Henkilökohtainen musiikkivalmentaja

(kammottava kuva, pahoitteluni)

Helsingin kaupunginkirjastossa (Postitalon "Kymppikirjasto") on tarjolla palvelu nimeltä "henkilökohtainen musiikkivalmentaja". Palvelussa asiakas tutustuu valitsemaansa musiikin osa-alueeseen kirjastovirkailijan opastuksella. Palveluun ei liity minkään instrumentin soittamista, vaikka nimestä saattaa syntyä sellainen vaikutelma.

Olen jo pitkään ollut aikeissa hankkia itselleni valmentajan paikkamaan surkeaa musiikillista yleissivistystäni. Kirjastosedän mukaan eniten kysyntää on ollut jazz- ja klassisen musiikin kohdalla. Itsekin päädyin sivistämään itseäni jazzilla. Halusin tietää, mitä erilaisia tyylilajeja jazziin on kehittynyt ja niitähän riittää: traditionaalinen, bebop, fuusio, free, mainstream, acid jne.

Jazz on aina ollut minulle vieras ja pelottava planeetta, josta en ole saanut mitään tolkkua. Suoraan sanottuna en ole koskaan pitänyt jazzista, koska se aiheuttaa minulle fyysisesti levottoman olon. Ainoat jazznimet, joista olen innostunut ovat olleet Iiro Rantala (tykkään myös hauskasta persoonasta), Bo Kaspers Orkester (luokitellaan kai jazziksi) ja joskus nuorena innostuin Manhattan Transferista.


Pahimpana ongelmanani jazzissa on ollut se, etten ole pystynyt kuulemaan siinä oikein minkäänlaista rytmiä tai melodiaa enkä  pysty hahmottamaan sen rakennetta. Mitä kaoottisemmalta jazz kuulostaa, sitä tuskaisemmaksi oloni muuttuu. En tiedä, onko edes mahdollista, mutta tuntuu kuin jazz sekoittaisi elimistöni sisäisiä rytmejä, kuten hengitystä ja sydämentoimintaa. Melkein kuin olisi sydänkohtaus alkamassa, vaikka sydämessäni ei ole koskaan ollut rytmihäiriöitä. Voiko musiikki vaikuttaa näin voimakkaasti? Lisäksi tuntuu kuin persoonallisuuteni ja identiteettini rakenne olisi romahtamaisillaan. Vastaavalla tavalla vaikuttaa myös atonaalinen musiikki, jota kuunnellessa pelkään melkein psykoosin laukeamista.

Yllättäen pidin kuitenkin osasta jazzista, jota henkilökohtainen musiikkivalmenta valitsi tutustumiskohteikseni. Pidin traditionaalista jazzia edustavasta Louis Armstrongista, mutta sen sijaan bebop tuotti kärsimystä. Sanakirjamääritelmän mukaan  bebopia hallitsee "hermostuneesti liikkuva melodia ja rytmiset epäiskut". En edes tiedä, mitä epäiskut ovat, mutta arvelen että juuri ne sekoittivat sisäelinteni toiminnan. Kuuntelemani levy oli Charlie Parkerin. Lainasin epähuomiossa myös toisen bebop-levyn. Katselin cd-vihkosen kuvia, jossa muusikot vääntelehtivät kuin sairaskohtauksen kourissa. Muusikoiden kasvot ovat vääristyneet tuskasta ja epätoivosta. Jos on näin vaikeata, eikö kannattaisi vaihtaa tyylilajia?

Herbie Hancockin fuusiojazz ei pahemmin inspiroinut. Levottomuus iski tätäkin levyä kuunnellessa. Alice Coltranen freejazz tuskastutti myös. Mutta ainakin yritin ymmärtää. En voi sille mitään, että fysiikkani ei kestä näin levotonta musiikkia. 

Musiikkivalmennusprojektini tuskin loppuu tähän. Seuraavaksi taidan tutustua klassiseen musiikkiin. Tuntisin itseni paremmaksi ihmiseksi, jos tietäisin jotain eri aikakausista, esim. miten romantiikan ajan musiikki eroaa barokista jne. Jossain vaiheessa saatan tutustua jopa metallimusaan, mikä on itselleni täyttä hepreaa. Olen kuullut huhuja, että hevissäkin olisi kaikenlaisia tyylilajeja: melodinen hevi, tuomiopäivänhevi (doomheavy) ja ties mitä.

Liebster-ongelma

365 kulttuuritekoa -blogin kirjoittaja myönsi minulle tunnustuspalkinnon keväällä. Järkytyin ja tietysti myös ihastuin tästä tunnustuksesta. Minun olisi samantien pitänyt jakaa tunnustuspalkinto viidelle blogille, mutta siirsin tämän vaikean tehtävän hamaan tulevaisuuteen. Kalenteriini olin merkinnyt elokuun viimeisen päivän kohdalle, että jaa tunnustuspalkinnot viimeistään. Mutta kun en osaa. Kapasiteettini ei riitä. Lisäksi olen laiska. Minunhan pitäisi jaksaa kopioida Liebster-tunnustuspalkinnon säännöt. Hermostuttaa myös, millä perusteilla jakaisin tunnustuksia ja miksi jakaisin niille viidelle, mutta en muille.

Anteeksi vaan, mutta en pysty tähän. Jos olisin ollut blogimaailmassa useita vuosia, tunnustuksen jakaminen saattaisi tuntua luontevammalta, mutta alle puolen vuoden kokemuksella en halua lähteä mukaan tällaiseen rumbaan. Voi olla, että 365 kulttuuritekoa blogin kirjoittaja tajusi myöhemmin tehneensä virheen jakaessaan tunnustuksen minulle. Joka tapauksessa: en osaa, en halua, en pysty, anteeksi.

Suomireggaen purema

MUSIIKKI  ---  Jukka Poika: Yhdestä puusta (Suomen Musiikki Oy, 2012)

Jukka Pojan suomireggae on osunut viime aikoina kovaa. Jukka Pojan musiikki heiluttaa sekä tanssijalkoja että ihastuttaa sanoituksillaan, jotka ovat yllättävän raikkaita, kekseliäitä ja välillä myös hauskoja.

Lähes pakkomielteisesti olen kuunnellut kappaletta Älä tyri nyt, joka on melankolinen sanoituksiltaan ja säveliltään. Kun ensimmäisen kerran kuulin kappaleen, mahaani alkoi melkein vääntää kohta:

Pystymetsää ja laakeeta peltoo 
maisema herättää jumalanpelkoo
täällä taivas roikkuu uhkaavana
päittemme yllä

Maisema kuvastaa ilmeisesti Pohjanmaata, jossa en koskaan käynytkään, saatikka asunut niissä maisemissa. Mutta mielestäni laulussa on jotain universaalia, ja siksi siihen voi samastua kuka vain ja missä vain. Laulu kertoo vangiksi jäämisen kokemukseen liittyvästä ahdistuksesta ja halusta päästä pois. Tälläisiä tunteita voi kokea missä tahansa. "Pystymetsä" voi yhtä hyvin olla myös kerrostalojen betoniviidakko jossain kolkossa lähiössä. "Laakeat pellot" voivat olla kattojen meri ylimmästä kerrostalohuoneistosta nähtynä. "Taivaskin voi roikkua uhkaavana" missä päin maailmaa tahansa, myös auringonpaisteessa. "Taivas voi roikkua uhkaavana" ihmisen sisällä myös selittämättömän ahdistuksen takia, jolle ei löydy mitään selkeää ulkoista syytä.

Tekstini antaa ehkä väärän kuvan Jukka Pojan tuotannosta, jossa suurin osa lauluista ei ole melankolisia, vaan positiivisia. Mutta tämä on kuitenkin kappale, joka itseeni vaikutti voimakkaimmin.

PS. Koska tämä on "vain blogi", kirjoittelen loppuun unistani. Näin viime yönä ensimmäistä kertaa unen, jossa oli mukana musiikkia jopa kolmeen otteeseen: omituista pianon pimputusta, Abban Dancing Queen ja joku tuntematon, pateettinen sävellys. Olen todella tyytyväinen unieni "kehittymisestä", koska olen jo pitkään sadatellut unimusiikin puuttumista.

Uneni ovat "kehittyneet" myös hajujen osalta, koska hajuja on tullut lisää. Muistan kolme unta, joissa on ollut mukana hajuja. Yhdessä oli imelää kusenhajua, toisessa makealta appelsiinilta haisevaa kalmanhajua (tuskinpa kalma oikeasti tältä haisee) ja äskettäisessä unessa oli mukana tupakanhajua. Unessa olin lääkärin vastaanotolla, jossa lääkäri savutteli hillittömästi. Kieltäydyin tietysti maksamasta lääkärinpalkkiota ja marssin matkoihini. 

Olisi hauskaa kuulla muiden unista. Onko unissasi musiikkia vai pelkkää visuaalista matskua? Entä hajut ja tuoksut?

Miksimiksimiksi?

KIRJALLISUUS  ---  Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin (saksankielinen alkuteos: Nachzug nach Lissabon, 2004), Suomentanut Raija Nylander, Tammi, 2010

Valitsin tämän romaanin kirjastosta ulkokirjallisista syistä. Ihastuin kirjailijan lämpimään ja intensiiviseen katseeseen kirjan takakuvassa. Valitettavasti en kohdannut samaan intensiivisyyttä itse romaanissa. Lukukokemukseni laimeuteen saattaa vaikuttaa sekin, että lukemiseni hajautui liian monelle päivälle, jolloin tunneyhteys ehti haihtua.

Aluksi ajattelin, etten kirjoita romaanista ollenkaan. Päädyin kuitenkin kirjoittamaan, koska muutama kysymys ei jätä minua rauhaan. Romaani kertoo siis sveitsiläisestä klassisten kielten opettajasta, Raimund Gregoriuksesta, joka yhtäkkiä jättää säntillisen työnsä koulussa ja lähtee Lissaboniin selvittelemään kuolleen kirjoittajan vaiheita. Raimund, lempinimeltään Mundus, törmää sattumalta kirjakaupassa Amadeu de Pradon kirjoittamaan omakustanteiseen omaelämäkertaan, joka on tyyliltään filosofinen tutkielma elämästä ja kuolemasta. Pradon kirja on kirjoitettu portugaliksi. Mundus ei entuudestaan osaa portugalia, joten hän alkaa äkisti opiskella sitä vimmastusti. Opiskelua motivoi myös portugalilainen nainen, jonka Mundus kohtaa sattumalta kaupungilla ja vaihtaa tämän kanssa muutaman sanan.

En ymmärrä romaanin asetelmaa. Miten mikään kirja voisi tehdä keneenkään ihmiseen niin voimakkaan vaikutuksen, että henkilö olisi siltä istumalta valmis jättämään kaiken, mihin on vuosikymmenten aikaan tottunut? Pradon (fiktiivinen) kirja, jota siteerataan romaanissa sivukaupalla, ei edes ole kummoinen. Ainakaan itseäni ei sävähdytä Pradon polveileva ja jaaritteleva kirjoitustyyli, jossa elämästä kirjoitetaan ulkokohtaisti, liian filosofisesti.

Mercierin romaania lukiessa takerruin psykologisen uskottavuuden ongelmaan. Mielestäni on syytä uskottavasti perustella, mikä laukaisi Munduksen äkillisen psykologisen muutoksen. Miten säntillinen ihminen yhtäkkiä muuttuu spontaaniksi? Eihän sellaista tapahdu. Tai jos tapahtuu, miksi ihmeessä? Loppuratkaisun perusteella vaikuttaa siltä, että Munduksen persoonallisuus muuttui aivokasvaimen takia. Mutta eikö sitä olisi voinut pohjustaa vähän enemmän? Ainakin minua lukijana riivasi koko romaanin ajan (611 sivua), miksi Mundus lähti ja jätti kaiken. Miksi? Miksi? Miksi? Oliko se aavistus omasta kuolemasta, joka saattaa häämöttää lähellä? Halusiko hän kokea jotain erikoista ennen kuolemaansa?

Toinen asia, mikä romaanissa häiritsi, oli jonkinlainen epäkonkretia. Aina ei ollut selvää, missä tapahtumat tapahtuvat tai kuka puhuu. Vaikka Mercierin romaani onkin luokiteltu idearomaaniksi, toivoisin kuitenkin tiettyä konkretiaa. Ei kai siitä mihinkään pääse, että ihminen on myös fyysinen olento, vaikka kuinka leijailee filosofisessa sfääreissä.

Nämä kaksi epäkohtaa pilasivat lukukokemukseni. Se on sääli, koska Mercier pystyy kuvaamaan hyvin Salazarin aikaista diktatuuria Portugalissa. En ota kantaa, oliko romaani hyvä vai huono, mutta minulle se ei vaan toiminut. Arvostan fiktiossa psykologista uskottavuutta niin paljon, että ilman sitä fiktio ei mielestäni toimi. Joku on joskus sanonut, että fiktiossa voi valehdella kaiken muun paitsi ei tunteita. Mielestäni Mercier valehteli tunteissa, minkä jälkeen koko romaanilta putosi pohja.

Jos joku on lukenut romaanin, kuulisin mielelläni kommentteja. Ehkä olen vain missannut jotain olennaista.

Leffakarkkeihin liittyvä problematiikka

Vieläkin ketuttaa Tuula-Liina Variksen mutuhuttu-nälväisy. Mielestäni siihen sisältyy itserakkaudeksi tulkittava oletus, että kaikki bloggaajat olisivat Variksen palvelijoita, joilla on velvollisuus tuottaa Kirjailijaliiton puheenjohtajan peukuttamaa tekstiä eli analyyttista, asiantuntevaa ja arvioivaa.

Toivottavasti Varis on vihdoin viimein pystynyt sisäistämään tosiasian, että bloggaajat eivät ole allekirjoittaneet minkäänlaista sopimusta liittyessään Bloggeriin (tai muuhun palvelimeen), jossa sitouduttaisiin kirjoittamaan vain ja ainoastaan tietyllä tyylillä ja vain ja ainoastaan tietyistä aiheista.

Ainakin itse olen käsittänyt bloggaamisen perusperiaatteet näin: 1) kuka tahansa voi 2) milloin tahansa kirjoittaa 3) mistä tahansa aiheesta 4) millä tahansa tyylillä, kunhan noudattaa Suomen ja Kalifornian osavaltion (koskee Bloggerin käyttäjiä) lakeja. Toivon totisesti, että nämä yksinkertaiset perusyhtälöt valkenevat myös Varikselle. Eli suomeksi: jos haluaa kirjoittaa täyttä paskaa, se on luvallista.

Sain päähäni idean selvittää, kuinka korkealentoisesti ja (pseudo)tieteellisesti voi kirjoittaa niinkin triviaalista aiheesta kuin leffakarkit. Tekstini ei millään tavalla nosta suomalaisen kritiikin tasoa eikä tekstini edistä maailmanrauhaa eikä sillä ole muitakaan yleviä tavoitteita. Mutta kirjoittaminen on tapa viihdyttää itseään. Onko sekin nykyään rikos tai synti? Vai onko se epäterveellistä?

Tästä se lähtee:
Kun istahdat kotisohvallesi, olipa se sitten plyysiä, gobeliinia, verkaa, sarkaa, puuvillaa tai nahkaa, ja aloitat leffan katsomisen, mieltäsi askarruttaa leffakarkkeihin liittyvä problematiikka. Joudut toteamaan, että aiheen käsittely loistaa poissaolollaan tieteen ja taiteen historiassa.

Et löydä filosofeja, jotka olisivat vetäytyneet tutkijankammioihinsa meditoimaan tätä kysymystä. Poissa ovat munkit ja mystikot, joiden sielu olisi vaeltanut leffakarkkien problematiikan parissa ja muodostanut siitä dogmaattisia oppijärjestelmiä. Yhtään lääketieteen Nobelia ei ole ansaittu leffakarkkien ansiokkaalla ja pitkäjänteisellä tutkimustyöllä.

Yksikään trubaduuri ei ole musisoinut kauniin neidon ikkunan alla aiheenaan leffakarkit. Aiheesta ei ole maalattu taulunpuolikastakaan. Ainoa henkilö, joka taiteen maailmanhistoriassa on jaksanut syväluodata leffakarkkien realiteetteja, on popin kuningatar Madonna, joka levyllään Hard Candy (Warner Bros, 2008) laulaa turkish delighteista, candy caloreista ja sugarista, sokeroiduista unelmista.

Mutta yksin pitää sinun päättämän, minkälaisiin leffakarkkeihin tai muihin naposteltaviin päädyt. Yksin seisot eksistentialistisessa angstissasi ruokakaupan karkkihyllyn edessä ja lapat karkkisäkkiisi vaahtokarkkeja, viinikumeja, salmiakkeja, lakuja, riisisuklaita, tryffeleitä ja muita suklaita. Yksin joudut ratkaisemaan elämäsi keskeisimmät kysymykset: valitsenko kingkongeja vai liitulakuja vai molempia; sopivatko noitapillit yhteen vaahtokarkkien kanssa; minkä värisissä viinikumeissa on vähiten karsinogeenisia aiheita; olisiko minun vaihteeksi radikaalisti kokeiltava pääsiäisrakeita, tervapiruja tai väärysnaamoja?

Entä miten leffakarkit korreloivat leffagenren kanssa? Jos katsot komediaa, pitääkö karkkiesi välkehtivän sateenkaaren väreissä? Jos ruudussasi pyörii mustalla huumorilla kuorrutettu komedia, pitääkö karkkiesi hehkuvan mustapuhuvina, sysimustan salmiakkisina tai lakritsisina? Entäpä draama, minkälaisen kombinaation muodostavat riuduttava draama ja makeat namuset? Ei, silloin sinun on syytä tarttuman suolapaloihin. Draama kulminoituu valkoisten popcornien homogeeniseen massaan. Draaman kitkeränsuloisuus kompensoituu dippaamalla maissilastuja guacamole-kastikkeeseen, jonka olet juuri äsken produktoinut keittiössäsi avokadosta, tomaatista, sipulista, jalopenosta, sitruunamehusta ja mustapippurista.

Jos iltasi aktualisoituu ns. taide-elokuvaan, sinun tulee huolella valitseman naposteltavat ja juotavat. Taide-elokuvan sofistikoituneisuus realisoituu valitsemalla taiteellisuuta reflektoivan viinin (punaviini, totta kai, mieluiten täyteläinen ja keskitanniininen), jota siemailet kristallilasista. Samalla asetat dorsodentaaliseen suuhusi brie-juuston siivulla päällystetyn voileipäkeksin tai hapankorpun.

Mutta jos katsot kauhuelokuvaa, jossa morbiditeetti lisääntyy tangentuaalisesti, sinun tulee inserttaaman barbeque-maustettuja perunalastuja, joita sullot suuhusi suksessiivisissa sekvensseissä. Splatter-elokuvien visuaalinen frekvenssi implikoi suolakurkkujen eksplisiittista deduktiota. Klassikojännityselokuvien indeksaalisesti eksplikoitu parilointi kompensoi suolatikkujen kaneerista barbarismia sekä saattaa injektoitua komplikaatioineen glaseerattuun monostesiaan, jolloin parenteesi voi olla kerettiläinen ja pneumaattis-eskatologinen.

Eiköhän tämä riitä tältä päivältä.

Onko rockista pakko pitää?

Monet eivät pidä nykytaiteesta ja suorastaan ylpeilevät sillä. Usealle klassinen musiikki menee yli ymmärryksen, mutta sen tunnustamista ei tarvitse hävetä. Läheskään kaikki eivät innostu golfista, formuloista tai kilpakävelystä, mutta siitäkin voi puhua. Mutta entäpä jos ei välitä rockista? Onko se tabu? Pitääkö siitä vaieta?

Yritin kuunnella älykkörockin maineessa olevan brittibändin, Pulpin, levyä ja huomasin jälleen kerran, etten pidä rockista. Ehkä olen elänyt tynnyrissä, koska kuvittelen, että kaikki automaattisesti rakastavat rockia. Onko näin vai olenko erehtynyt? Olenko juuttunut nuoruuden aikaisiin sosiaalisiin paineisiin, joiden mukaan kaikilla on velvollisuus riehaantua rockista? Saman kaavan mukaan kaikkien pitää tykätä oluesta. Ja jos ei tykkää, on syytä opetella pitämään vaikka hampaat irvessä ja itku (tai oksennus) kurkussa. Vaikuttavatko nuoruuteni pikkupaikkakunnan sosiaaliset paineet minussa yhä edelleen, vaikkka olen jo vuosia asunut moniarvoisuuden nimeen vannomassa metropolissa nimeltä Helsinki?

Toivoisin kannanottoja aiheesta. Olenko ainoa, jonka korvissa (melkein kaikki) rock kuulostaa vastenmieliseltä eli likaiselta, räkäiseltä, limaiselta, säröiseltä ja rösöiseltä? Onko minussa jotain vikaa, koska säröinen kitarasaundi ei vetoa enkä myöskään jaksa innostua rocklaulajien viinan ja tupakan tuhoamasta äänestä? Vai onko räkäiseltä kuulostava lauluääni pelkkä maneeri? Lisäksi yhdistän rockin usein sovinismiin, mikä ei taatusti paranna fiiliksiäni. Olenko harhautunut tässäkin asiassa?

Vai enkö ole kuunnellut tarpeeksi rockia? Jos vika piilee yleissivistyksessäni? En ole esimerkiksi jaksanut perehtyä rockin klassikonimiin. Rollareiden tuotanko on kahlaamatta läpi. Queensejä yritin, mutta ei kolahtanut. Pidän kyllä Freddie Mercuryn persoonasta, mutta musiikki ei uponnut.

Ottakaa ihmeessä kantaa, onko kaikilla maapallon asukkailla velvollisuus pitää rockista? Entäs jos ei pidä, onko hullu, viallinen, epätrendikäs, juntti, pöljä ja muuta paskaa?

Sympaattinen murhaaja

ELOKUVA (dvd)  ---  Michael Powell: Pelon kasvot (Peeping Tom), alkuperäinen esitysvuosi: 1960, (Universal, 2006)

Jos tämän tirkistelyä, voyerismia ja sarjamurhaamista käsittelevän elokuvan on joskus nähnyt, sitä ei todennäköisesti koskaan unohda. Itse näin elokuvan vuosia sitten televisiossa ja siitä lähtien se on kieppunut jossain takaraivossani. Nyt katsoin sen dvd:ltä.

Michael Powellin Pelon kasvot on kaikkea muuta kuin viihteellinen ja helppo elokuva, jota katsoessa voi rauhassa rouskuttaa popcornia ja viskata aivonsa narikkaan. Käyttäisin elokuvasta ilmaisuja häiritsevä, vaikea, omituinen ja pelottava. Aikalaiskriitikot 1960-luvulla teilasivat elokuvan ja leimasivat sen saastaiseksi ja kuvottavaksi. Powellin elokuvaura tyrehtyi kritiikkiin hänen kotimaassaan, mutta jatkui muualla.

Elokuvan päähenkilö, Mark Lewis, on samanaikaisesti sekä uhri että rikollinen. Mark joutui lapsuudessaan biologi-isänsä ihmiskokeiden uhriksi. Isä altisti pojan pelolle ja kuvasi tämän reaktioita elokuvakamerallaan. Isä saattoi tutkimuksen nimissä heittää sisiliskon nukkuvan poikansa sänkyyn yöllä ja kuvata kauhun leviämistä Markin kasvoilla.

Mark ei tietoisesti kanna kaunaa isälleen, mutta hän päätyy aikuisena samankaltaisiin valintoihin kuin isänsä. Hänenkin elämäänsä hallitsee katsominen, tarkkailu ja kuvaaminen. Mark työskentelee elokuvastudiolla kameramiehenä. Vapaa-aikanaan Mark antautuu perversioilleen: hän haluaa tallentaa liikkuvalla kamerallaan murhaamiensa uhrien viimeiset hetket. Hän murhaa uhrinsa survaisemalla kameran jalustassa sojottavan veitsen uhrien kaulaan. Uhrit pakotetaan katsomaan omaa kuolinkamppailua kameraan kiinnitetystä peilistä.

Murhaaminen sinänsä ei häiritse elokuvassa, vaan se, että murhaaja esitetään sympaattisena, jolloin hän herättää empatiaa ja häneen on jopa helppo samastua. Katsojalle olisi helpompaa, jos murhaaja olisi ulkomuodoltaan yhtä vastenmielinen kuin hänen rikoksensa. Mutta Mark on hauras, säikky, pelokas ja vaivautunut. Murhaaja-Markin kasvoille on juuttunut kiltin pikkupojan arka ilme. Hänen kasvonsa loistavat puhtoisina ja hänen vaaleat hiuksensa aaltoilevat laineilla. Eihän tällaista murhaajaa voi vihata eikä edes paheksua!

Ainakin itselleni murhaajan sympaattisuus oli kaikkein vaikein asia elokuvassa. Väkivaltaahan tulee nykyään televisiosta tulvimalla. Melkein joka ilta ruudun täyttävät toinen toistaan kuvottavimmat sarjamurhaajat ja oikeuslääkärit, jotka leikkelevät uhrien ruumiita ruumishuoneella. Sarjamurhaaja on nykyään pikemminkin oletusarvo kuin poikkeus - mutta ei hellyttävä sarjamurhaaja, joka melkein kuiskaa katsojan korvaan: "Pelasta minut!"

Mark Lewis fiktiivinen murhaajahahmo toi mieleeni Anneli Auerin, joka on tällä hetkellä tuomittu seksuaalirikoksista ja sitä ennen epäilty, tuomittu ja vapautettu miehensä murhasta Ulvilassa. Käsittääkseni uusi murhaoikeudenkäynti Aueria vastaan alkaa lähitulevaisuudessa. Henkilökohtaisesti uskon Auerin syyllistyneen miehensä murhaan (käytän sanaa "uskon", koska en voi tietää varmuudella). Todellinen Auer häkellyttää samalla tavalla kuin fiktiivinen Mark Lewis, koska kumpikaan heistä ei näytä murhaajalta. Auerin tapauksessa sukupuoli vaikuttaa, koska naisten ei oleteta pystyvän raakoihin murhiin. Eikä varsinkaan Auerin tyyppisten naisten, jotka ovat herkän ja hauraan oloisia, suorastaan tyttömäisiä. Vaaleanpunaisissa hepeneissään Auer näyttää enemmän uhrilta kuin rikolliselta.

Vaikka Auer onkin murhaajaksi "väärännäköinen", uskon hänen syyllisyyteen todisteiden valossa (omituinen hätäpuhelu, lasinsirut väärällä puolella ovea, murhaamiseen käytetty kohtuuton väkivalta sekä murhan tapahtumapaikka ja -aika). En mitenkään jaksa uskoa, että kukaan murhaaja olisi niin pölvästi, että tunkeutuisi keskellä yötä uhrinsa kotiin, vaikka kiinnijäämisen riskit kasvavat.

Sivupolulta takaisin Pelon kasvot -elokuvaan. Totean vielä uudestaan, että elokuva ei ollut helppo eikä mukava, mutta mielenkiintoinen. Se pakotti miettimään, minkälaisia merkityksiä katsominen voi saada. Tässä elokuvassa katseesta tulee vaarallinen, sairas ja perverssi. Katse johtaa kuolemaan.

Powellin elokuvan katsominen innostaa minua jatkamaan sarjassa "vaikeat ja häiritsevät elokuvat". Jossain vaiheessa saatan kirjoittaa Pier Paolo Pasolinin fasismia, natsismia ja sadismia käsittelevästä elokuvasta Sodoman 120 päivää. Siitäkin on viihteellisyys kaukana, mutta eikö oletus fasismin ja sadismin viihteellisestä käsittelystä ole perverssi? Mieleen ponnahti myös muita elokuvaohjaajanimiä kuten Lars von Trier, joka on nauttinut kyseenalaista kunniaa möläytystensa takia ja päänsekoittava Peter Greenaway, jonka elokuvista osa on todella kuvottavia, osa vain lievästi kuvottavia. Yksi elokuva, joka on pitkään kiehtonut minua mutta jota en ole uskaltanut katsoa, on Jane Championin(?) Piano. Katson mieluummin vaikka Texasin moottorisahamurhaajia, Psykoa tai Manaajaa kuin näen kohtauksen, jossa pianistilta hakataan sormi irti. Miksi näin? En tiedä.