Kukkia vai tunteita?

(kuvakaappaus Tennispalatsin sivulta, osa maalauksesta Georgia O'Keeffe: Kaksi hulluruohon kukkaa, vihreitä lehtiä ja sininen taivas, 1938)

TAIDENÄYTTELY  ---  Georgia O'Keeffe (Helsingin taidemuseo, Tennispalatsi, 8.6-9.9.2012)

Olen aikaisemmin sättinyt Tennarin edellistä näyttelyä nimeltä Lelun lumo, jossa ei mielestäni mikään toiminut. Onneksi tämä näyttely sentään oli hieno elämys. (-mietintätauko-) Nyt huomaan, ettei minulla ole oikein mitään sanoja kuvaamaan Georgia O'Keeffen (1887-1986) täydellisyyttä hipovia maalauksia. Käykö tässä taas samalla tavalla äskettäin, kun yritin kirjoittaa Lontoon musikaaleista ja jouduin toteamaan, ettei täydellisyydestä voi kirjoittaa?

O'Keeffe maalaa siis pelkistettyjä ja suurennettuja kuvia kukista ja maisemista. (-tauko, jonka aikana huomaan, että sanat ovat jälleen loppuneet-). Hapuilevaa jatkoa: O'Keeffen maalauksista voi todeta, että niissä toimii kaikki eli sommittelu, rajaus, värit ja tekninen toteutus. Mitä muuta voi sanoa? Niin hienoa, ettei voi olla enää parempaa. Täydellistä. Ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Asia on loppuunkäsitelty. Kopaus nuijalla pöytään. Piste. Punkt. Periot. Basta.

Vaikka en pysty kuvailemaan tai määrittelemään O'Keeffen taidetta, voin kuitenkin kirjoittaa omasta taide-elämyksestäni. Kun katselin maalauksia, koin onnellisuutta, rauhaa ja mielihyvää. Huomasin, että hengitykseni syveni ja pulssini hidastui. Ehkä katselukokemuksessani oli jotain uskonnollisuuteen vivahtavaa. Käsittääkseni joillain ihmisillä on tapana ikoneja tuijottaessaan vaipua jonkinlaiseen "tilaan". Se saattaa olla transsi ja ekstaasi tai jotain muuta. Mutta Stendhallin syndroomasta ei ollut kyse, koska pysyin ihan hyvin pystyssä, en pyörtynyt, en kirkunut enkä myöskään itkenyt tai menettänyt todellisuudentajuani (tällaista olen lukenut Stenhallin syndrooman valtaan joutuneiden ihmisten käytöksestä).

Minulla ei ole diktatorisia valtuuksia määritellä taiteen tehtäviä, mutta kai yhtenä taiteen tehtävänä voi pitää elämysten tuottamista. Kai taiteen täytyy tuntua joltain. Ainakin itse odotan aina taiteelta elämyksiä, tunteita ja jotain melkein mystistä kokemusta tyyliin "olen arvoituksen äärellä, jota ei voi koskaan ratkaista". Eli jotain ihan muuta kuin seisoessani kuoliaaksi pitkästyneenä ruokakaupan kassajonossa ja miettiessäni, että "eikö tää jono liiku tästä mihinkään" tai seisoessani bussipysäkillä ja pähkäillessäni, että "tuleeko se bussi sieltä tänään vai huomenna."

Ilahduin Tennarin näyttelyssä myös ilmaisesta sisäänpääsystä, mikä oli järjestetty Helsinki-päivän kunniaksi. Lontoon taidemuseoista kirjoittaessani ehdin jo raakkua, miksi taidenäyttelyiden sisäänpääsystä joutuu Suomessa maksamaan itsensä kipeäksi. Muut ilmaiset sisäänpääsypäivät ovat joka kuun ensimmäinen perjantai. Ei kai se 30 euron vuosikorttikaan mikään kohtuuton hinta ole, jos Tennari järjestää jatkossakin yhtä tasokkaita näyttelyitä kuin tämä.