"Limerikillä" häpeänsietokykyä

(Kamppi; kuvan henkilöt eivät liity tapaukseen)

 Marjatta haastoi minut limerikki-haasteeseen, joka on alun perin peräisin Opuscololta. Haasteeseen sisältyi limerikin määritelmä, mutta uteliaisuudesta tarkistin myös määritelmän Otavan tietosanakirjasta, jonka mukaan limerikki on "viisisäkeinen komparuno, jonka viimeinen säe sisältää yleensä epigrammimaisen yllätysvitsin". Epigrammi on puolestaan "lyhyt, lakoninen pikkurunoelma".

Opuscolon haasteessa vaadittiin, että limerikki sisältää paikannimen, jota ivataan ja että säerakenne on muotoa AABBA. Niinpä. Tuottamani raapustus sisältää viisi riviä, jossa on vaaditut loppusoinnut. Tekeleeseeni sisältyy myös paikannimi, jota ivataan (Helsinki). Mutta: "limerikkini" on puhekielinen ja osittain alatyylinen. "Limerikissäni" on runon puhujana, 15-25-vuotias helsinkiläinen tyttö, poika, nainen, mies tai hermafrodiitti, jonka puhetyyli on tahallisen koominen (en siis minä).

Mietin pitkään, viitsiikö tällaista scheisenderiä edes julkaista. Mutta menköön sitten bittiavaruuteen, tervemenoa!

"Limerikkini"

Stadis on nykyää iha törkeest kauppakeskuksii,
on Kamppii, Kluuvii, Forumii ja vittu CityCenterii.
Siel jengi hengaa ja vetää lattee
tai sit pöllii röökii ja dokaa bissee.
Ei vittu mä en enää jaksa tota feissarii!

Haastan limerikki-haasteeseen kaikki ne ihmiset, jotka haluavat kehittää omaa häpeänsietokykyään.

Limerikkeilyllään on kunnostautunut erityisesti Omppu kirjoittamalla pitkän riimirunon Magic Mikestä. Limerikkejä ovat kirjoittaneet myös ainakin marmustoi, Suketus, Leena Lumi, Birgitta ja Milla

Venäläisten ostosretki

(Elokuvasta Shopping Tour, kuvat sivulta Finnkino)

ELOKUVA  ---  Shopping Tour (2014)

Lajityyppi: komedia, jännitys, kauhu
Ohjaaja: Mikhail Brashinsky
Pääosissa: Tatyana Kolganova, Timofey Yeletsky

Luin ohjelmalehtisestä, että Shopping Tour on suomalaisiin ostoskeskuksiin sijoittuva venäläinen kauhukomedia venäläisturisteista, jotka kohtaavat suomalaisia ihmissyöjiä. Riehaannuin heti ja ajattelin, että elokuva on pakko nähdä.

Elokuvan alkupuolella innostuin sen muka-dokumentaarisesta otteesta, jossa teini-ikäinen poika kuvaa heiluvalla kännykkäkameralla ostosmatkan etenemistä bussissa, taukopaikoilla, rajalla, tullissa ja suomalaisissa kaupoissa, huoltoasemilla ja poliisiasemalla. Amatöörimäisen huojuvissa kuvissa pääsin seuraamaan pojan ja hänen äitinsä arkisia keskusteluja ja nahisteluja tupakoinnista, oluenjuonnista ja ihmissuhdekiemuroista.

Rajanylityksen jälkeen päästiin ensimmäiseen shoppailukohteeseen. Gigantissa elektroniikkaostokset keskeytyvät, koska sekopäiset suomalaismyyjät jahtaavat venäläisturisteja ihmissyöntivimman vallassa. (Outo sattuma: elokuvan aikana kännykkääni tuli mainos Itiksen Gigantista). Yksi sun toinen venäläinen joutuu teurastuksen kohteeksi. Valkokangas täyttyy punaisista roiskeista ja kamera heiluu entistä pahemmin. Kamera kuvaa tapahtumia muun muassa ihmissyöjiä pakoon juoksevan pojan näkökulmasta. Tässä vaiheessa kamera pomppii jo niin holtittomasti, ettei kuvasta meinaa saada selvää.

Venäläisturistien teurastukset jatkuvat kaavamaisesti huoltoasemilla ja jopa poliisiputkassa. Katsojana minua alkoi kyllästyttää saman toisto. Lopulta suomalaisten ihmissyöntivimmalle löytyy selitys: elokuvan mukaan suomalaisen juhannuksenvieton perinteisiin kuuluvat ihmisuhrit. Tämä oli jo niin paksua, etten tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. (Itse ainoa kohta elokuvassa, joka sai minut nauramaan, oli näyttelijän esittämä toteamus, että Suomi on maailman paras maa Unescon mukaan).

Elokuvaa seuratessani mielessäni käväisi ajatus, onko tämä mahdollisesti huonoin koskaan näkemäni elokuva. Venäläisissä näyttelijöissä ei ollut mitään vikaa ja varmasti käsikirjoituskin toimi hyvin, ainakin paperilla, mutta sottainen kuvaus pilasi koko paketin. Ilmeisesti käsivarakuvaus pyrki jäljittelemään The Blair Witch Project-elokuvaa, joka pyrki myös antamaan dokumentaarisen vaikutelman metsään eksyneistä teinipojista, jotka päätyvät noitien piinaamiksi.

Tai sitten minulta jäi jotain olennaista käsittämättä. Ehkä elokuva edustaa minulle jotain täysin tuntematonta lajia. Ehkä se on camp-henkinen, vasemmalla kädellä tehty spedeily, jonka tavoitteena on kiertää Oscar-palkintoehdokkuudet mahdollisimman kaukaa. Jos joku tietää, kertokaa ihmeessä.

Idea: jos joku haluaa ehdottaa minulle elokuvaa, jota menisin seuraavaksi katsomaan (Finnkinon teatterit Helsingissä), ehdottakaa! Jos tulee vain yksi ehdotus, menen siihen elokuvaan ja kirjoitan siitä blogiini. Jos tulee useita ehdotuksia, arvon. Jos kukaan ei ehdota mitään, valitsen arpomalla kaikista elokuvista tällä hetkellä Helsingissä.

Toteutus:
Arvonta suoritettu. Virallisena valvojana toimi Minni-kissa, joka oli koko arvonnan ajan sikeässä unessa kuljetuskopperossaan. Tulokset:
1. Mielensäpahoittaja (Marjatan listalta, ehdotukset kommentissa)
2. Apinoiden planeetta 3D (lista kaikista leffoista Helsingissä)

Mielensäpahoittaja ei haittaa, mutta Apinoiden planeetta, voi ei! Hävettää, pakko yrittää livahtaa nopeasti päivänäytökseen.

Psykologisesta uskottavuudesta

KIRJALLISUUS  ---  Joyce Carol Oates: A Fair Maiden (Quercus, 2010)

Oatesin psykologisen trillerin rakenne on pelkistetty: nuori nainen Katey Spivak saapuu vieraaseen kaupunkiin lastenhoitajaksi ja kohtaa vanhan miehen, Marcus Kidderin. Mies lähestyy naista ja haluaa selvästi naiselta jotain, mutta mitä? Enpäs kerrokaan. "Jotain" on osittain kaunista, osittain rumaa ja osittain luonnollista, osittain luonnotonta. Loppuratkaisu on osittain hyvä, osittain paha, riippuu miltä kannalta katsoo. Mutta koko tarina on mielestäni mahdollinen ja psykologisesti uskottava.

Takerruin lukukokemukseni aikana nimenomaan psykologisen uskottavuuden käsitteeseen. Pohdin, mitä voisi tapahtua,  mitä ei ja millaisille ihmistyypille romaanin kuvaamia asioita voisi tapahtua. Selkeytän romaanin asetelmia. Teini-ikäinen Katya Spivak on kasvanut huonoissa ja köyhissä oloissa suuren sisarusparven keskellä. Hänen äitinsä on vastuuntunnoton ja välinpitämätön valehtelija, joka käyttää muita omiin tarkoituksiinsa. Katya isä on kadonnut. Luonnollisesti Katya kaipaa elämäänsä rakkautta, hyväksyntää, turvaa - ja rahaa.

Mitä tapahtuu, kun Katya törmää poikkeuksellisen ystävälliseen, sympaattiseen ja hieman hassuun mieheen, joka osoittaa tytölle huomiota, ensimmäisiä kertoja tämän elämässä? Totta kai Katya suostuu tapaamaan miehen uudestaan. Katya lähtee mukaan outoon ihmissuhteeseen, jonka luonteesta ei meinaa saada selvyyttä. Marcus näyttää ihailevan Katyan nuoruutta ja kauneutta, ja siksi pyytää naista malliksi. Osoittautuu, että Marcus Kidder on tunnettu taidemaalari, lastenkirjailija ja vieläpä muusikko. Mallina olemisesta taiteilija maksaa avokätisesti.

Vähitellen poseeraustilanteet muuttuvat oudommiksi ja oudommiksi. Mies onnistuu manipuloimaan naista ja saa tämän pukeutumaan arveluttaviin asuihin tai suostumaan alastomuuteen. Nainen kokee itsensä nöyryytetyksi ja raivostuu, mutta palaa kuitenkin miehen luokse kerta toisensa jälkeen. Miehen ystävällisen ja sivistyneen pinnan alta alkaa paljastua toinen toistaan vastenmielisempiä piirteitä, mutta nainen ei vain pääse miehestä eroon. Voisiko tällaista tapahtua? Mielestäni voisi.

Loppuratkaisu on todella kieroutunut, mutta periaatteessa mahdollinen. Oatesin tapa kuvata Marcus Kidderin mielenliikkeitä tuntuu myös psykologisesti uskottavalta. Miksei tällainen miestyyppi voisi olla olemassa, jossa sekoittuu oudolla tavalla eräänlainen rakkaus ja välittäminen, seksuaalinen halu, kauneudenkaipuu, herkkyys ja äärimmäinen vallanhalu.

(suomenkielisissä blogeissa kukaan ei ilmeisesti ole kirjoittanut tästä kirjasta; lisään linkit englanninkielisiin blogeihin kunhan jaksan ts. saattaa kestää yllättävänkin pitkään)

Jankutus 1Q84:stä jatkuu - ja loppuu

(Tarjoiluehdotus: japanilainen keitos 1Q84 pikkurillin kera)

KIRJALLISUUS  ---  Haruki Murakami: 1Q84. The complete trilogy. Vintage Books, 2012. (Käännös japanista englanniksi Jay Rubin ja Philip Gabriel)

Marjatan (Mentula) luvalla kirjoitan tästä kirjasta jo kolmatta ja samalla viimeistä kertaa. Luin trilogian loppuun jo joku aika sitten, mutta vasta nyt pääsen sorvin ääreen. Näkökulmani tässä blogiraapustuksessa on se, miksi romaanin hyväksyminen oli minulle niin vaikeaa. Eli tässä tekstissä selvittelen jälleen päänsisäistä todellisuuttani. Jos se ei edelleenkään kiinnosta sinua, potentiaalinen lukijani, jätä tekstini lukematta. Jos kiinnostaa, great.

Ensimmäisenä syynä Murakami-kammolleni pidän kirjailijan japanilaisuutta tai laajemmin ilmaistuna aasialaisuutta, minkä koen uhkaavan eurooppalaisuutta. 1Q84:ää lukiessani kiinnitin huomiota Murakamin toistuviin viittauksiin länsimaiseen kirjallisuuteen. 1Q84:n lähtökohtana on George Orwellin klassikko 1984. Lisäksi Murakamin kirjassa mainitaan ainakin Anton Tsehov, Franz Kafka ja Marcel Proust. Kun huomasin nämä nimet, minuun iski mustasukkainen omistustarve aivan kuin vain eurooppalaisilla ihmisillä olisi oikeus viitata eurooppalaiseen kirjallisuuteen. Minusta tuntui kuin Murakami olisi Japanista käsin tunkeutunut sorkkimaan ja turmelemaan eurooppalaista kirjallisuusperintöä. Tiedän, että tunteeni ovat naurettavia, mutta näin kuitenkin tunsin.

Todennäköisesti japanilaisista tuntuu samalta, kun eurooppalaiset imevät kulttuurivaikutteita Aasiasta ja soveltavat niitä miten sattuu. Täällä Helsingissä vilkuilen välillä japanilaisia turisteja säälivästi, kun ne pikkurassukat joutuvat altistumaan eurooppalaisille muunnoksille sushista, vihreästä teestä, karaokesta ja sisustustyyleistä. Moni japanilainen varmasti kalpenisi kauhusta, jos näkisi, että joku eurooppalainen suunnittelija on läntännyt suihkulähteen ja kiinanruusun keskelle japanilaista kuivapuutarhaa, jonka on tarkoitus sisältää pelkkää haravoitua hiekkaa ja symbolisia kivenmurikoita. Ehkä Murakami itsekin tuntisi tarvetta lähettää yakuzan tällaisen suunnittelijan perään.

Toinen syy Murakami-fobiaani tai -allergiaani oli se, että olen tottunut kaunokirjallisuuteen, joka jäljittelee todellisuutta. Kiinnitän paljon huomiota fiktiivisen maailman uskottavuuteen, ja erityisesti psykologiseen uskottavuuteen. Sanomattakin on selvää, että 1Q84 ei jäljittele todellisuutta eikä sitä myöskään voi kutsua uskottavaksi. Ainakaan minun mielestäni uskottavuuteen eivät kuulu raamattuvaikutteinen hedelmöittyminen ilman seksiä tai henkilöhahmojen epärealistiset aikasiirtyvät tai epätodennäköiset kohtaamiset vuosikymmenten jälkeen tai fiktion sisäisen fiktion siirtyminen fiktion pääasialliseen tarinaan (sekavasti ilmaistu, tiedän).

Mitä pidemmälle luin 1Q84:ää, sitä enemmän aloin ajatella, että mitä merkitystä fiktion uskottavuudella tai todellisuudenkaltaisuudella oikeastaan on. Fiktiivistä maailmaa ei oikeasti ole olemassa missään muualla kuin kirjailijan ja lukijan mielikuvituksessa, miksi sitten olisi mitään merkitystä, mitä tapahtuu maailmassa, jota ei  edes ole olemassa? Periaatteessahan fiktiossa voisi tapahtua aivan mitä tahansa, mutta kuitenkin lähes aina fiktio muistuttaa ns. yhteistä todellisuuttamme.

Fiktiivisessä maailmassa voisi yhtä hyvin esiintyä ihminen, jolla on kahdeksan jalkaa, läpinäkyvä pää ja kyky lentää, jos kirjailija niin päättää ja kustannustoimittaja sallii. Tällaisia romaanihenkilöitä ei vain ole fiktiossa pahemmin näkynyt (enkä ole niitä itsekään erityisemmin kaivannut). Periaatteessa romaanihenkilö voisi vaikkapa pystyä kävelemään seinän läpi, kaatamaan kiehuvaa vettä kädelleen vahingoittumatta siitä ja kasvattamaan selkänsä täyteen silmiä (hyi!). Tai jos jotain edellisen kaltaista tapahtuu fiktiossa, sitä tapahtuu lähinnä vain scifissä tai jossain muussa ei-niin-vakavasti-otettavassa-kirjallisuudessa. Ainakin minä olen tässä luulossa.

Loppujen lopuksi 1Q84:n lukeminen oli hyvä asia minulle. Huomasinpahan ainakin omat ennakkoluuloni ja rasismini(?) suhteessa aasialaisuuteen. Ei tunnu tietenkään kauhean imartelevalta huomata omia ennakkoluulojaan, mutta se taitaa olla ainoa tapa niistä vapautumiseksi. Samalla huomasin myös sen, että periaatteessa fiktiossa on rajattomasti mahdollisuuksia, mutta niitä ei yleensä käytetä. Murakami kuitenkin käytti myös niitä fiktion mahdollisuuksia, joita eurooppalaisessa kirjallisuudessa ei ole nähty ja siksi koinkin, että hän teki kaiken "väärin".

1Q84:stä on kirjoitettu mm. näissä blogeissa:
Anna minun lukea enemmän
Lumiomena
Lukutoukan kulttuuriblogi
Iltaluvut
Rakkaudesta kirjoihin
Ilselä
Lukuneuvoja

Oisko se siinä?

Olen vaihtanut blogini yläkuvan. Ilmeisesti jätän yllä olevan kuvan paikoilleen. Pieneen hienosäätöön olisi tietysti varaan, mutta pääasiallisesti olen tyytyväinen. Haluan, että kuva ilmentää blogini sisältöä ja tyyliä. Siksi haluan, että kuva on hassu, outo, absurdi ja hieman sotkuinen. Haluan säilyttää myös (tyhmän)rohkealla amatööriotteella toteutetun kitsch-linjan.

Olen viime päivinä ottanut jo niin monta kuvaa (joista suurin osa epäonnistui), joten en enää tiedä, mitä mieltä olen mistään. Huomenna tiedän, kunhan saan ensin unta palloon ja ajatukseni jäsentyvät.

Ideoistani ja toteutuksestani voi esittää rakentavaa tai murskaavaa kritiikkiä, mutta todennäköisesti sillä ei ole mitään vaikutusta. Teen kuitenkin niin kuin itselleni sattuu sopimaan.

Testing, testing...

Yritän jälleen muokata blogini ulkoasua. Vaihdoin yläkuvan kitsch-henkiseen pläjäykseen. Kuva ei ole ihan sitä, mitä tavoittelen, mutta sinne päin. Olisi tietysti ihan kiva, jos valokuva olisi täysin tarkka, mutta en saanut sitä onnistumaan. Haluan, että kuvan sisältö viestittää jotain blogini sisällöstä. Siksi haluan, että kuva on hassu, absurdi ja outo.

Kokeilin blogini taustakuviksi muun muassa sinistä, mutta siirryin takaisin tummanpunaiseen, koska haluan että blogissani säilyy jotain tunnistettavaa. Muutoinkin rauhallinen ja hillitty sininen väri ei sovi yhteen kirjoitustyylini kanssa. Henkilökohtainen neuvonantajani sanoi, että tuliseen ja hyökkäävään kirjoitustyylini sopii paremmin punainen väri. Olen samaa mieltä.

Muokaan blogini ilmettä lähipäivien aikana. Joten älkää saako sätkyä, jos olen taas kokeilemassa jotain uutta ilmettä...

Murakamin laukaisema identiteettikriisi

((Kannibalistinen) tarjoiluehdotus: kirja ja ihmisen jalka)

KIRJALLISUUS  ---  Haruki Murakami: 1Q84

Avautumistarve Murakamista iski jälleen. Purkautumispaine on niin kova, että mahaa vääntää, reisiä pistelee ja kurkussa tuntuu oksettavalta. Melkein hengityskin salpautuu. Näistä tuntemuksista esitän kyseenalaiset kiitokset Herra Murakamille, joka on onnistunut kirjallisella tuotoksellaan sekoittamaan pääni.

(Kirjoitan tätä tekstiä tekstiä lähinnä itselleni. Jos pääni sisäinen todellisuus ei kiinnosta sinua, älä tuhlaa kallisarvoisia sekunteja elämästäsi tekstini lukemiseen. Mutta jos kiinnostaa, kiva juttu.)

Murakamin 1Q84-romaanitrilogia on melkein romuttanut identiteettini. Olen kuvitellut olevani todella suvaitsevainen ihminen erilaisten taidemuotojen suhteen. Olen kuvitellut, että arvostan luovuutta, omaperäisyyttä ja persoonallisuutta yli kaiken. Olen uskotellut itselleni, että hyväksyn taiteilijan täydellisen taiteellisen vapauden toteuttaa itseään omassa taiteessaan niin kuin itse haluaa (täsmennys: täydellinen taiteellinen vapaus ei tietenkään oikeuta rikollista toimintaa)

Olen pitänyt itseäni avarakatseisena ja monipuolisena ihmisenä taiteellisen sulatuskykyni takia. Nykytanssin ilmaisukieltä olen pystynyt ymmärtämään iät ja ajat. Jorma Outisen koreogratiat eivät tuottaneet minulle minkäänlaisia vaikeuksia katsomossa. Siedän hyvin myös David Lynchin lievästi sanottuna persoonallisia elokuvia. Itse asiassa rakastan niitä. Kuvataiteessa ja nykytaiteessa pystyn nielemään melkein mitä vaan. Minulle sopivat niin esittävä kuin ei-esittävät maalaukset. Nykytaiteeseen suhtaudun pääasiassa uteliaan myönteisesti. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi osa ihmisistä saa hepulin, jos nykytaidemuseossa tehosekoittimet vatkaavat ulostetta, pöytä on kasattu täyteen vaaleanpunaisia dildoja tai katossa roikkuu linnun höyhenistä tehty takki. Nykytaide on nykytaidetta.

Mutta miksi Murakami on minulle liikaa? Eikö sietokykyni kirjallisuuden suhteen pitänyt olla rajaton? Miksi ajattelen Murakamin kohdalla, että vähempikin luovuus riittäisi? Eikö minun pitänyt ajatella, että taiteilijalla on taiteessaan on täydellinen oikeus tehdä mitä huvittaa? Jos kirjailija haluaa sijoittaa fiktioonsa ilmakotilon (air chrysalis), antaa sijoittaa. Tai jos kirjailija haluaa sekoittaa romaanissaan dekkariaineksia rakkauskertomukseen ja scifivaikutteisiin - so what? Vai olenko sittenkin niin suvaitsematon ja rajoittunut ihminen, että uskon, että taiteessa on säännöt? "Taiteen säännöt" - mikä naurettavuuden huipentuma! Mutta siihenkö uskon kuitenkin?

Miksi ajattelen, että Murakamin kirjasarjassa esiintyvä telepatia olisi "väärin"? Onko yksinkertainen syy vain se, etten ole tottunut siihen? Vai johtuuko hermoiluni siitä, etten pysty määrittelemään ja lokeroimaan Murakamin kirjallisia aineksia? Jos pystyin huomaamaan, että "ahaa, tää viittaa nyt siihen ja siihen ja tässähän on ihan selviä vaikutteita siitä ja siitä", rauhoittuisin heti.

Mikään ja kukaan ei tietenkään estä minua tekemästä taustatyötä ja lukemasta, mitä Murakami itse kertoo teostensa taustoista haastatteluissa tai lukemasta Murakamista tehtyjä tutkimuksia. Muistaakseni olen joskus kuullut Murakamin yhteydessä shintolaisesta mytologiasta. Siitäkö tässä on kyse? Tai japanilaisesta kulttuurista laajemminkin? Manga-sarjakuvista? Japanilaisista kauhuelokuvista? Japanilaiset sadut ja muut kertomukset? Aasilainen kertomusperinne yleisemmin? Jossain vaiheessa selvitän kaiken, mutta en juuri nyt, kun 1Q84 on vielä kesken.

Vai olisiko sittenkin niin, että todellinen syy nuppini sekoamiseen on tämä helleaalto ja sen aikana syntynyt nestevajaus? Vettä olen lipittänyt tasaiseen tahtiin, mutta arktisen Suomen trooppisessa kesäilmastossa mikään tunnu riittävän. Tai "suolavajaus"? Jos en ole saanut ravinnosta tarpeeksi erilaisia suoloja ja hermostoni toiminta on häiriintynyt...