3 x Antti Holma

1. Antti Holma runoilijana

KIRJALLISUUS  ---  Antti Holma: Kauheimmat runot (Otava, 2015)

Kun näin ensimmäisen kerran Antti Holman Kauheimmat runot -kirjan kirjakaupassa, hämmästelin, miksi ihmeessä kansi on niin vaisun näköinen, hempeä ja epäanttiholmamainen. Kun katsoin kantta lähempää, huomaisin jotain outoa: kukista sojottaa peniksiä, lehdistä versoo vaginoita ja takakannessa mieshahmo pyöräyttää pökälettä ja joku lojuu kuolleena verilammikossa! Luonnehtisin Elina Warstan kuvitustyyliä hillityn vihjailevaksi, mutta ei räikeän rivoksi eli ehdottoman onnistuneeksi.

Kauheimmat runot -kokoelma esittelee neljä, Holman luomaa runoilijapersoonaa. Reino Leino kirjoittaa loppusoinnullista, kansallisromanttista luontolyriikkaa, joskaan runoilija ei rakasta luontoa, vaan vihaa sitä. Esipuheesta selviää, että runoilija on vaikeasti alkoholistoitunut, ahdistunut, itsekeskeinen ja väkivaltainen. Sirsi Sunnas on lastenrunoilija ja alkoholisti. Hän kirjoittaa riimillisiä, sävyltään uhkaavia melkein-lastenrunoja, joiden aihepiirit käsittelevät usein seksiä ja kuolemaa. Liikunnanohjaaja-runoilija Edith Södermalm kirjoittaa vähäeleisen modernistia runoja. Södermalm on parantunut vaikeasta amfetamiiniriippuvuudesta. Kainuulainen äidinkielenopettaja Karin Toisiks-Paraske tutustui Sunnakseen yllättävässä paikassa: vankilassa, jonne Toisiks-Paraske päättyi viharikoksesta tuomittuna! Sunnaksen tuomio saattoi liittyä lastenrunoilijan omien lasten epäselviin kohtaloihin.

Kuten huomaatte, Holma on ottanut kaiken irti stereotyyppisista taiteilijakäsityksistä. Reino Leino muistuttaa eniten 70-lukulaista rentturunoilijaa, jonka tavaramerkkejä ovat alkoholismi, kännisekoilut, holtiton käytös ja parisuhdeongelmat. Holman luomia runoilijahahmoja motivoi luovaan toimintaan pääasiassa päihderiippuvuus, mielenterveysongelmat, itsekeskeisyys ja sosiaalinen rajoittuneisuus. Tämä taitaa vastata yleistä käsitystä siitä, että luovuuden ja hulluuden raja on häilyvä.

Henkilökohtainen suosikkini runoilijahahmoista on Karin Toisiks-Paraske. Hahmon nimi muistuttaa karjalaista runonlaulajaa Larin Parasketta, mutta tyylillisesti Toisiks-Paraske on saanut eniten vaikutteita murrerunoilija Heli Laaksoselta. Riehaannuin Toisiks-Paraskeen runoissa siitä, että ne edustavat jotain, mihin ei ole runoudessa totuttu: yhdentekevää jaarittelua arkipäiväisistä aiheista, kuten bussissa matkustamisesta, kaupassa käymisestä ja kioskilla asioimisesta. Ilahduin myös siitä, että Toisiks-Paraskeen runoilijapersoona on kaikkea muuta kuin ylevä ja/tai älyllinen. Ei, Toisiks-Paraske on epämiellyttävä ihminen, hän on aggressiivinen, tyhjänpäiväinen ja rahvaanomainen - ja kaikessa kaameudessaan helposti samastuttava!

Toisiks-Paraskeen keinotekoinen lounaismurre kuulostaa melkein uskottavalta. Hahmo osaa töksäyttää turkulaisittain sanat konsonantteihin: olkapääl, silkipehmyt, rannal, puffetis, äänt jne. Jotkut sanat kuulostavat koomisilta ja epäuskottavilta: pyll, pimp, pan ja tehr. Runoilijan bravuureihin kuuluu myös turkulainen "kaksoisimperfekti": kertosisisissiva, sanosisisi, ostasisisi jne. G:n livauttaminen eri sanoihin luontuu Toisiks-Paraskelta: kesän tilalla gesä, kolmion muuttaminen golmioksi ja kirvely on girvely.

En osaa päättää, mikä olisi suosikkirunoni Toisiks-Paraskeelta. Olisiko se pääsiäsruno, jossa kihistään raivosta ostoksilla: kaupas mää suutu / saatana akka! / jos see halu myyr / kahreksa euro kimpu / ni pittä kirjotta siihe / että kahrekse euro? Vai runo, jossa sadatellaan halpabussissa: mnul ei veri kiär jalois / penki tekonahk girvele / mut mää istu / istu ja pala / kympil turkku? Vai sittenkin runo, jossa jupistaan itsekseen kioskissa: vaa sillo ko mää mene sisä / sillo jostaki luukust tule / kuus mummu / seitteme pitkävetomiäst / kymmene karkpusstenava / ja ukko joka osta dakaappo luattokortil.

Kakkossijalla suosikkilistallani Holman runoilijahahmoista on Edith Södermalm. Hahmon esikuvana on luonnollisesti suomenruotsalainen Edith Södergran. Holman luoman runoilijapersoonan modernistinen, tiivis ja vähäsanainen lyriikka totisesti osaa yllättää. Pidän Södermalmin runoissa eniten siitä, että aluksi niissä virittäydytään herkkään tunnelmaan useiden rivien ajan. Vasta aivan viimeisillä riveillä lukija kohtaa yllätyksen, yleensä asiayhteyteen sopimattoman sanan - ja räjähtää nauramaan! Välillä nauroin niin, että mahalihakset kramppasivat ja pelkäsin tukehtuvani.

Minusta on hyvä, etteivät runot ole alusta loppuun pelkkää rivoutta, koska lukijana siihen turtuisi ja runot menettäisivät tehonsa. On hyvä, että "väärät" sanat livahtavat runoihin vasta loppupuolella: rakkausrunoon ilmaantuu pieru, ylioppilasrunossa mainitaan invavessa ja herkässä tunnelmarunossa syljetään viiniä suusta suuhun."Väärä" sana voi olla muulla tavoin epälyyrinen, kuten sähköyliherkkyys tai laktoosi-intoleranssi. Esimerkkejä "oikeista", modernismille tyypillisistä sanoista ovat kyyneleet, kristallit, tähdet, jumalat, kuningatar, valo, pimeys, avain ja puutarha.

Södermalmin runoissa minuun vetoaa epäselvyys. Esimerkiksi runossa "Huoneeni" lukijaa johdetaan nerokkaasti harhaan. Luulisi, että perhoset, toukat, siivet ja metsä kuvastavat elämää ja uudistumista, mutta ei, runo käsitteleekin siivotonta huonetta hometalossa(?). Runon puhuja sanoo: Sinun on vaikea hengittää. / En tiedä itketkö, / vai onko sinulla silmätulehdus. Lopussa todetaan lakonisesti: Tälläista sisäilmaongelmaa / ei tuulettamalla ratkaista.

Oletan, että Reino Leinon ja Sirsi Sunnaksen loppusoinnullisten runojen tuottaminen on vaatinut Antti Holmalta eniten ponnisteluja, mutta runot jättivät minut melkein kylmäksi. Molemmat hahmot olivat makuuni liian kyynisiä. Tamperelaisessa lastenrunoilijassa Sirsi Sunnaksessa minua kosketti eniten hahmon persoonallinen ulkonäkö. Runoilija ei olekaan herttainen satutäti vaan valtava, lihaksikas nainen, jonka eripariset karvaiset rinnat tuoksuivat myskille ja keskioluelle. Onneksi Sirsi Sunnas ei muistuta erehdyttävästi Kirsi Kunnasta.

Sirsi Sunnas on varsinainen negatiivisen ajattelun kuningatar. Hän ei turhaan vaivaudu peittelemään vihaansa ja katkeruuttansa. Runoilija ivaa entistä luokkatoveriaan: Himssun hamssun hiivapimppi, / pimpissäs on outo klimppi. / Tässä tulos kokeiden: / Siellä kasvaa Alien. Entinen aviomieskään ei säästy Sunnaksen kiukulta (joka muuten on Reino Leino): Jos vielä kerran saisit / sä erektion sokea, / sen minne sujauttaisit, / kun olet rampa, sokea? Kyseiset säkeet on julkaistu luvussa "Runoja ystäville ja rakkaille".

Sunnaksen "iltasadut" tuudittavat lapset painajaisiin ja aikuiset unettomuuteen. Sunnas tarjoaa pelkoa ja kauhua: Pahaa, Saatanaa, Hiisiä (Hiittä?), paholaista, pimeyttä, verta, yksinäisyyttä, hylkäämistä - ja luonnollisesti kuolemaa. "Tuutulaulussa" riimitellään: Uni tulee purkista / ja paholaiset nurkista. / Sängyn alle kurkista! / Onko siellä kyy? / Väärän oven narina / on pimeälle parina / ja verettömän tarina, / se pelkojen on syy. Ei muuta kuin kauniita unia.

Jos Sunnaksen runojen tunnelma on kuin Antarktis talvella, aavistuksen enemmän lämpöä tarjoilee Reino Leino. Minua harmittaa, etten pysty innostumaan Reino Leinon loppusoinnullisesta luontolyriikasta, mikä yleensä päättyy kirosanoihin: saatana, vittu, perkele tai saatanan vittu. Uskon, että Antti Holma on nähnyt paljon vaivaa leinolaisten loppusointujen ja uskottavan sanaston kanssa, mutta en vain syty. Esimerkkejä melkein-leinolaisista ilmaisuista: Yössäni soi sävelettä syys... aamuttoman unen pilvisyys. Sanasto on muutoinkin vanhahtavaa, ja ehkä napattu suoraan Eino Leinon runoista: helkkyä, heilimöidä, kammitsoida, karkeloida jne.

Antti Holman runokirjaa lukiessani mietin, onko parodiointi kunnian vai halveksunnan osoitus. Minusta parodiointi on aina kunnioituksen osoitus. Jos jotakuta ylipäänsä pystyy parodioimaan, täytyy ensin myöntää, että parodioinnin kohde on a) tunnettu henkilö b) tyyliltään tunnistettava eli taiteellisesti ansioitunut henkilö. Ihan aluksi kuitenkin säpsähdin, kun luin Heli Laaksosta parodioivia runoja. Sitten tajusin, että Karin Toisiks-Paraskeen runoissa on jotain samaa (jutteleva tyyli) mutta kuitenkin jotain täysin erilaista (rivous, yhdentekevyys, älyttömyys) kuin Heli Laaksosen murrerunoissa.

Eli tiivistän yllä olevan tähän: Fanitan Antti Holman runoparodiakirjaa ihan kybällä! En kuitenkaan suosittele sitä ihan kaikille, ainakaan joululahjaksi. Ehkä vain repivällä huumorintajulla varustetuille ihmisille.

(kirja on oma ostos)

Kauheimmista runoista on kirjoitettu ainakin blogissa:
Kujerruksia (Linneaan eivät runot pahemmin kolahtaneet)

2. Antti Holma lavalla

Antti Holman kirjanjulkaisukeikka pidettiin Kansallisteatterin lavaklubilla Helsingissä 18.9.2015. Samana päivänä oli myös julkiseen liikenteen lakko. Paikalle oli kuitenkin pakko päästä. Ja minähän menin sinne - kävellen. Taivalsin läpi tuulen ja tuiskun noin kahdeksan kilometriä Antti Holman takia. Aikaa siihen meni melkein kaksi tuntia. Kannatti!

Antti Holma pyyhälsi paikalle puku päällä. Hänen ulkoisesta olemuksestaan tuli mieleen pikemminkin yritysjohtaja kuin boheemi taiteilija. Kauheimpia runoja lavalla esittivät Suomen Laususkelijoiden Liiton näyttelijät Krista Kosonen, Emilia Sinisalo ja Ville Tiihonen. Kaikilla runonlaususkeloilla oli päässään ruskea, polkkatukkaperuukki. Runoilija itse seisoi kauempaa ja hymyili alexanderstubbmaista kestovirnettä.

Yhtään valokuvaa en ottanut tilaisuudesta, koska olin yhden viinilasillisen jälkeen niin tolkuttomassa kännissä, ettei kamera pysynyt enää kädessäni (vitsivitsi). Sen sijaan sain omistuskirjoituksen kirjaan. Siinä lukee: Tuijalle Rakkaudella Pahaa Joulua.


3. Antti Holma televisiossa

Olen kirjoittanut tätä 3 x Antti Holma -blogitekstiä jo 5 x päivänä. Enää en jaksaa tuottaa tekstiä, vaan annan kuvien puhua puolestaan (kuvat sivulta mtv.fi).

(Antti Holma Kissi Vähä-Hiilarina)

(Antti Holma blondina)

(Antti Holma Leena Pahasena)