(tekstiä on, mutta kuva puuttuu)
(pakonomainen blogini päivitystarve iski tauon jälkeen)
Lyhyesti:
Olen kokenut ihmeparanemisen. Aikaisemmin olen ruikuttanut, etten osaa 1) jättää kirjoja kesken 2) lukea kirjoja pätkissä, vaan olen kärsinyt "alusta loppuun" - syndroomasta. Mutta nyt: ihme tapahtui! Olen onnistunut lukemaan Kalevalaa ja Kanteletarta pienissä pätkissä sieltä täältä. Koin pitkästä aikaa myös lukemisen hurmaa, onnea ja iloa.
Olen lukenut myös Antti Holman runoparodiakirjaa Kauheimmat runot. Olen nauranut niin paljon, että mahalihakset rupeavat kramppaamaan ja pelkään tukehtuvani. Kirjoitan siitä jossain vaiheessa erillisen postauksen, jossa esittelen Holman luomat runoilijasuuruudet Reino Leinon, Sirsi Sunnaksen, Karin Toisiks-Paraskeen ja Edith Södermalmin. Aluksi innostuin eniten Toisiks-Paraskeen tyhjyyttä ja teennäisyyttä kumisevista murrerunoista väärennetyllä lounaismurteella, mutta nyt olen alkanut lämmetä Södermalmin vähäeleisestä modernismista, jossa runoilija osaa yllättää niin, että naurukuolema on lähellä. Tästä myöhemmin enemmän.
Onnittelut ihmeparanemisen johdosta.
VastaaPoistaLuin jostain lehdestä tuosta Holman kirjasta. Siinä oli pieni tekstinäytekin. Kiva, jos siteeraat jotakin sinua naurukuoleman äärelle vienyttä runoa.
Kiitokset Marjatta! ;) Holman kirjassa on useita kohtia, jotka ovat vieneet minut naurukuoleman partaalle. Aion siteerata. Yleensä runot ovat olleet Edith Södermalmin. Niissä olen lukijana virittäytynyt monen säkeen ajan lyyriseen tunnelmaan, ja lopussa se rikotaan heittämällä lukijan päälle jotain täysin asiaan kuulumatonta.
Poista