalainen komedia Peruna. Trailerin mukaan Peruna yhdistää hassulla tavalla historiallista faktaa uuden juureksen saapumiseen Suomeen ja tahallisen epähistoriallista markkinointijargonia ja sivistyssanoilla brassailua.
Nyt kun leffateatterit vihdoin avasivat ovensa, kiljaisin riemusta. Ou jes, vihdoin pääsen näkemään tuon viihdyttävän komedian, mutta pettymys iski. Ei ole todellista, sehän tulee ensi-iltaan vasta elokuussa. Miksi, oi miksi? Miksi yleisöä lannistetaan panttaamalla tätä kepeää komediaa? Eikö Peruna olisi täydellinen kesäleffa, jota ihmiset ryntäävät katsomaan helleaallosta huolimatta?
Toinen elokuva, jonka olisin halunnut käydä vilkaisemassa, on Disney-leffa Cruella. Se kertoo naispuolisesta, mustavalkoisiin vaatteisiin pukeutuvasta pahattaresta. Mutta jostain syystä Finnkino on suuressa viisaudessaan päättänyt tehdä leffaan pääsemisen todella vaikeaksi. Joko Cruellan näytösajat ovat aamupäivällä – kuka muka haluaa mennä elokuviin ennen kahtatoista – tai sitten pitäisi jaksaa raahautua Espooseen tai Vantaalle täältä Helsingistä. Miksi, oi miksi?
Kun kerran olin päättänyt mennä elokuviin, niin minähän menen katsomaan melkein mitä hyvänsä. Sarjalippua lippuautomaatilla vilauttamalla päädyin täysin eri genrejä edustaviin elokuviin: amerikkalainen kauhuelokuva Kirottu 3 – Paholaisen vallassa (The conjuring 3: The Devil Made Me Do It), amerikkalainen toimintaelokuva Godzilla vs Kong ja suomalainen komedia Fucking with Nobody.
Koska katsoin eri genreihin kuuluvia peräkkäin, lajityyppien piirteet hahmottuivat selkeämmin. Kauhuelokuva käsittelee epämiellyttäviä tai pelottavia aiheita, kuten yliluonnollisuutta, okkultismia, rikollisuutta ja hulluutta. Ihmissuhteet perheissä ja yhteisössä ovat usein vääntyneet solmuun. Teemat siirtyvät visuaaliseen ilmaisuun suttuisuutena ja hämäryytenä. Kamera huojuu siinä missä ihmisten mielikin. Äänimaisemassa kiinnittää huomiota epämiellyttävän raastava musiikki, jonka äänenvoimakkuus vaihtelee huomattavasti.
Juonen
tasolla The conjuring 3 väittää kertovan tositarinan
amerikkalaisen miehen murhasta. Oikeudessa se onnistutaan
lieventämään tapoksi, koska tekijä puolustusasianajajineen saa
valamiehistön vakuuttumaan olleensa murhan tekohetkellä saatanan
riivaama! Näppärää. Demonisuus on sitten ilmeisesti lieventävä
asianhaara. Näinköhän sama toimisi Suomessa?
Kauhuleffa Conjuring 3 ei toiminut kohdallani, eivätkä siihen suhtautunut vakavasti myöskään ne kaksi nuorta naista, jotka istuivat samalla penkkirivillä kanssani. He räjähtivät nauramaan ainakin kohtauksessa, jossa paranormaaleihin ilmiöihin erikoistunut tutkijapariskunta murtautuu yöllä hautajaisurakoitsijan ruumishuoneelle. Ruumispaarin muovipeiton alta paljastuu hukkuneen ihmisen pöhöttynyt, sävyltään sinertävä ja jotenkin limaisen näköinen ruumis. Maskeerauksessa olisi ehkä ollut korjaamisen varaa.
Leffaelämykseen kuuluu olennaisena osana yleisön reaktioiden aistiminen. Kauhuelokuva saattaa muuttuu tahattomaksi komiikaksi, jos yleisö niin reagoi. Toinen asia, mitä rakastan elokuvissa, on popcornien rouskutus ja karkkipapereiden rapistelu. Tässä asiassa ihmiset jakautuvat kahteen koulukuntaan: osa olisi valmis lynkkaamaan rapistelijat, osa kokee sen rentouttavana.
Toimintaelokuva Godzilla vs Kong ei myöskään osunut makuhermooni, mutta elämysten nälkäni oli niin suuri, että kelpuutin sen. Jouduin toteamaan, että minua ärsyttää toimintaelokuvissa samat piirteet kuin aina aikaisemminkin eli lähes taukoamatta pauhaava musiikki, visuaalisten ärsykkeiden tulva, stereotyyppiset henkilöhahmot ja jatkuva paikasta toiseen säntääminen, sähellys ja taistelukohtaukset, joiden lopputuloksen arvaa etukäteen. Mitä enemmän action-tykitystä, sitä enemmän pitkästyn. Toimintaelokuvien fanit varmaankin kokevat taistelukohtaukset energisoivina ja samaistuttavina.
Tästä kolmen elokuvan kattauksesta pidin eniten Hannaleena Haurun käsikirjoittamasta, ohjaamasta ja näyttelemästä komediasta Fucking with Nodody. Finnkinon nettisivulla elokuva on luokiteltu satiiriseksi draamakomediaksi. Se kertoo ikisinkku Hannasta ja näyttelijäystävästä Ekusta. Yhdessä he päättävät aloittaa feikkiromanssin. Instagramissa he julkaisevat tarkkaan laskelmoituja valokuvia rakkaudesta ja läheisyydestä. Someen pyritään tarkoituksella valitsemaan kaikkein kliseisintä kuvastoa parisuhteesta. Alkaen imelistä kuvista päättyen rohkeisiin (vrt. leffajuliste).
Yhtenä kuvien tarkoituksena on testata ihmisten medialukutaitoa: pystyvätkö sometilin seuraajat erottamaan toisistaan aidon ja liioittellun? Eivät pysty - tai halua. Seuraajat lähtevät täysillä mukaan kulissisuhteeseen, eikä kukaan kyseenalaista mitään. Yleisön rakkaudennälkä vain kasvaa, ja kohta feikkiromanssia on pyörittämässä kokonainen tuotantotiimi käsikirjoittajineen ja ohjaajineen.
Katsomossa samanaikaisesti sekä pidin elokuvan oivaltavasta huumorista, mutta myös häkellyin ja kiusaannuin. Tunsin itseni tirkistelijäksi. Vaikutelma katsojan voyerismista on ehkä saatu aikaan tietoisilla valinnoilla, kuten käsivarakuvauksella. Huojuva kuva synnyttää tunteen, kuin olisin luvatta vakoilemassa jonkun yksityisvideoita.
Elokuva sekoittaa myös vaikutelmaa dokumentaarisuudesta ja fiktiota. Mitä pidemmälle valheen syövereihin uppoudutaan, sitä vaikeampaa on erottaa, missä tarinalinjassa ollaan. Ilmeisesti elokuva toistaa samaa asetelmaa kuin sosiaalinen media: voiko siellä julkaistuja valokuvia pitää totuutena ihmisen elämästä vai puolitotuuksina tai valheina merkityksessä siloteltu, liioiteltu tai keinotekoisesti valikoitu.
Näistä näkemistäni elokuvista Hannaleena Haurun elokuva on ainoa, jonka voisin mennä katsomaan vaikka uudestaan. Tietysti edelleen odotan, että Perunan ensi-iltaa voisi aikaistaa. Mistäpä sen tietää, milloin seuraava pandemia taas alkaa. Jos leffateatterit suljetaan taas nenäni edestä.
