Jos joku haluaa tulkita tämän herkkyyttä/sensitiivisyyttä käsittelevän blogitekstin sosiaalipornoksi, ajatelkoon mitä huvittaa. Niinhän minä itsekin teen. Jos tästä henkilökohtaisesta aiheesta kirjoittaminen tulkitaan sosiaalipornoksi, kai minäkin voi samalla logiikalla tulkita muiden bloggaajien henkilökohtaisia aiheita (esim. perhe, sukulaiset, lemmikkielämet, ruuanlaitto, sisustus, sairaudet, matkustelu jne.) käsittelevät tekstit sosiaalipornoksi. Silmä silmästä, hammas hampaasta.
Kuten olen aikaisemmissa blogiteksteissäni muistanut jankuttaa, tarkoitan herkkyydellä/sensitiivisyydellä sen lääketieteellistä/biologista/fysiologista/neurologista merkitystä eli (yli)herkkää autonomista hermostoa. En siis tarkoita herkkyydellä mitään hempeilyä ja ihquilua.
En ole vieläkään tehnyt yhtä ainoatta herkkyystestiä, mutta sen toisaalta: jotkut asiat nyt vain tietää ilman testejäkin. Vrt. ihminen yleensä tajuaa intuitiivisesti, onko hetero- vai homoseksuaalinen (tai jokin muu suuntautuneisuus) vastaamatta yhteenkään rasti ruutuun -testiin. Itse olen ensisijaisesti tunnistanut itseni herkkys/sensitiivisyys-sanastosta: aistiherkkyys (esim. haju- ja kuuloaisti), tunneherkkyys (häiritsevän voimakas tunne-elämä), reaktioherkkyys (nollasta sataan kiihtyminen sekunnissa), sosiaalinen herkkyys (huomioin liikaa nonverbaalista viestintää eli ilmeitä, eleitä ja äänensävyjä; tämä taipumukseni ei todellakaan tee minusta ihanaa ihmistä vaan pikemminkin ahdistuneen ihmisen). Kaikkein ensimmäiseksi tunnistin itseni sanoista kuormitusherkkyys (esim. taipumus stressaantua "turhasta"), kaappiherkkyys (yleensä miesten ongelma, mutta näköjään myös nainen voi olla kaappiherkkä; tarkoittaa herkkyyden piilottelua kaikin keinoin sekä itseltä että muilta) ja suojautumismekanismit (itsensä suojaaminen herkkyyden altistamalta haavoittuvuudelta; sosiaalisissa tilanteissa minulla on tapana pukea päälle näkymättömät henkiset haarniskat, panssarit, suojakilvet ja luotilasikuvut - ja haavoitun niistä huolimatta). Sen en ole missään vaiheessa tunnistanut itseäni sanasta itkuherkkä, koska olen ilmeisesti onnistunut jäädyttämään ja kivettämään itsestäni tämän puolen.
Oletan, että ihminen pystyy tajuamaan ilman testejä, onko herkkä/sensitiivinen vai ei-herkkä/ei-sensitiivinen havainnoimalla omia (ensi)reaktioitaan herkkyyteen. Jos (ensimmäinen) reaktio herkkyyden kuvaukseen on tyyppiä. "Ei helvetti, mähän oon just tällanen", on todennäköisesti itse herkkä/sensitiivinen. Jos sen sijaan (ensimmäinen) reaktio on tyyppiä: "Mitä tämäkin nyt oikeen on? Eihän tällasta ole olemassakaan. Ei kai kukaan oikeasti ole tällainen. Onks tää nyt jotain pilaa tai liiottelua?", on todennäköisesti itse ei-herkkä ja ei-sensitiivinen. Näin ainakin oletan maallikkopohjalta (en ole edelleenkään lääkäri, biologi enkä muukaan terveydenhoitoalan ammattilainen).
Varsinainen aihe tässä blogijankutuksessani on se, millaisia ongelmia herkkyyteni/sensitiivisyyteni (= herkkä tai yliherkkä autonominen hermostoni) on aiheuttanut minulle joka ikinen elämäni päivä - ja tulee aiheuttamaan minulle todennäköisesti joka ikinen elämäni päivä elämäni loppuun saakka (ja peruspessimistinä epäilen, että myös kuoleman jälkeisessä jatkosijoituspaikassa, jossa minua saattaa kuormittaa tolkuton kuumuus ja paha haju!). Koska kuten me kaikki toivottavasti jo käsitämme, kyseessä on siis synnynnäinen ja pysyvä hermostollinen ominaisuus. Kuten me kaikki varmasti myös käsitämme, autonomisen hermoston reaktiot (esim. sydämen syke, verenkierto, stressihormoneiden eritys vereen jne) ovat ei-tahdonalaisia toisin sanoen niitä ei voi valita tietoisella päätöksellä. Sen sijaan olen käsittänyt, että autonomisen hermoston toistuvia ylireagointeja voi suostutella rauhoittumaan esimerkiksi hengitysharjoituksilla, liikunnalla, meditaatiolla, tilanteen rajaamisella ja tilanteesta poistumalla.
Eli jospa nyt vihdoinkin pääsisin varsinaiseen asiaan. Minun herkkyyteen/sensitiivisyyteen liittyvä ongelmani on tämä: mahdollisten vaarojen, uhkien, vikojen ja virheiden näkeminen suunnilleen kaikkialla. Tähän liittyy hyvin läheisesti pidättyvä ja varautunut ensireaktio aina uusissa tilanteissa (joka useimmiten laimenee, kun tilanne muuttuu tutuksi ja turvalliseksi). Englanniksi sanottuna reagointitavan nimi on automatic pause-to-check system. Suomeksi sama on pysähtyminen ja varmistaminen. Tunteen tasolla tähän luontaiseen reagointitapaani liittyy pahimmillaan voimakas ahdistuminen, tunne että on jollain epämääräisellä tavalla uhattuna ja fyysinen levottomuus, kuten sydämensykkeen kiihtyminen ja (tietoinen tai tiedostamaton) valmistautuminen joko taistelemaan tai pakenemaan.
Koska en edelleenkään ole lääkäri, en todellakaan voi tietää, mitä hermostossani tapahtuu tuolloin. Oletan, että autonominen hermostoni napsaisee päälle jonkinlaisen vaarakartoitus-toiminnon joka ikinen kerta kun menen mihin tahansa uuteen olosuhteeseen (esim. itselleni vieras rakennus). Koen asian niin, että jostain päin hermostoani tulee voimakas käsky: "Tarkista. Kaikki. NYT". Sitä vastaan ei voi pullikoida. Ilmeisesti asia on jotenkin niin, että ei-tahdonalainen hermostoni on päättänyt kysymättä mitään tietoiselta mieleltäni, että mikä tahansa uusi tilanne on potentiaalinen vaaratilanne (vrt. korkeat tai ahtaat paikat). Vaikka olosuhde olisi sinänsä ihan "tavallinen", minun ei-tahdonalainen hermostoni haluaa siitä ensin kokonaisselvityksen (esim. vieraan rakennuksen hajuympäristöt, ilman lämpötila, ilmanlaatu, ilmankosteus, ilmavirrat, jopa ilmanpaine, äänet ja äänien suunnat, valot ja varjot, värit, ihmiset ja kaikenlaiset "outoudet") eli kaikki mahdolliset asiat, jotka saattavat uhata henkeä tai terveyttäni. (Jos olisin saaliseläin, tämähän olisi kerrassaan fantastinen ominaisuus, mutta ihmispopulaatiossa tästä ei ole ihmeemmin hyötyä). Tavallaan mikä tahansa uusi olosuhde (mukaan lukien uudet ihmiset) on minulle mahdollinen kuolemanvaara. Tätä kaikkea voi kutsua joko äärimmäiseksi pessimismiksi ja negatiivisuudeksi - tai sitten se on vain automatic pause-to-check system.
Lukemalla useita eri kirjoittajien kirjoja herkkyydestä/sensitiivisyydestä, olen alkanut tajuta, että yllä oleva reagointitapa on mitä ilmeisemmin minulle pysyvä, koska se on ollut minulla aina. Tämä reagointitapani on tavallaan sisäänrakennettu hermostooni. Se on tavallaan luonnollinen ja normaali - minulle (ja muille, joilla on sama reagointitapa synnynnäisenä ja pysyvänä ominaisuutena). Jollekin muulle sama reagointitapa olisi sairas ja epänormaali. Korostan vielä, että mikään määrä positiivista ajattelua (ja muuta paskanjauhantaa, anteeksi asenteellisuuteni) ei pysty poistamaan autonomisen hermostoni "tehdasasetusta". Tuntuu kuin hermostoni olisi langettanut minulle elinikäisen vankilatuomion (Usassa life in prison, tässä: prison = nervous system). Jos ja kun autonominen hermostoni on se mikä se on, niin pitää vain yrittää sopeutua ajatukseen, että näillä mennään. Jepuli jepsis.
Kai tästä on jotain hyötyäkin ollut. Enpä ole koskaan edes harkinnut, että hyppäisin pää edellä sameaan järviveteen, maistelisin metsässä kaikkia sieniä, en käyttäisi autossa turvavyötä tai lähtisin ulkomaanmatkalle ilman vakuutusta, kopiota passista ja yhteystietoja suurlähestystöön (just in case, jos kaikki menee fiduiks). Kai tällainen ominaisuus liittyy parhaimmillaan hengissäselviämisvaistoon, mutta pahimmillaan se on sitä turhaa(?) negaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti