Elävät ja kuolleet

Tämä on jatko-osa ja päivitys edelliseen blogitekstiini "Eläville ja kuolleelle". 

Sanotaan, että sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja. Minun mielestäni listaan pitäisi lisätä surutyö. Omassa surutyössäni isäni kuoleman jälkeen aion käydä läpi kaikki mahdolliset tunteet, ajatella kaikki mieleeni tulevat ajatukset ja kokea kaikki reaktiot, joita kehoni saa aikaan.

Tähän mennessä tunneskaalani on heitellyt laidasta laitaan: suru, pelko, kauhu, syyllisyys, katumus, pettymys, järkytys, epäusko. Edellisessä tekstissäni mainitsin yllättävänä tunnereaktiona kiitollisuudentunteen, mikä on nyt jo haihtunut. Minua on hämmästyttänyt se tosiasia, että tunteet kuollutta kohtaan voivat säilyä samoina kuin elävääkin ihmistä kohtaan. Ainakaan minun kohdallani tunteeni eivät ole mitenkään "jalostuneet" niin että tuntisin pelkästään esimerkiksi surua ja kaipausta. Kuollutta voi myös ihmetellä (miksei tehnyt vielä eläessään sitä ja tätä, miksei kertonut siitä ja siitä) ja paheksua (miksi teki niin, vaikka varoteltiin). Jos minulla herää jossain vaiheessa vihaa, inhoa tai raivoa kuollutta kohtaan, aion hyväksyä myös nämä "epäkorrektit" tunteet. Olen lukenut, että vihan tunteet kuollutta kohtaan ovat todella yleisiä. Koetaan, että kuollut on tavallaan hylännyt elävät ja jättänyt heidät kituuttamaan elämäänsä yksin täällä pallolla. (Haluan käyttää tässä tekstissä sanaa "kuollut", koska se tuntuu emotionaalisesti rehellisemmältä kuin ilmaisut "poisnukkunut" tai "edesmennyt", mitkä koen teennäisinä ja kaiken lisäksi huonona suomena).

Joku saattaa luulla, että surutyössä ainoa reaktio on itku. Eipäs muuten ole, ainakaan minun kohdallani. Tuntuu kummalliselta, että vaikka olin (olimme) paikalla isäni kuolinhetkellä, reagoin kuitenkin näillä tyypillisillä: kieltäminen, torjunta ja epäusko. Kymmenen päivän ajan kaikki tuntui selvältä, mutta sen jälkeen alkoivat epätodellisuuden tunteet ja ajantajuni vääristyi. En enää tiennyt, oliko isäni kuollut kymmenen päivää sitten, vuosi sitten, kymmenen vuotta sitten, sata vuotta sitten - vai oliko mitään edes tapahtunut. 

Ristiriitaisia tuntemuksia ilmaantui myös. Päädyin joksikin aikaan johonkin kummalliseen kvanttifysiikasta(?) lainattuun todellisuuteen, jossa hiukkanen voi olla samanaikaisesti kahdessa eri paikassa ja kaksi keskenään ristiriitaista vaihtoehtoa voi vallita samanaikaisesti. Ajattelin, että isäni on samanaikaisesti sekä elävä että kuollut. Koin, että olen samanaikaisesti sekä itseni sisäpuolella että ulkopuolella. Tuntui, että samanaikaisesti sekä uskon että en usko, tiedän ja en tiedä, näin ja en nähnyt. Nyt tämäkin vaihe on loppunut. 

Ja kyllä, tyypilliseen surutyöhön kuuluu myös sekavia aistimuksia, tuntemuksia tai ainakin epäilyksiä, että kuollut olisi jotenkin yhä läsnä, että kuollut jotenkin näkee minut. Suoranaisia näkö- tai kuuloharhoja ei ole tullut, ainakaan vielä. Jos niitä tulee jossain äärimmäisessä stressitilassa, yritän suhtautua niihin: no niin, nämä ovat minun reaktioitani, vaikka samalla tiedostan, että länsimaissa haamujen näkemistä pidetään merkkinä psykoottisuudesta, kun taas jossain muualla päin maailmaa kuolleiden näkeminen kuuluu surutyön normaaleihin kuvioihin. 

Kun menettää lähiomaisensa kuolemalle, pakostakin tulee mietittyä, jatkuuko elämä kuoleman jälkeen missään muodossa. Tarkoitan filosofista tai uskonnollista kysymystä, en neurologista muistijälkeä päässäni enkä mitään irvokasta biologista faktaa luonnon kiertokulusta. Koska en ole ateisti enkä myöskään uskovainen, en ole sulkenut mitään portteja. Huomasin vain, että minun on tunnetasolla vaikea jatkaa elämääni, jos en pidä avoinna mahdollisuutta elämän jatkumisesta jossain epäselvässä henkisessä muodossa kuoleman jälkeen.

Yllä oleva perustuu uskoon tai toiveiseen, tiedän. Toisaalta moni muukin asia tässä elämässä perustuu uskoon eli lujaan vakaumukseen ilman varmaa tietoa. Esimerkiksi se, että 70 % ihmisistä uskoo, mutta ei tiedä varmuudella, olevansa keskitasoa hieman älykkäämpi. Älykkyystestit ovat kuitenkin paljastaneet, että suurin osa ihmisistä sijoittuu älykkyysjakauman keskivaiheille eli suurin osa ihmisistä on älyllisesti keskinkertaisia. Moni ihminen uskoo, mutta ei tiedä varmuudella, olevansa keskitasoa parempi autokuski. Yllättävän moni uskoo myös olevansa keskitasoa moraalisempi, mukavampi, rehellisempi ja paremmin pukeutuva kuin muut kaduntallaajat. 

Jos nämä ihmiset haluaisivat narsististen uskomustensa tilalle varman tiedon, he menisivät Mensan älykkyystesteihin, ajokokeisiin autokoulunopettajien arvioitaviksi ja teettäisivät itsestään anonyymisti vastattavan kyselyn omasta (kuvitteellisesta tai todellisesta) moraalisesta tasostaan ja mukavuudestaan. Jos kyselyyn vastaisi vaikkapa 100 ihmistä kyseisen ihmisen elämän varrelta, usko omaan ihanuuteen saattaisi horjua hyvinkin nopeasti. Siksi on helpompi elää "uskossa". (Minun käsitykseni mukaan monet ateistit sijoittavat itseensä niitä attribuutteja, joita kristityt uskovaiset sijoittavat itsensä ulkopuoliseen Jumalaan eli uskoa kaikkitietävyyteen, kaikkivoipaisuuteen ja uskoa erehtymättömyyteen).  Jännä juttu, että narsistisen uskon pilkkaamista ja horjuttamista ei hyväksytä yleisesti, mutta sen sijaan uskonnollista uskoa voi milloin tahansa pilkata ja horjuttaa. 

Oho, pikkasen livahti sivupoluille. Minun piti tässä tekstissä kirjoittaa kuolemasta ja elämästä. Piti kirjoittaa elämäni vaikeimmasta surutyöstä eli kaverini/ystäväni itsemurhasta, mikä tapahtui jo todella monta vuotta sitten. Silloin päällimmäinen tunteeni ei ollut suru, vaan kauhu. Piti kirjoittaa myös ensimmäisen kissani kuolemasta, mutta en enää jaksa. Piti kirjoittaa mummoni kuolemasta, mutta antaa olla.

Utelias kun olen, haluaisin tietää, miltä kuoleminen tuntuu sisäisenä kokemuksena. Sen kuvitteluun ei keskinkertainen empatiakykyni riitä. Enkä usko, että kenenkään empatiakyky riittää kuolemisen prosessin kuvitteluun sisältäpäin. Ei voi käsittää sellaista, mikä on täysin oman kokemusmaailman ulkopuolella. Vähän samaan tapaan kuin ei voi käsittää nälänhädän kokemusta, jos itse on ollut pahimmillaan vain nelisen tuntia nälkäinen. 

Elävänä yritän jatkaa näitä elävien juttuja. Osa niistä tuntuu naurettavan triviaaleilta, kuten voileivän syöminen, kahvin juominen, vessassa käyminen, telkkarin töllääminen ja laskujen maksaminen. Pakko näitäkin jatkaa, en voi ruveta miksikään sfääreissä leijuvaksi henkiolennoksi. Jatkan muitakin minulle tärkeitä juttuja: kulttuuri, kissat ja uusimpana intoilun kohteena huonekasvien vimmainen hankkiminen ja hoitaminen. Elävät elävät ja varjelevat elämää. Siihen tähtään.

En halua kommentteja tähänkään tekstiin. Halusin vain kirjoittaa tämän. Tuskin kukaan edes haluaa kommentoida. Olen edelleen sitä mieltä, että kuolemasta ja surutyöstä kannattaa keskustella vain sellaisen ihmisen kanssa, jonka voi kohdata kasvokkain. Sellaisen, johon luottaa, jota arvostaa ja josta pitää. Surutyöstä minulla ei ole muuta viisasta sanottavaa kuin tämä: se pitää käydä läpi, kukin omalla tavallaan ja omalla aikataulullaan; sitä ei tarvi kiirehtiä vaan se voi kestää vaikka koko loppuelämän. 

Ps. Rivinvälien holtiton vaihtelu ei ole mikään tehokeino, vaan vahinko. Se johtuu kai siitä, että pienensin kirjasinkokoa blogitekstin kirjoittaminen jälkeen.