Auschwitzhin kuningattaren paratiisi tai muistiinpanoja elokuvasta The Zone of Interest

(kuvat sivulta: Finnkino)

Muistiinpanoja elokuvan äänimaailmasta:

- aivan elokuvan alussa valkokangas pysyy mustana useiden sekuntien ajan, lähes minuutin, mustaa taustaa vasten kuuluu vain pahaenteinen kohina ja humina, sekasortoisia ihmisääniä, jyskytystä ja pauhua, jolloin katsoja ymmärtää, että nyt on kyse totisesta todesta, raa´asta todellisuudesta, mitä ei selittelyillä pyyhitä pois

 

- muurin takana olevan keskitysleirin krematorioista kantautuva taukoamaton kohina ja humina, vartijoiden karjahdukset ja aseiden laukaukset, epätoivoisten juutalaisten huuto ja ulina

 

 

 - ajoittain kuuluu hyytäviä ääniä, kuin jotain repeäisi tai räjähtäisi, välillä synkeää epävireistä kuorolaulua, minkä äänimaailmaa on monistettu ja muokattu kuin kuolevien ihmispoloisten viimeisiä tuskanhuutoja, paikoin kuulostaa kuin ihmisääniä olisi ”koneellistettu”, muokattu tietokoneiden avulla epäinhimilliseen suuntaan

 

- elokuvan lopputekstien aikana musiikissa toistuu painajaismainen, monotoninen äänimaailma dyng-dyng-dyng, dyng-dyng,dyng, sama toistuu ja toistuu, toistuu ja toistuu, kuin palauttaen katsojan mieliin, että holokaustissa juutalaisia tapettiin ja tapettiin, tapettiin ja tapettiin, lähes loputtomiin, kunnes päästiin uhrilukuun kuusi miljoonaa, numeroina 6000000 ihmistä

Muistiinpanoja elokuvan kuvallisesta kerronnasta:

 

- lähikuvia Auschwitzin kuningattaren Hedwig Hössin puutarhan kukista, oransseja, keltaisia ja punaisia kukkia loistaa väriloistossaan, lähikuva punaisesta kukasta, tarkennus lähemmäs ja lähemmäs, niin lähelle että koko valkokangas värjäytyy punaiseksi, taustalla kuuluu jälleen painajaismainen äänimaisema, krematorioiden kohina ja humina, ihmisten epätoivo, kuolonkorina, huutojen sekasorto, jyskytys ja pauhu junasta, johon on sullottu tuhansittain juutalaisia viimeisellä matkallaan kohti kuolemaansa

 

- keskitysleirille kuljetetut juutalaiset ovat läsnä kansallissosialistisen Hössin perheen arjessa kammottavina viittauksina: joukkotuhoon päätyneiden juutalaisnaisten ylellisinä alusvaatteina joita jaetaan natsiperheen naisille ja heidän palvelijoille, kallisarvoisena turkkina joka päätyy natsiäidin sovitettavaksi, kuolleiden juutalaisten tuhkakasoista kerättyinä kultahampaina joita natsiperheen poika tutkailee kerrossängyssään taskulampun valossa tai setelitukkoina joita komendantti Rudolf Höss lajittelee samalla kun antaa puhelimitse käskyjä keskitysleirin syreenipensaiden hentojen kukkien varjelemisesta

 

 

 - kylmällä asiallisuudessa Rudolf Höss puhuu kammottavista asioista: kuinka junavauhuihin on sullottu tuhatpäinen ”lasti”, jonka tuhoaminen pitäisi hoitaa nopeasti ja tehokkaasti kaasukammiossa ja polttouuneissa. Muut pöydän ympärillä istuvat natsipamput kuuntelevat tyytyväisinä arkkitehdin suunnitelmia uusista, moderneista krematoriohankkeista, joissa kaasukammioiden ja polttouunien rivistö mahdollistaa ihmisruumiiden taukoamattoman polttamisen. Kun yksi kammio jäähtyy, viereinen kammio voidaan ladata täyteen ”lastia” eli joukkotuhon uhreja

 

- viisilapsisen perheen natsi-isä Rudolf Höss lukee lapsilleen iltasatua, Grimmin veljen kolkkoa satua pahuudesta joka saa palkkansa, ja kuvamaailma siirtyy pimeäkameralla kuvattuun mustavalkoiseen kerrontaan, jossa mekkoon pukeutunut nuori palvelijatyttö pääsee livahtamaan keskitysleirin tuhkakasojen ohitse, kaivaa säkistä omenoita, joita hän piilottaa hiekkakasaan iskettyjen lapioiden sekaan, mutta miksi, ilmeisesti tehdäkseen viimeisiä palveluksia juutalaisvangeille, jotka raatavat nälkäkuoleman partaalla työleirillä kantaen hiekkakasoja pinoista toisteen, uudestaan ja uudestaan, uudestaan ja uudestaan, kunnes kuolo korjaa

Muistiinpanoja ja ajatuksia elokuvan teemoista:

- elokuvan poikkeuksellinen näkökulma, katsoja tavallaan pakotetaan samaistumaan kansallissosialisteihin, natseihin, koska heidät nähdään, juutalaisia ei elokuvassa nähdä, mutta tietoisuuden heidän läsnäolostaan aistii kuulemalla puistattavana äänimaailmana keskitysleirin muurien takaa, juutalaiset ovat toisaalla, niin lähellä mutta niin kaukana, heidät on etäännytetty, muutettu toiseuden edustajiksi, vieraiksi, oman maan kansalaisiksi mutta kuitenkin vihollisiksi, joilla ei ole ihmisarvoa

 

- elokuva tavallaan pakottaa katsojan ajattelemaan kysymystä, mitä jos ei itsekään halua tai pysty näkemään toista ihmistä kokonaisvaltaisesti ihmisenä, vaan pelkkänä yksittäispiirteenä, kuten pelkästään tietyn uskonnon edustajana, tiettynä kansallisuutena, tiettynä ihonvärinä, tiettynä sukupuolena, tietyn seksuaalisen suuntautumisen edustajana, tiettynä ikäluokkana, tiettynä vartalotyyppinä, tietyn ruumiinvamman tai sairauden edustajana, mitä siitä voi seurata, mihin se pahimmillaan voi johtaa, jos ihmisyys katoaa

 

 

- päivänselvää on, että näin rohkea ja voimakas elokuva kuin The Zone of Interest, vavahduttaa ja kauhistuttaa, se shokeeraa ja lamaannuttaa, mutta herättää myös ihailua kerronnallisilla ratkaisuillaan. Elokuva pakottaa katsojan ajattelemaan kammottavaa skenaariota: entä jos itsekin on samankaltainen kuin elokuvan henkilöt, ulkoisesti sivistyneen oloinen, mutta täysin sokea tai välinpitämätön omille moraalisille ja eettisille valinnoilleen?

 

 

Uskotko aaveisiin?

(kuvat sivulta: Helsingin Kaupunginteatteri)

Miten sinä reagoisit ja toimisit, jos olisit päätynyt vastaavaan tilanteeseen kuin Danny Robinsin kauhunäytelmässä? Jos havahtuisit useana peräkkäisenä yönä, että asuntosi toisesta huoneesta kuuluu outoja ääniä? Itkua, askelten tömähdyksiä ja sekavaa puhetta. Joka yö kello 2:22. Ja aina kun tempaisisit huoneen oven auki, et näkisi siellä ketään. Uskoisitko omia aistejasi vai ajattelisitko, että olet sekoamassa? Kertoisitko kummallisista kokemuksista kenellekään vai päättäisitkö vaieta?

 

Danny Robinsin näytelmässä 2:22 A Ghost Story nuori lapsiperhe on juuri muuttanut hulppeaan asuntoon Lontoon trendikkäälle alueelle. Lääkärinä työskentevä isä Sam (Lauri Tilkanen) ja opettajaäiti Jenny (Pia Andersson) ovat kutsuneet illaksi kylään tuttavapariskunnan, johon kuuluu psykiatrinainen Lauren (Sanna-June Hyde) ja tämän uusi miesystävä Ben (Sauli Suonpää). Nuorenparin pienokainen nukkuu yläkerran makuuhuoneessa. Itkuhälyttimen äännähtelyistä perheenäiti varmistuu, että vauvalla ei ole hätää.

Illanvietto alkaa leppoisalla jutustelulla asunnon remontoinnin etenemisestä. Taustalla soi rentouttava musiikki, illallisruoka porisee liedellä ja alkoholia siemaillaan sivistyneesti. Mutta mitä pidemmälle ilta etenee ja viinipullot alkavat tyhjentyä, pinnan alla kyteviä jännitteitä paljastuu.

 

 

Nuorenparin avioliitto ei olekaan niin auvoinen, kuin aluksi vaikuttaa. Jenny rimpuilee eroon omasta uskonnollisesta taustastaan. Hän päätyy jatkuvasti törmäyskurssille Samin äärirationaalisen ajattelutavan kanssa. Sam ei häpeile toitottaa omaa ylimielistä kaikkitietävyyttään joka käänteessä. Hän on analyyttinen, skeptinen ja suorastaan sietämättömän omahyväinen besserwisser.

Jännitteet eivät lopu tähän. Lauren ja Sam tuntevat toisensa entuudestaan jo opiskeluajoiltaan lääketieteellisestä yliopistosta. Tuolloin Lauren ihastuu Samin nokkeluuteen, viiltävään älyyn. Illan edetessä selviää, että kukaan naisen lukuisista miesystävistä ei ole koskaan pystynyt päihittämään nuoruudenihastusta. Raadollisimmillaan toivoton rakkaus näkyy hääjuhlassa, jossa Lauren yhä haikailee Samin perään. Nykyisen kumppaninsa seuraan, remonttimies Benin, hän päätyy lähinnä epätoivosta.

Jossain vaiheessa iltaa keskustelu kääntyy yliluonnollisiin kokemuksiin. Perheenäiti Jenny uskaltautuu kertomaan, mitä tapahtuu joka yö kello 2:22. Lapsen makuuhuoneesta kantautuu askelien ääniä, puheen mongerrusta ja tuskaista vaikerrusta. Nainen haluaa vieraiden jäävän pitkälle yöhön, jotta hekin voisivat todistaa oudot tapahtumat.

Sam hyökkää tietysti heti argumentteineen ja pyrkii musertamaan muut analyyseillään. Kummallisille tapahtumille löytyy aina joku muu selitys. Ehkä olohuoneen remontoimiseen käytetty seinämaali ja tärpätti ovat aiheuttaneet huimausta ja sekavuutta. Miksei lapsiperhearjen univelka voisi vääristää todellisuudentajua? Jospa unettomuus laukaisee pelkotiloja ja pelon vallassa ihminen ei kykene rationaaliseen ajatteluun, koska ”matelija-aivot” ovat ottaneet vallan ”nisäkäsaivoilta”. Ehkä Jennyn uskonnollinen tausta yllyttää häntä alitajuisesti puoltamaan yliluonnollisia selityksiä luonnollisten sijaan.

Mitäpä jos äänet eivät kuulukaan yläkerrasta vaan pihalta, jossa cityketut riehuvat ja parittelevat. Miksei itkuhälyttimissäkin voisi olla toimintahäiriöitä? Besserwisser tietää kertoa, että samalle taajuudelle viritetyt itkuhälyttimet voivat poimia ääniä muista asuinalueen hälyttimistä.

Katsojana aloin pohtia muitakin mahdollisia selitysmalleja. Olisiko Jenny sairastumassa psykoosiin, johon liittyy kuuloharhoja? Mutta miksi psykiatri illallisvieraana ei oitis diagnosoi horjuvaa mielenterveyttä? Ai niin, hän ei suostu läiskimään diagnooseja lähipiirilleen. 

 

Tai olisiko näytelmän lavastukseen kuuluva, tyylitelty seinäjuliste Alfred Hitchcockin Psyko-elokuvan suihkukohtauksesta vihje, viittaisiko se väkivallan uhkaan? Ehkä asuinalueella vaanii murtovarkaita ja ilkivallan tekijöitä. Vai olisiko sittenkin mahdollista, että yliluonnollisuus on osa todellisuutta? Onhan niin monella ihmisellä yliluonnollisia kokemuksia, eiväthän he kaikki voi olla päästään vialla.

Illallisseurue alkaa käydä läpi omia selittämättömiä kokemuksiaan. Selviää, että remonttimiehen äiti on pyörittänyt spiritististä toimintaa olohuoneessaan. Ben on imenyt jo äidinmaidostaan paranormaalin ajattelutavan. Laurenillekin on sattunut kummia. Hän on nähnyt kauppakeskuksen lasihississä ystävänsä heiluttavan kättään, vaikka ystävä on siinä vaiheessa jo kuollut.

Luonnollisesti en voi paljastaa, mistä kaikesta on kyse ja mihin kaikki lopulta päättyy. Sen voin kertoa, että näytelmän loppuratkaisu on ällistyttävä. Jopa niin pökerryttävä, että jäimme haukkomaan henkeä ja melkein lamaannuimme tuoliin.

Näytelmän lavastuksessa ja musiikissa on otettu kaikki tehot irti. Näytelmän asunnon seinälle on ripustettu valtava digitaalinen kello, jonka numerot hehkuvat oransseina. Numerot etenevät välillä hitaammin, välillä nopeutetusti kohti maagista kellonaikaa 2:22.

 

Muutoin asunto on sisustettu ultramodernisti teräksellä ja lasilla. Yliluonnollisuuden näyttämönä ei siis ole synkeä goottilainen linna, kuten voisi olettaa. Ehkä viistoista kattoikkunoista valuvat sadejuovat viittaavat uhkaan tai surumielisyyteen. Avatuista terassinovista vyöryvä sumu tuntuu kysyvän, voisiko todellisuus olla yhtä häilyvä ja hahmoton kuin vesihöyry. Näyttämöllä nähdään myös shokeerava ilmestys: itsekseen liikkuva pöytä. Musiikissa äkilliset ja voimakkaat äänet säpsäyttävät ja valmistavat johonkin pahempaan.

Näyttelijäsuorituksen olivat tietysti erinomaisia. Parhaiten jäi mieleen sietämätön besserwisser, jonka hahmossa (Lauri Tilkanen) on onnistuttu saavuttamaan maksimaalisen ärsyttävyyden taso! Miehen rasittava käytös jäi pitkäksi aikaa kytemään mieleen, ehkä siksi että kaikkitietäjä on niin tunnistettava ihmistyyppi.

Näytelmän käsikirjoituksessa Danny Robins on hyödyntänyt nerokkaasti juontamaansa BBC Sounds Uncanny-podcastia, mitä olen fanittanut jo pitkään. Kyseinen podcast käsittelee todellisia, kummallisia tapahtumasarjoja, joissa ihmiset epäilevät kokeneensa jotain selittämätöntä. Podcastissa tapahtumista yrittää saada tolkkua Team Skeptic ja Team Believer, joista ensinmainittu pyrkii aina ensin löytämään luonnollisen selityksen ja jälkimmäinen kallistuu yliluonnollisteen. Eli jo aihepiiri puhuttelee, siitä vaan googlaamaan BBC Sounds podcast Uncanny. Podaria voi kuunnella myös Suomessa.

Näytelmä oli todella upea elämys. Jos jostain kuitenkin haluan mäkättää, se on Helsingin Kaupunginteatterin alaisuudessa toimivan Arena-teatterin järjestelyt. Miksi yleisöä ei päästetä ajoissa (esim. 30 min ennen näytöksen alkua) istumaan saliin, vaan pitää sulloutua käytäville ja muihin ahtaisiin tiloihin? Näin stressiherkkänä ihmisenä ainakin minulle alkoi pukata pienimuotoisia paniikkituntemuksia, kun ilmanlaatu huononi, happi hupeni, lämpötila kohosi, pelkäsin pyörtyväni, ulko-ovi paukkui jatkuvasti ja ihmiset yrittivät rynniä eteenpäin (pääsemättä mihinkään). Tuli mieleen suomen kielen uudissana ”perkelöityminen”. Se tarkoittaa vaarallisen ja/tai epämiellyttävän tilanteen eskaloitumista.

Teatteriolosuhteissa ”perkelöityminen” voisi pahimmillaan johtaa ihmisten pyörtyilyyn rappusille, sairauskohtauksia, rynnimistä, kaatumisia, kompastumisia, ihmisten ruhjoutumisia kuoliaaksi, pakokauhua. Puuttuisi vain, että joku neropatti päättäisi sytyttää tupakan ja roihauttaisi teatterivieraiden polyester-puserot liekkeihin ja että joku tulisi käsiaseen kanssa uhkailemaan ja ampumaan varoituslaukauksia, kuten eräs poliitikko juuri äsken. Katsojana en tätä halua, vaan haluan kokea dramaa pelkästään näyttämöllä, en teatterin ahtaissa odotustiloissa. Tehkää asialle jotain, kiitos.

Edelleen ajankohtainen klassikko

 

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Romaani

Venäjänkielinen alkuteos: Master i Margarita (1928-40)

Suomentanut: Ulla-Liisa Heino

WSOY,1996

Venäläisen Mihail Bulgakovin (1891-1940) klassikkoromaanin Saatana saapuu Moskovaan olen ehtinyt lukemaan jo useita kertoa elämäni aikana. Kaikilla lukukerroilla olen hullaantunut romaanin satiirin pistävyydestä, fantasian lennokkuudesta, lyyrisen rakkaustarinan syvyydestä, kristinuskon historian uudelleentulkinnasta, eri aikatasojen saumattomasta nivomisesta toisiinsa ja tietysti kielellisestä rikkaudesta ja kerronnan sujuvuudesta.

Bulgakovin romaaniin sisältyy kolme ajallisesti, paikallisesti ja tyylillisesti eriävää mutta toisiinsa risteilevää kertomusta. Fiktion nykyhetkessä pimeyden ruhtinas ja mustan magiikan professori Woland saapuu seurueineen Moskovaan. Woland on pirullinen juonittelija mutta myös huvittavan ovela velmuilija. Wolandin ulkonäkö häkellyttää. Kukaan ei pysty kuvaamaan sitä yksiselitteisesti. Wolandin silmiä pidetään eriparisina, toinen silmistä on ilmeeltään tyhjä ja kuollut. Hahmo puhuu välillä venäjää kuin syntyperäinen, välillä murtaen, välillä kadottaa täysin kykynsä ymmärtää puhetta.

”Jälkeenpäin, kun suoraan sanoen oli jo myöhäistä, eri virastot esittivät yhteenvetojaan tämän henkilön ulkonäöstä, mutta niiden tarkistus herättää pakostakin hämmennystä. Niinpä eräässä yhteenvedossa sanotaan, että hän oli lyhytkasvuinen, että hänellä oli kultahampaat ja että hän ontui oikeaa jalkaansa. Toisessa väitetään, että hän oli romuluinen, että hänellä oli hampaissaan platinakruunut ja että hän ontui vasenta jalkaansa. Kolmannessa todetaan lakonisesti, ettei hänellä ollut mitään erikoistuntomerkkejä.”

Wolandin seurueeseen kuuluu erikoisia persoonia. Läpinäkyvä kansalainen Korovjev eli Fagot käyttää ruudullista pikkutakkia ja rikkinäisiä silmälaseja. Hän on teeskentelyn ja manipuloinnin mestari. Azazello on torahampainen, punatukkainen ja ilkeästä virnuileva. Musta kissa Begemot muuntautuu välillä kissankasvoiseksi mieheksi joka matkustaa sujuvasti raitiovaunussa. Ilkikurinen ja kujeileva Begemot-kissa puhuu räävittömästi, juo votkaa ja ampuu revolverilla. Seurueessa kulkee mukana alaston nainen, jolla on fosforinhohtoiset silmät, kylmyyttä hohkaava vartalo ja kaulalla kuristusjälkiä.

Woland kätyreineen tekee Moskovassa kaikenlaisia tempauksia. He lavastavat kerrostalon asukkaita syyllisiksi vieraan valuutan kätkemiseen. Homma hoituu noitumalla ruplat dollareiksi. He järjestävät onnettomuuden, jossa kohteelta leikkautuu pää irti. Silminnäkijän he ajavat sekopäiseksi pelottelemalla tätä, ja eipä aikaakaan kun uhri päätyy mielisairaalaan. Samaan osoitteeseen kuljetetaan lukuisia muitakin saatanallisen hahmon vaikutuspiiriin joutuneita. Kovin hyvin ei käy niillekään ihmisille, jotka erehtyvät osallistumaan Wolandin mustan magiikan näytökseen Varietee-teatterissa. Osa menettää maineensa, osa vaatteet päältään, osa uskonsa omiin aisteihinsa ja omaan järkeensä.

Pimeyden ruhtinaan hahmossa seurueineessa voi nähdä viitteitä autoritaarisen ja totalitaarisen valtion valvontakoneistosta. Woland, Korovjev, Begemot, Azazello ja vaarallisen viettelevä alaston nainen kykenevät kaikkeen, mutta samalla he eivät jää koskaan kiinni mistään. He pystyvät urkkimaan tietoonsa kenen tahansa kansalaisen etu- ja sukunimen, asuinpaikan, perhe- ja sukulaissuhteet ja henkilökohtaiset salaisuudet kuten esimerkiksi uhkapeliongelmat ja aviorikokset.

Pimeyden ruhtinas seurueineen näyttää tietävän etukäteen myös ihmisten kuolinpäivän ja kuolintavan, lähinnä siksi että he ovat usein itse edesauttamassa kohteensa päivien päättymistä. Jos saatanallista seuruetta yrittää saada vastuuseen teoistaan, he liukenevat ilmaan. Jos heidän välilleen on solminut kirjallisen sopimuksen, musteet haihtuvat papereista ja todistusainesto katoaa. Tuntuu kuin saatanallisen seurueen ylle olisi langennut ikuinen syytesuoja.

Romaanin fiktion nykyhetkessä seikkailevat moskovalaisia kirjailijoita ja teatteri-ihmisiä. Kun he kohtaavat Wolandin kätyreineen, pahuuden kosketus johtaa yllättäviin katoamiseen, muilutuksiin, pahoinpitelyihin, murhiin ja hullujenhuoneelle sulkemisiin. 

 

Toimintaedellytykset taiteen saralla kapenevat, kun kirjailijaliitto Massolitin puheenjohtajan Misa Berliozin irtileikkautunut pää kierii kadulla, runoilija Ivan Bezdomnyi riehuu kuin järkensä menettänyt, Varietee-teatterin johtaja Lihodejev siepataan kotoaan ja singotaan Jaltalle noituuden avulla, teatterin apulaisjohtaja Varenuha nuijitaan henkihieveriin koska hän yrittää salaa tehdä toisin kuin määrätään ja teatterin talouspäällikkö Rimski lamaantuu toimintakyvyttömäksi kohdattuaan kuoleman ja elämän rajoilla häilyvän hahmon.

Romaanissa taiteilijoita ja älyköitä vainotaan, uhkaillaan, siepataan ja tapetaan lähes yhtä tehokkaasti kuin Stalinin ajan Venäjällä toisinajattelijoille tapahtui. Tosin tulee mietittyä, onko juurikaan mikään muuttunut Putinin aikana itänaapurissamme. Edelleen ihmisiä vainotaan, uhkaillaan, myrkytetetään kuoliaaksi tai puolikuoliaaksi, tapetaan lavastetuissa onnettomuuksissa, järjestetään oikeudenkäyntejä joissa vankilatuomio julistetaan tekaistujen todisteiden avulla. Edelleen ihmisiä katoaa. Venäläismiehiä ”katoaa” sotatantereille ja ukrainalaisia ”katoaa” kodeistaan mystisesti suoraan Venäjälle.

Tässä nykyisessä maailmanpoliittisessa tilassa kammottavat tapahtumat eivät ole voineet olla vaikuttamatta lukukokemukseeni. Aikaisemmat lukukerrat ovat olleet huomattavasti hilpeämpiä. Silloin muistan hullaantuneeni romaanin humoristisuudesta, sen mustasta komiikasta ja villin mielikuvituksellisista fantasiapiirteitä, kuten naisista jotka muuttuivat taivaalla lentäviksi noidiksi levitettyään iholleen mädältä liejulta löyhkäävää taikavoidetta ja keskiyön tanssiaisista, joissa vieraat ovat kuolleista herätettyä, kalmanhajuisia myrkyttäjiä, parittajia, pyöveleitä, kavaltajia, mielipuolia mutta myös kuninkaita, herttuoita ja maailmankuuluja säveltäjiä.

Tämänkertaisessa lukukokemuksessani en voinut olla miettimättä, kuinka osuvasti mutta piilotetun salakavalasti romaani kuvaa Venäjällä 1930-luvulla vallinnutta yleistä, henkistä ilmapiiriä. Voiko romaanista tavoittaa rivien välistä yhteiskunnassa vallinnutta pelon ilmapiiriä, jatkuvaa uhan tunnetta ja lähes vainoharhaista tunnetta, että keneenkään ei ehkä voi luottaa, koska kuka tahansa voi osoittautua ties miksikä petturiksi, ilmiantajiksi tai vainoajiksi?

”Niin pian kuin Rimski vakuuttui ajatuksesta, että Varenuha valehteli hänelle, kauhu hiipi pitkin hänen ruumistaan jaloista alkaen, ja kahdesti hänestä jälleen tuntui, kuin lattiaa pitkin olisi levinnyt malariaa levittävä, mädänneen kostea löyhkä. Irrottamatta hetkeksikään katsettaan apulaisjohtajasta, joka oli oudosti käpristynyt nojatuoliin ja pysytteli tiukasti pöytälampun sinertävän valon varjossa suojellen samalla kasvojaan sanomalehdellä muka häntä häiritsevältä lampunvarjolta, Rimski ajatteli vain yhtä: mitä tämä kaikki merkitsi?”

Koska tämänkertaisella lukukerrallani olin niin takertunut näkemään rivien väleihin piilotettua yhteiskuntakritiikkiä, melkein sivuutin Mestarin ja Margaretan kirpaisevan rakkaustarinan. Margareta pyristelee eroon yltäkylläisestä mutta tunteettomasta elämästään kohti todellista rakkautta, Mestaria. Heidän rakkautensa on voimakas ja ehdoton, mutta tragiikan sävyttämä. Lopulta rakastavaiset saavat toisensa, mutta samalla maksavat siitä kovimman mahdollisen hinnan.

Tällä kertaa en myöskään jaksanut paneutua kristinuskon syntyvaiheisiin sijoittuvaa tarinalinjaan, jossa raamatun Jeesus Nasaretilaista muistuttava Jesua Ha-Nostri kohtaa Jersalaimissa Pontius Pilatuksen, joka tuomitsee haihattelevan ja mahtipontisen kiertävän filosofin kuolemaan ristillä. Viereisille risteille naulataan kaksi ryöväriä.

Jos käsitin oikein, ajanlaskun alun Jersalaimiin sijoittuvat luvut ovat osin Wolandin kertomia muistelmia omasta elämästään ikuisena pahuuden ruumiillistumana ja osittain Mestariksi kutsutun kirjailijan kirjoittamia romaanilukuja.

Näissä luvuissa seikkailevat muun muassa veronkerääjä Leevi Matteus, joka kirjoittaa sekavia muistiinpanoja Jesua Ha-Notsrin puheista ja lisäilee loput omasta päästään. 

 

Juudas Kirjatilainen on romaanissa kuvattu petturina, joka joutuu itse petoksen uhriksi. Ilmiannettuaan Jesua Ha-Notsrin Juudas saa hopeakolikkonsa palkkioksi, mutta hän ei pysty välttämään salaisen poliisin tappotuomiota. Juudaksen rakastajatar on vedetty mukaan juoneen ja houkuttelee miehen kaupungin laidalla sijaitsevaan puutarhaan, jossa murhaajat jo odottavat veitsineen ja kohta veri virtaa.

Vaikka lukukokemukseni ehkä olikin painajaismaisen uutiskuvaston vääristämä, Bulgakovin musta huumori ei koskaan lakkaa huvittamasta minua:

”Jouduin juuri raitiovaunun alle Patriarkan lammilla. Hautajaiset perjantaina kello 15. Tule. Berlioz.

 

Maksimilian Andrejevitsia pidetään syystäkin Kievin viisaimpiin miehiin kuuluvana. Mutta viisaimmankin ihmisen saattaa moinen sähkösanoma johdattaa umpikujaan. Jos kerran mies sähkötti joutuneensa raitiovaunun alle, hän ei siis ollut kuollut. Mutta miksi siinä tapauksessa hautajaiset? Tai ehkäpä hän oli hyvin huonona ja aavisti kuolevansa? Se oli mahdollista, mutta äärimmäisen kummallinen oli kuitenkin tuo täsmällisyys: mistä hän sentään saattoi tietää, että hänen hautajaisensa pidettäisiin perjantaina kello 15? Ihmeellinen sähkösanoma!”

Lopuksi haluan sanoa, että on tuntunut äärimmäisen vaikealta kirjoittaa tästä Bulgakovin klassikkoromaanista, mikä sattuu olemaan myös yksi suosikkikirjoistani. Ylipäänsä jos kirjoittaa teoksesta, jota todella arvostaa ja josta todella pitää, mikä tahansa tahansa lähestymisyritys ja käsittelytyyli tuntuu onnettomalta räpellykseltä verrattuna siihen alkuperäiseen mestariteokseen. Mutta tämmöistä tämä nyt on ja näillä mennään. 

Ishiguron myyttinen ja maaginen sotakuvaus

 

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Tammi, 2016

Suomentanut: Helene Butzow

Englanninkielinen alkuteos: The Buried Giant, 2015

Yli vuosi sitten alkanut Venäjän raaka ja kammottava hyökkäyssota Ukrainaan välkkyy pakostakin mielessäni, kun luen japanilais-brittiläisen Kazuo Ishiguron romaania Haudattu jättiläinen, joka kertoo kelttien ja saksien välisestä sodasta muinaisessa Britanniassa. Tai tarkemmin sanottuna sodan jälkeisestä rauhan ajasta, mitä varjostavat menneet tapahtuvat ja pelko väkivaltaisuuksien uudesta aallosta.

Kun uutisissa kerrotaan Venäjän sotarikoksista Ukrainassa suoraan, toteavasti ja analyyttisesti arvioiden, Ishiguron romaanissa muinaista sotaa kuvataan lähes päinvastaisesti: epäsuoraan, kierrellen, peitellen, kaunistellen ja verhoten myyttisyyteen ja maagisuuteen.

Venäjän ja Ukrainan sodasta valitettavan tutuiksi tulleet teemat ja ilmiöt ovat edelleen läsnä, mutta ne kiedotaan taianomaisiin ja yliluonnollisiin selitysmalleihin, mitkä kuitenkin ovat totisinta totta Ishiguron maailmassa, jossa voi tulkita näkyvän viitteitä maagisesta realismista. Saksien ja kelttien runnomaa maata kansoittavat jättiläiset, hirviöt, jumalat, paholaiset ja myyttisen kuningas Arthurin legendasta tutut lordi Brennus ja kuolematon soturi Sir Gawain, joka kuoliaaksi miekalla iskettynä ja haudattuna nousee aina henkiin ja säntää kohti uusia taisteluita.

Erityisen vaikuttavaksi nousee naaraslohikäärme Querig, jonka henkäys saa ihmisten muistot vajoamaan unohduksen sumuun. Sumu nielaisee niin karmeat sotarikokset, kuten lasten joukkosurmat, ihmisryöstöt ja lapsisotilaatkin, mutta myös onnelliset muistot. Mutta onko unohdus rauhan solmimisen ja ylläpitämisen edellytys vai onko parempi muistaa kaikki julmuudet ja tuomita syylliset?

Päähenkilöinä romaanissa kuvataan vanhan kelttipariskunnan, Beatricen ja Axlin, vaiheita. He lähtevät kelttikylästään etsimään kadonnutta poikaansa. Sumu on häivyttänyt lähes kaikki muistikuvat pojasta. Beatrice ja Axl eivät pysty palauttamaan mieleensä, minne ja miksi poika on kadonnut. Sitä he eivät epäile, etteikö poika olisi elossa.

Axl pitää itseään rauhanomaisena miehenä, jolle sotiminen on täysin vierasta. Nähdessään sotilaan itsevarman kävelytyylin tai taakse kiinnitetyt hiukset, epäselviä muistikuvia palautuu hänen mieleensä. Unohduksen sumu kaikkoaa hetkeksi. Axlin kohdatessa matkallaan uusia ihmisiä he uskovat tuntevansa miehen jotain yhteydestä. Kelttien riveihin varastettu saksi, mestari Wistan, epäilee että Axl saattoi taistella samoissa joukoissa hänen kanssaan. Metsästä löytynyt Edwin-poika, jota pidetään paholaisen puremana, uskoo nähneensä Axlin aiemmin jossain uhkaavassa tilanteessa. Romaanin edetessä Axl lopulta muistaa, että hän on itse asiassa pelätty soturi, mestari Axelum tai Axelus.

Beatricea, jota Axl kutsuu hellästi prinsessakseen, vaivaavat oudot kivut. Hän kohtaa kahdesti lautturin, joka vie ihmisiä erikoiselle saarelle. Saarelle soudetut elävät siellä omassa suljetussa yhteisössään. Kun saarelle on kerran päätynyt, sieltä ei enää koskaan palata. Aviopari haikailee saarelle, koska he uskovat heidän poikansa elävän siellä. Tulkitsen lautturin kuoleman symboliksi. Kuoleman symboliikka on Ishiguron romaanissa hienovaraisempaa kuin siinä suorasukaisessa kuvastossa, mikä vyöryy päällemme jokailtaisissa uutisraporteissa.

Ishiguron maagisella realismilla kuorrutettu romaani käsittelee raskaita sotateemoja, mutta poikkeuksellisella otteella. Teemoja kuten vihollisuus, tappaminen, kuolema, kiduttaminen, ihmisryöstöt, sotarikokset, katoamiset, epäselvät ihmiskohtalot, pelko, traumat, moraali, syyllisyys, petos, kosto, viha, toivo, rauha.

(kaikesta karuudesta huolimatta juuri tänään on erittäin miellyttävä kesäpäivä, avonaisesta ikkunasta virtaa ukkosten ja kaatosadekuurojen raikastamaa ilmaa, linnut livertävät, pääskyt kirkuvat ja kaartelevat taivaalla)(olen tyytyväinen, ettei luontokato ole ainakaan vielä edennyt niin pitkälle, ettei enää voisi kuulla tervapääskyjen kirkumista, mikä on yksi kesän suosikkiäänistä lokkien kirkumisen ohella)(linnuilla on varmasti kirkumiseensa jokin käytännöllinen syy, kuten saalistus, paritteluvietti tai reviiritaistelut, mutta ihmisnäkökulmaan jumiutuneena kuvittelen korkeaäänisen kirkumisen johtuvan puhtaasta ilosta, mikä on tietysti naurettava virhetulkinta)

BBC:n podcast laukaisi pakkomielteen nimeltä Shamima Begum

 

I´m Not a Monster: The Shamima Begum Story, series 2

BBC Sounds, 2023

Podcast, 10 jaksoa

Kieli: englanti

Genre: True Crime

Isis-vaimo. Teiniäiti. Uhri. Huijari. Terroristi. Narsisti. Valehtelija. Teeskentelijä. Julkkis. Hikipinko. Haamu. Oppurtunisti. Kameleontti. Hirviö. Petturi. Diiva. Turvallisuusuhka.

Näin värikkäitä ilmaisuja on käytetty eri yhteyksissä kuvaamaan Shamima Begumia, joka vuonna 2015 lähti 15-vuotiaana kahden koulukaverinsa, Kadiza Sultanan ja Amira Abasen kanssa, kotimaastaan Isosta-Britanniasta Syyriaan Isis-terrorismiliikkeen vaikutusalueelle.

Isis-kalifaatin kukistumisen jälkeen nykyään 23-vuotias Shamima Begum on ollut jo neljä vuotta Syyrian Al Roj -pakolaisleirillä. Häneltä on poistettu Ison-Britannian kansalaisuus, koska hänet on arvioitu turvallisuusuhaksi. Ilman kansalaisuutta hän ei pysty palaamaan alkuperäiseen kotimaahansa eikä hän pääse poistumaan pakolaisleiriltä mihinkään.

Bangladeshilaisten vanhempien jälkeläisenä Shamima Begumilla olisi teoreettinen mahdollisuus hakea Bangladeshin kansalaisuutta. Ongelmana on vain se, että kyseinen maa ei halua ottaa häntä vastaan tai jos ottaisikin, nainen tuomittaisiin kuolemaan terrorismista epäiltynä.

Shamima Begum Lontoossa lentokentällä, 2015. Kuva sivulta: BBC

 

Alun perin kiinnostuin Shamima Begumin tapauksesta alettuani kuuntelemaan BBC Soundsin 10-osaista podcastia nimeltä I´m not a Monster: The Shamima Begum Story. Podcastissa tutkiva journalisti Josh Baker haastattelee Shamima Begumia pakolaisleirillä. Podcast sisältää myös lukuisten muidenkin ihmisten haastatteluja, osa niistä on toteutettu Isossa-Britanniassa, osa Syyriassa, osa nimeämättömissä paikoissa.

Olen seurannut tätä äärimmäisen koukuttavaa ja henkeäsalpaavan jännittävää podcastia pakonomaisesti ensimmäisestä jaksosta alkaen. Rehellisesti sanottuna olen uppoutunut niin syvälle tämän podcastin maailmaan, että se on melkein syrjäyttänyt kaiken muun elämäni.

Syy, miksi podcast on vallannut koko mieleni, on Shamima Begumin persoonan arvoituksellisuus. Kuka ja millainen hän oikeasti on? Onko hän Isis-terroristijärjestön propagandan ja manipuloinnin uhri, pelastamistaan odottava hyväksikäytön kohde vai aktiivinen terroristi, pahuuden ruumiillistuma, juonittelija, petturi ja niin vaarallinen turvallisuusuhka koko Ison-Britannian kansalle, ettei häntä saa enää koskaan päästää astumaan jalallaan alkuperäiseen synnyin- ja kotimaahansa? Vai onko näiden kahden ääripään välillä olemassa välimuotoja ja harmaan vivahteita?

Shamima Begum, 2019(?). Kuva sivulta: BBC

Samalla kun podcastissa seurataan Shamiman, Kadizan ja Amiran vaiheita, pyritään myös vastaamaan kysymykseen, miksi juuri he tai ylipäänsä kukaan haluaa liittyä terroristijärjestöön? Mitkä syyt ajavat ihmistä radikalisoitumaan? Minkälainen propaganda vetoaa ihmiseen, joka on jo entuudestaan altis radikalisoitumaan esimerkiksi etnisen taustansa tai huteran identiteettinsä takia?

Podcastista selviää, että toisin kuin kuvitella saattaa, suurin osa Isis-propagandasta ei olekaan ultraväkivaltaisia (ultra violence) teloitusvideoita, vaan näitä on vain 8-9 prosenttia koko Isis-propagandasta. Lopuissa eli 90 prosentista videoista Isis-terroristijärjestö esitetään täydellisenä yhteisönä, jossa muslimit voivat elää onnellista ja tasapainoista elämää.

Kun vuonna 2015 Begumin, Sultanan ja Abasen perheet huomaavat tyttöjen kadonneen, he ovat jo ehtineet lentää Lontoosta Turkkiin ja ovat parhaillaan Istanbulin bussiaseman odotushuoneessa odottamassa etukäteen sovitun salakuljettajan saapumista. 

 

Salakuljettaja Mohammed Rashed toteuttaa koko salakuljetusoperaation Syyrian rajalle saakka, josta tytöt siirtyvät suoraan Isis-kalifaatin alueelle Turkin ja Syyrian välisestä rajakaupungista. Koko salakuljetusmatka on pituudeltaan yli 1100 kilometriä.

Josh Baker on onnistunut selvittämään, että Mohammed Rashed on alkujaan Raqqan kaupungista Syyriasta kotoisin oleva hammaslääkäri, joka on siirtynyt vallankumoukselliseksi sotilaaksi ja salakuljettajaksi. Samaan aikaan hän toimii myös Kanadan valtion värväämänä agenttina, joka kerää tietoja Isis-taistelijoista. Hän videokuvaa salaa salakuljettamiaan ihmisiä, kopioi heidän passinsa, pankkikorttinsa ja muut dokumentit. Tiedot hän välittää Kanadan tiedustelupalvelulle, jonka tietoja hyödyntävät muutkin länsimaalaiset valtiot. Palkaksi tietojen välittämisestä Rashedille luvataan Kanadan kansalaisuus. Rashedin on todettu salakuljettaneet Isis-alueille ihmisiä 15 eri kansallisuudesta, mukana myös lapsia.

Kun Shamima, Kadiza ja Amira ylittävät Syyrian rajan, he kohtaavat mustiin pukeutuneita ja aseistautuneita Isis-taistelijoita. Tytöt kirjataan sisään Isiksen byrokratiaan ja heidät siirretään naimattomille naisille tarkoitettuihin madaffa-nimisiin vierastaloihin. Kyseiseen madaffa-taloon on ahdettu noin 80 naista lapsineen epäinhimillisiin olosuhteisiin. Yksityisyyttä ei ole ja riitoja puhkeaa naisten välillä. Madaffan johtajanainen sanoo, että jos talosta haluaa pois, on suostuttava menemään naimisiin Isis-taistelijan kanssa.

Madaffassa Shamima Begum kohtaa jälleen lontoolaisen koulukaverinsa Sharmeena Begumin (ei sukulaissuhdetta), joka on lähtenyt Lontoosta yksin Syyriaan 15-vuotiaana. Syyriasta käsin Sharmeena on pitänyt yhteyttä koulukavereihinsa, houkutellut ja painostanut heitä tulemaan Isis-kalifaatin alueelle lupaamalla että he voivat elää ”täydellistä musliminaisen elämää”. Sharmeena onnistuu vakuuttamaan Shamima, Kadizan ja Amiran, että Isis ei olekaan terroristijärjestö vaan islamistinen utopia, jossa toteutuu ikuinen paratiisi ja kaikki medioissa näytetyt Isis-teloitusvideot ovat itse asiassa ”länsimaalaisten valheellisia vääristelyjä”.

Kun olosuhteet madaffassa käyvät sietämättömiksi Shamima Begumille, hän ilmoittaa johtajalle haluavansa mennä naimisiin Isis-taistelijan kanssa. Madaffan johtaja järjestää lyheyen tapaamisen nuoren, hollantilaisen Isis-taistelijan Yago Riedrikin kanssa. Koska Shamima ja Yago tulevat juttuun keskenään, se riittää perusteeksi mennä naimisiin. Lyhyen hääseremonian jälkeen 15-vuotias teinivaimo Shamima ja 20-vuotias Yago muuttavat asumaan erään egyptiläisen Isis-militantin hallinnoimaan kerrostalohuoneiston huoneeseen. Asunnon oikeat omistajat Isis on häätänyt pois omasta asunnostaan ja ottanut koko heidän omaisuutensa haltuunsa.

Tuoretta avioliittoa on kestänyt vain kymmenen päivää, kun Isis pidättää Yagon epäiltynä vakoilusta, vie hänet ilmeisesti kidutettavaksi ja Shamima jää yksin.

Shamima Begum, 2023(?). Kuva sivulta: BBC

 

Kun podcastissa haastattelija Josh Baker kysyy Shamima Begumilta, mikä on egyptiläisen miehen nimi ja mikä on hänen roolinsa terroristijärjestössä, Shamima väittää ettei tiedä tai muista miehen nimeä. Pitkällisen tivaamisen jälkeen Shamima lopulta kertoo, että miehen arabialainen gunja eli peitenimi on Abu Qumra (joka Bakerin tutkimuksissa paljastuu Isis-asemestariksi (armourer), joka välittää pommeja ja aseita Isis-taistelijoille).

Juuri tässä kohtaa suhtautumisessani Shamima Begumia kohtaan tapahtui raju muutos. Aina ennen tätä olin uskonut kaiken mitä SB kertoo, olin pitänyt häntä säälittävänä rassukkuna ja naiivina uhrina, mutta nyt havahduin:

 

Wait a minute! Hetkinen!

Eli jos Shamima Begum on juuri jäänyt kiinni valheesta tai puolitotuudesta, onko syytä luottaa mihinkään, mitä hän on sanonut? Esimerkiksi miten on mahdollista, että koulussa hyvin menestyvä, älykäs ja itsenäiseen tiedonhakuun kykenevä nuori nainen ei mukamas ole pystynyt saamaan selville, minkälainen järjestö Isis oikeasti on ja minkälaiseen raakuuteen se kykenee. 

 

Tai miten ihminen, joka pystyy netistä hakemaan Isis-johtajien nimiä, selvittämään turkinkielisiä sanoja, käymään keskusteluja värväreiden kanssa ja piilottamaan tietokoneen hakuhistorian paremmin kuin monet ammattirikolliset ei muka olisi pystynyt ymmärtämään, mikä on kammottava totuus, kun Isis-teloitusvideolla oranssiin haalariin puettu, vangittu jordanialaispilotti on metallisen häkin sisällä keskellä autiomaata ja Isis-pyövelit polttavat hänet elävältä kuoliaaksi.

Yhä pahenevan ahdistuksen ja kauhun vallassa päätin googlata Shamima Begumin nimen ja kaikki mahdolliset hakusanojen yhdistelmät. Aika nopeasti ponnahti esiin silloisen sisäministerin (home secretary) Savid Javidin pelottavan kryptinen kommentti kansalaisuuden poistamisen perusteista: ”Jos tietäisitte, mitä minä tiedän, olisitte päätyneet täsmälleen samaan ratkaisuun.”

Se, että silloinen sisäministeri ei täsmennä, mitä kaikkea tiedustelutietoa Shamima Begumista on hänen hallussaan, tekee tilanteesta todella ahdistavan. Mihin kaikkeen nainen on oikein sekaantunut? Minkälaista apokalyptista helvettiä Shamima Begum on oikein suunnitellut Isoon-Britanniaan?

Aloin pyöritellä päässäni kaikkein hurjimpia kauhuskenaarioita: onko Isis-vaimo mahdollisesti Syyriasta käsin suunnitellut, värvännyt ja opastanut terrorismi-iskujen toteuttamisessa Britanniassa? Onko hänellä sormet pelissä esimerkiksi Manchester Arenan terrorismi-iskun kanssa, jossa kuoli 22 brittiä ja yli tuhat loukkaantui? Vai miksi hän on eräässä lukuisista haastatteluistaan sanonut, että Manchester-isku oli ”oikeutettu kosto” (justified retaliation)?

Mitämitämitä? Mutta miten minä tavallisena suomalaisena voisin saada asian selville? En mitenkään. Eihän tavallisilla briteilläkään ole mitään keinoja tonkia tietoja MI5-turvallisuuspalvelusta. Hekin ovat vain sen tiedon varassa, jota tiedotusvälineissä kerrotaan. Ja osa keltaisen lehdistön uutispommeista saattaa olla sensaationkäryistä paisuttelua tai perättömiä väitteitä.

Podcastin seuraavassa jaksossa kerrotaan, että tiedotusvälineisiin vuodetussa tiedossa Shamima Begumin väitetään värvänneet ihmisiä itsemurhapommittajiksi ja ommelleen räjähteitä kiinni itsemurhapommittajien liiveihin. Hänen väitetään toimineen pelätyn islamistisen hisbah-moraalipoliisin voimankäyttäjänä (enforcer) ja kantaneen kaduilla partioidessaan selässään automaattiasetta. Lisäksi Shamima Begumin väitetään yrittäneen houkutella lisää brittejä muuttamaan Syyriaan ja liittymään Isiksen riveihin. Perustuvatko nämä väitteet totuuteen vai ovatko ne vain pelkkää mustamaalausta?

Shamima Begumin persoonan syväluotauksen (tai sen yrityksen) lisäksi aloin myös kaivella teksti- ja kuvamateriaalia Isis-terrorismista. Erilaisia hakusanoja syöttämällä tietokoneen hakukoneeseen löytyi toinen toistaan kammottavampaa Isis-kuvamateriaalia.

Kun kyseessä on Isis-terrorismi, pahuus on rajatonta. Yhdessä sairaimmista kuvista näen oranssihaalarisia vankeja roikkuvan pää alaspäin Isis-ihmisteurastamon lihakoukuista, kunnes Isis-teloittaja tulee ja viiltää heidän kurkkunsa auki. Vähintään yhtä kuvottavassa kuvassa valkoisiin kaapuihin puetut alaikäiset tytöt oli sullottu metallisen häkin sisälle, ja kuvatekstin perusteella heidän kohtalonaan on kuolla polttomurhassa, koska he eivät suostu Isis-militanttien seksiorjiksi.

Kuvottavissa kuvissa näkyi myös kaupungin porttien yllä roikkuvia hirtettyjä ihmisiä, ristiinnaulittuja ihmisiä, irtileikattuja päitä jotka on isketty kiinni aidanseipäisiin. Näen myös hyytäviä kuvasarjoja, joissa vasemman puoleisissa kuvissa tavallisia syyrialaisia ja irakilaisia miehiä on kuvattu kotialbumien yksityisvalokuviin, näissä kuvissa miehet hymyilevät ja osa näyttää rakastuneilta ja onnellisilta. Oikean puoleisissa kuvissa samat miehet ovat kuolleita, heidän kuolleissa kasvoissaan näkyvät Isis-kidutusvankiloiden julmuudet. Näitä kuvia katsoessani olin niin lamaantuneen kauhun ja järkytyksen vallassa, että pystyin vaivoin hengittämään.

Eli tämän kaikenko Shamima Begum on hiljaisesti hyväksynyt ja tätä kuolemankulttiako (death cult) hän kannattaa? Vai eikö hän tiennyt, mihin on ryhtynyt? Ja kun vihdoin tajusi, mihin on sekaantunut, paluuta ei enää ollut.

Juuri kun aloin uskoa, että Shamima Begum on absoluuttisen pahuuden ruumiillistuma, Antikristus, Belsebub tai ties mikä ihmishirviö, podcastin tapahtumasarjat jatkuvat ja pakottavat palaaman alkuperäiseen tulkintaan, että Shamima Begum saattaa sittenkin olla vain tavallinen ihminen, joka on nuoruuden naiiviudessaan tehnyt elämänsä pahimman virhearvion, josta on peruuttamattomat seuraukset.

Shamima Begum ja vauva, 2019. Kuva sivulta: BBC

 

Podcast-sarjan viimeisissä jaksoissa Shamima Begumin elämässä tragediat seuraavat toisiaan. Kuuntelijana on vaikeassa asemassa, koska samanaikaisesti kammoaa terrorismijärjestöön liittymistä, mutta normaalilla empatiakyvyllä varustettuna en voi olla tuntematta empatiaa ihmistä kohtaan, jonka elämässä kaikki tuhoutuu. 

 

Samanaikaisesti tuntuu hölmöltä säälitellä Shamima Begumia uhrina, koska todellisia uhreja ovat Isis-militanttien teloittamat ja kiduttamat ihmiset, raiskatut yazidi-naiset ja lapset, tuhotut kylät ja kaupungit, menetetyt vuodet, tuhottu tulevaisuus ja pelko ja kaaos jotka edelleen nakertavat syyrialaisten ja irakilaisten elämää.

Joka tapauksessa Shamima Begumin ”saldo” Isis-kalifaatin alueelle saapumisesta ja siellä pysymisestä on myös karu: pakkoavioliitto alaikäisenä, seksuaalinen hyväksikäyttö, pelottava aviomies, viisi raskautta, kaksi keskenmenoa, kolme syntynyttä lasta jotka kaikki kuolivat pikkulapsina joko nälkään tai sairauksiin, Raqqan pommituksessa kuollut koulukaveri (Kadiza), Baghouzin tulituksessa kuollut toinen koulukaveri (Amira), ääriradikalisoitunut entinen ystävä (Sharmeena), pakomatka pommitusten ja aliravitsemuksen kautta Al Hol -pakolaisleirille, aviomiehen sijoitus vankilaan, Shamima Begumin siirto ”turvallisemmalle” Al Roj -pakolaisleirille, brittimedian haastatteluita jotka nostattavat raivon briteissä, menetetty kansalaisuus, murhayritykset, pelko, toivottomuus, brittien vihan ja halveksunnan kohteena oleminen.

Suoraan sanottuna en vieläkään tiedä, mitä Shamima Begumin persoonasta pitäisi ajatella. Hän jää arvoitukseksi. Podcastin (tällä hetkellä) viimeisin eli kymmenes osa ei selkiytä tilannetta. Kun podcastin juontaja saa yllättäen yhteyden entisestään radikalisoituneeseen koulukaveriin Sharmeena Begumiin, hänen puheistaan syntyy vaikutelma, että väitteet Shamima Begumin terrorismia tukevasta toiminnasta olisivat tahallaan levitettyjä valheita, joiden tavoitteena on estää nimihenkilöä enää koskaan palaamasta alkuperäiseen kotimaahansa. Sharmeena halventaa entistä ystäväänsä kutsumalla tätä ei-uskovaksi (non-believer) ja koiraksi, mikä on halventava ilmaisu muslimeille.

Podcastin loppuosassa Josh Baker käy Al Hol -pakolalaisleirillä. Siellä Isis-äitiensä radikalisoimat lapset heittävät brittiä kivillä, yrittävät puukottaa hänet ja uhkaavat leikata miehen pään irti. Josh Baker ei vaikuta kohtelusta kauheasti edes hätkähtävän, koska journalistina hän on jo nähnyt niin paljon pahuutta. Hän näyttää ymmärtävän, että koko pienen ikänsä Al Hol -pakolaisleirillä viettäneet lapset eivät tiedä muuta todellisuutta kuin Isis. Mitään muuta heille ei ole opetettu.

Podcastin lopussa kysytään, onko hyvä idea sulkea Al Hol -leirille 50000 entistä Isis-jäsentä, joista suuri osa suhtautuu terrorismijärjestöön edelleen myönteisesti, ja jättää näin suuri ihmismassa radikalisoitumaan entisestään. Al Holin ulkopuolella olevat Isis-tukijat pystyvät toimittamaan pakolaisleiriin rahaa, ampuma-aseita ja teräaseita ja rahalla saa ostettua myös salakuljetuksen pois leiristä. Al Holissa tapahtuu jatkuvasti murhia ja lapsia kuolee sairauksiin. Podcastissa annetaan ymmärtää, että Al Hol ja muut vastaavat leirit ovat kuin painekattiloita, jotka vain odottavat räjähtämistään.

Kovin optimistisiin tunnelmiin podcast ei loppunut. Käsittääkseni podcastiin saattaa satunnaisesti ilmestyä jatkoa.

 

Jos podcastin kuuntelu kiinnostaa, se onnistuu helpoiten sivulla BBC Sounds Podcasts.

Yllättäviä elokuvia

 

Perustunteiksi luokitellaan yleensä ilo, suru, viha, inho ja hämmästys. Kun viime aikoina olen käynyt ahkerasti elokuvissa, perustunteistani on aktivoitunut eniten yllättymisen tunne.

Ällistyttäviä elokuvaratkaisuja on todellakin riittänyt. Miten ihmeessä komediallisen alun jälkeen sukelletaan niin synkkiin vesiin, että elokuva lopulta päättyy kauhunsekaiseen tragediaan? Tai miten eräs toinen elokuva on voinut niittää kansainvälistä mainetta ja saavuttaa palkintoehdokkuuksia, vaikka elokuvan käsikirjoitus tökkii ja kerronta laahaa välillä puuduttavan pitkäveteisenä ja välillä etenee kuin tulivuoren purkauksesta syöksyvä laava? Tai miksi kolmannen elokuvan traileri on käytännössä juonireferaatti?

Kuvat sivulta: Finnkino

Viimeisimpänä olen käynyt katsomassa ruotsalais-kreikkalaisen elokuvan Triangle of Sadness. Leffa yrittää satirisoida yläluokan rappeutunutta elämäntyyliä luksusristeilijällä. Elokuva on jaettu kolmeen osioon, joista ensimmäisessä katsoja joutuu seuraamaan nuoren pariskunnan pitkäpiimäistä jaarittelua ravintolassa. Tässä kohtaa aloin olla niin pitkästynyt ja tuskastunut, että harkitsin poistumista.

Kakkososiossa samainen pariskunta oli Välimerellä seilaavalla risteilyaluksella. Muut matkustajat oli lähinnä rikkaita, mutta pinnallisia ja naurettavia yläluokan edustajia, jotka rasittivat laivan henkilökuntaa älyttömillä kysymyksillä ja vaatimuksilla.

Äkkiä alkaa myrsky. Laiva keikkuu ja tavaroita kierii puolelta toiselle. Pahoinvoivat matkustajat oksentavat ravintolan shamppanjalaseihin ja ripuloivat hyttiensä kylpyhuoneiden kaakelilattioille. Laivan alkoholisoitunut kapteeni menettää järkensä ja alkaa paasata marxilais-leninistisestä ideologiastaan suoraan mikrofoniin.

Kolmannessa osiossa kourallinen matkustajia on pelastautunut saarelle haaksirikkoutuneesta laivasta. Ihmiset yrittivät tehdä yhteistyötä pysyäkseen hengissä, mutta juonittelutaipumukset nostavat päätään. Loppuratkaisu ei ole ihan auvoinen.

Jos tiivistän elokuvan osioiden tunnelmia, se menee näin: 1. Tylsyys 2. Vauhti päälle 3. Tylsyys. Ihmettelen, miten näin huonolla konseptilla saavutetaan palkintoehdokkuuksia

Ennen elokuvaa Triangle of Sadness kävin katsomassa toisenkin yläluokan rappiota ivaavan elokuvan nimeltä The Menu. Elokuvassa kritiikki kohdistuu myös ravintola-alan epäinhimillisiä työoloja kohtaan, mutta erityisesti halutaan naurattaa katsojia ruokahifistelyn, kulinarismin ja fine dining -pröystäilyn kustannuksella.

Tämäkin elokuva on jaettu eri osioihin, kuten Tervehdys keittiöstä, Alkuruoka, Pääruoka ja Jälkiruoka. Käsikirjoitus on onneksi kuitenkin selkeä ja napakka. Elokuva yllättää komediallisen alun jälkeen, kun sävy alkaa muuttua painostavan uhkaavaan suuntaan ja kauhun ja tragedian vivahteet saavat enemmän sijaa.

Elokuvassa fine dining -huippuravintola sijaitsee eristyneellä saarella, jonne asiakkaat tuodaan yksityisellä moottoriveneellä. Asiakkaista suurin osa on rahoissa kylpeviä yläluokan edustajia. Mukaan on mahtunut myös pisteliäitä ravintola-arvioita kirjoittava nainen, jonka kipakoiden kommenttien takia moni ravintola on päätynyt konkurssiin.

Ravintolan henkilökunta, mukaan lukien keittiömestari, on pakkomielteistä ja stressaantunutta. Kuten arvata saattaa, pitkäkestoinen stressi kilpailuhenkisellä alalla joka vaatii aina vain uusia ja uusia ruokainnovaatioita tyydyttämään nirppanokkaisten asiakkaiden elämyshakuisuutta, ei ole hyvä asia yhdistettynä katkeruuteen ja pinnan alla kytevään raivoon, joka vain odottaa tilaisuutta purkautuakseen syrjäisellä saarella, joka yllättäen sijaitsee mobiiliverkon kenttien katvealueella…

Elokuva The Menu on juuri se, jonka traileri paljastaa ällistyttävän paljon, jopa niin paljon että se alkaa vaikuttaa leffan miniversiolta tai juonireferaatilta.

Vielä ennen tätä ruokahifistelyrevittelyä kävin katsomassa Pamela Tolan käsikirjoittaman ja ohjaaman leffan Järjettömän paska idea. Tämän elokuvan näkemisestä alkaa olla jo niin pitkä aika, että muistikuvani ovat hämärtyneet hämärtymistään. Ällistymisen tunnereaktio palautuu kuitenkin parhaiten mieleeni. Taas samat ihmettelyn aiheet: miten ilmiselvä komediallinen alku voi liukua kohti kauhunsekaista tragediaa?

Elokuvan teemana on kahden nuoren naisen välinen ystävyys, joka murenee pala palalta. Elokuvan alkumetreillä korostuu kuitenkin yllättävän paljon toisen naisen höpsö nykytaiteilijamies ja tämän oudot taideprojektit. Eräässä performanssissa mies esimerkiksi pitää luentoa lehmille, jotka käyskentelevät aitauksessa märehtimässä heinää.

Toinen ystävistä pitää miehen taidetempauksia riittävänä syynä vastustaa naisen halua syventää parisuhdettaan. Tungetteleva ystävä tyrkyttää neuvojaan ja käyttäytyy muutenkin sekopäisesti. Lopulta ihmissuhde muuttuu niin myrkylliseksi, että on aihetta oudoksua, miksi ystävykset ovat alun perinkään takertuneet toistensa seuraan ja liimautuneet toisiinsa niinkin pitkäksi aikaa.

Tämän enempää ei kannata kirjoittaa, koska en yksikertaisesti muista elokuvasta tarkemmin. Kummeksun, että olen pystynyt edes tähän, koska keskittymiskykyäni nakertaa eräs podcast, jota olen kuunnellut uudestaan ja uudestaan ja jonka taustatarinaa olen penkonut pakkomielteisesti.

Liikunnasta, terveydestä ja kulttuuristakin

 

Blogikirjoittamiseeni on tullut usean kuukauden tauko. Syynä hiljaiseloon ei ole mikään ikävä asia, vaan tällä kertaa iloinen asia! Olen nimittäin viime syksystä lähtien ruvennut harrastamaan todella paljon liikuntaa. Aloitin usean vuoden tauon jälkeen uudestaan uintiharrastuksen ja aivan äskettäin kokeilin HIIT-treeniä.

Innostuin hiitistä luettuani Ylen uutissivuilta artikkelin tästä kovatehoisesta treenausmuodosta (high intensity interval training), jossa vedetään maksimisykkeellä lyhyitä spurtteja. Kaltaisellani aloittelijalla intervallin pituus voi olla vain 30 sekuntia ja kokeneemmalla treenaajalla 60 sekuntia. Intervallien välissä on minuutin tai kahden pituinen tauko, jonka aikana sykettä ja hengitystä tasataan normaalilukemiin. Palautumisvaiheessa voi tehdä matalasykkeisiä liikesarjoja, mutta itse vedin vain henkeä etukenossa. Hiitin kokonaispituus on yleensä vähintään 10 minuuttia, mutta ei välttämättä enempää kuin 30 minuuttia. Tähän mahtuu useita täysillä vedettyjä intervallijaksoja taukoineen.

Viimeeksi eilen vetäisin HIIT-kotitreenin, jossa pystyin tekemään 8 x 30 sekunnin intervallisarjan, joiden palauduin välillä kaksikin minuuttia ja kulautin pienen määrän vettä. Intervalleissa tein maksimiteholla aerobisia jaksoja, kuten juoksin paikallani lattialla tai ravasin edestakaisin steppilaudalla. Vuorikiipeilijäjuoksussa juostaan lähes vaakatasossa samalla kun kämmenet nojaavat lattiaan.

Tein erilaisia hyppyliikkeitä niin nopeasti kuin ikinä vain pystyin. Hiihtäjähypyssä hypitään vuorotahtiin, haaraperushypyssä pompitaan niin että kädet heilahtavat sivuille laajassa kaaressa. Lumilautailijahypyn jätin tällä kertaa väliin, koska edellisen kerran jälkeen kiertohyppy lähes invalidisoi minut. Kävelin kaupungillakin raahaamalla toista jalkaa perässä. Testasin myös sotilasmarssilta näyttävää aerobista liikettä, jossa jalat nousevat suorina mahdollisimman ylös. Cancan-hyppyjä en uskaltanut kokeilla, koska pelkäsin päätyväni sairaalan päivystykseen. Uutisissahan on kerrottu jo moneen otteeseen, että päivystyksissä ei varsinaisesti ole pulaa potilaista eli kannattaa pysytellä kaukana.

Olen tyytyväinen saavutuksiini hiittauksessa, mutta se mistä tunnen todellista ylpeyttä itsestäni, on uiminen. Tunnen ylipäänsä hyvin harvoin ylpeyttä mistään tekemisestäni, ainakaan blogiteksteistä en muista koskaan tunteeni ylpeyttä, vaan korkeintaan tyytyväisyyttä, kun olen saanut blogitekstin julkaisukuntoon pitkällisen taistelun jälkeen.

Kun siis aloitin monen vuoden tauon jälkeen uudelleen uimisen, en voinut edes kutsua itseäni uimataitoiseksi, koska varsinaisen uimataidon määritelmän mukaan henkilön on kyettävä uimaan yhtäjaksoisesti 200 metriä ja tästä 50 metriä selällään. Uimataitotestissä kokelaan pitää aluksi mennä veteen upoksiin, niin että pää kastuu ja ponnistaa sieltä uimaan vaaditut 200 metriä. Varsinaisen uimataidon lisäksi on tietysti olemassa myös perusuimataitoa, johon riittää 50 metrin yhtäjaksoinen uinti ja alkeisuimataitoa, jossa vaatimus taisi olla 10 metriä.

Kun ensimmäisiä kertoja yritin taas uida, olin paniikissa, pelkäsin hukkuvani ja kauhoin 25 metrin pituisen altaanmitan mahdollisimman nopeasti. Hengästyin todella pahasti, jäin altaanpäähän haukkomaan henkeä ja yritin saada sykettä ja hengitystä tasaantumaan kellumalla. Olin turhautunut ja pettynyt, kun uintihomma ei meinannut lähteä käyntiin. Aloin miettiä, mikä mättää ja kysyin vinkkiä eräältä pitkän linjan kuntouimarilta.

Selvisi, että uintini oli heikkoa, koska en pysty rentoutumaan vedessä, panikoin koko ajan ja hengitin epäsäännöllisesti. Kun tajusin, mistä kiikastaa, aloin toden teolla harjoitella säännöllistä hengittämistä uidessani. Hengittämisen nyrkkisääntöhän liikunnan aikana on se, että kaikkein raskaimmassa ponnistusvaiheessa hengitetään aina ulos ja kevyimmässä vaiheessa sisään. Homma lähti vihdoin toimimaan, kun en uidessani ajatellut mitään muuta kuin hengittämistä ja monesko altaanmitta on menossa.

Nykyään pystyn uimaan yhtäjaksoisesti pisimmillään 1250 metriä, mutta yleensä uin 1000 metrin matkan. Olen tästä saavutuksesta, johon en olisi ikinä uskonut pystyväni, aivan h-vetin ylpeä. Ennen kuin uiminen lähti todella rullaamaan, olin täysin varma, etten ikinä pysty edes 200 metrin yhtäjaksoiseen uintiin. Eli jos uintitaito kasvaa 25 metristä 1250 metriin, niin omasta mielestäni tämä on ihan v-moinen saavutus.

Jos joku miettii, miksi liikuntaharrastuksiini tuli muutaman vuoden tauko, se johtuu tietysti koronasta, johon sairastuin 2020 maaliskuussa. Kuukauden kestävien varsinaisten oireiden jälkeen kärsin puolentoista vuoden ajan satunnaisista jälkioireista, jotka palasivat aina vain uudestaan ja uudestaan. Tästä tuli kammo liikuntaa kohtaan. Aloin pelätä, että alkaako liikuntasuorituksen jälkeen yöllä taas tuntua siltä kuin rautakoura puristaisi keuhkoja tai kuin neuloilla olisi tökitty kylkiin. Luovutin ja ajattelin, että antaa olla sitten.

Nykyään kun pystyn harrastamaan niinkin kokonaisvaltaista ja vaativaa lajia kuin uiminen, olen mitä ilmeisemmin parantunut täysin koronasta, mutta sehän ei tarkoita sitä, ettenkö voisi sairastua uudestaan. Jos joku on suhtautunut vuoden 2020 alkuvuoden koronatartuntaani pilkallisesti tai epäuskoisesti, niin omapahan on häpeänsä. Uskon, että näitäkin k-päitä maailmaan mahtuu. Yleensä nauru loppuu viimeistään siinä vaiheessa, kun pilkka osuu omaan (tai läheisen) nilkkaan.

Takaisin uimiseen: olen miettinyt, mitä ominaisuuksia uiminen eniten vaatii. Onko kyse lihasvoimasta ja lihasten kestävyydestä vai sydämen tehosta vai keuhkojen hengityskapasiteetista? Muiden ihmisten kokemuksista en tiedä, mutta omalla kohdallani tärkein uimiseen tarvittava ruumiinosa on yllättäen aivot, koska aivot hallitsevat oppimista, havainnointia, keskittymistä, tunnetiloja ja tavoitteellisuutta.

Itselleni uinti on ainakin tässä vaiheessa ennen kaikkea keskittymis- ja havainnointilaji, koska uidessa on pakko keskittyä täysillä omaan hengityksen rytmiin ja syvyyteen. Hengitys on yhtä tärkeä uipa selkä- tai rintauintia, erityisesti jos ui oikeaoppista rintauintia, jossa uloshengitys tapahtuu veteen. Olen huomannut, että hengityksessä kannattaa panostaa voimakkaaseen uloshengitykseen, niin sen jälkeen sisäänhengitys tulee automaattisesti.

Uidessa täytyy pystyä havainnoimaan samanaikaisesti yllättävän montaa asiaa omasta kehostaan: toimiiko hapensaanti keuhkoissa, pysyykö sydämensyke siedettävissä lukemissa, toimivat lihakset hyvin, onko päänasento sopiva, mikä on vireystila, onko mitään häiritseviä tunnetiloja, kuten paniikkia. Oman kehon havainnoinnin lisäksi pitää pystyä myös huomioimaan muut uimarit samalla radalla.

Tällä tekstillä en kuitenkaan ota kantaa, mitä liikuntalajia muiden ihmisten kannattaisi harrastaa. Toivon vain, että ihmiset löytäisivät itselleen sopivan liikuntalajin tai muun fyysisen aktiivisuuden muodon. Kyllähän liikuntainnostus säilyy paljon paremmin sellaisen lajin parissa, johon suhtautuu lähtökohtaisesti myönteisesti kuin sellaisen lajin parissa, jota vihaa sydämensä pohjasta. Itselläni näitä olisivat kaikki koululiikunnasta tutut joukkuelajit, kuten koripallo, lentopallo, pesäpallo, jalkapallo ja jääkiekko. No way. Suunnistus menetteli, koska silloin sai olla rauhassa metsässä tarpomassa.

Lyhyesti kulttuurista: viimeisin lukemani kirja on Lisa Taddeon Eläin (en pitänyt enkä aio kirjoittaa siitä), äskettäin katsomani elokuva on Spiral – Kauhun kierre (en pitänyt, en kirjoita), kuuntelemani podcast huumoripläjäys Opisto Yle Areenassa (osittain hauska, mutta en kirjoita) ja näkemäni teatteriesitys revyy Huvituttaako (osittain hauska, mutta se meni jo, en kirjoita).