Varoitus: juonipaljastukset saattavat pilata fiiliksesi
Varoitus: nihkeä asenteeni saattaa pilata fiiliksesi
Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini on ensimmäinen lukemani fiktiivinen kirja kyseiseltä kirjailijalta. Aikaisemmin olen lukenut Kingiltä kirjoittamisoppaan, jonka nimeä en tähän hätään muista. Tämän kauhukirjan perusteella en tullut King-faniksi, mutta aion jatkossa lukea lisää hänen tuotantoaan, koska kuuluuhan se tavallaan yleissivistykseen.
Kirjoitan tämän blogitekstin oikeastaan vain itselleni ja keskityn mäkättämään, mistä asioista en pitänyt tässä romaanissa. Kuten otsikosta näkee, koin todellisen kauhun alkavan romaanissa vasta sivulla 440. Tämä on ehdottomasti liian myöhään, kun ottaa huomioon, että romaani loppuu sivulle 477. Sitä ennen kauhun ainekset leijuivat ilmassa, mutta eivät toteutuneet. En saanut minkäänlaisia säväreitä kissan kuolemasta, haahuilusta intiaanien hautausmaalla, kissan hautaamisesta sinne eikä sekään hetkauttanut minua, kun haudasta noussut kissa ilmaantui taloon. Kissa haisi mullalle ja siitä levisi kalmanlöyhkä, mutta mitäpä siitä. Kissan käytös oli myös muuttunut. Aikaisemmasta mukavasta perhekissasta oli tullut kiiluvasilmäinen tuijottaja ja intohimoinen saalistaja, joka raahasi rottien ja varisten raadeltuja raatoja taloon ja autotalliin.
Pikkupojan kuolemakaan ei tuntunut miltään, vaikka sitä oli pohjustettu pitkään kuvailemalla tunteisiin vetoavasti(?) pojan hellyyttävää jokeltelua, haparoivaa kävelyä ja leijan lennättämistä. Onko minussa jotain vikaa vai johtuiko tunteiden puuttuminen Kingin kuivasta kirjoitustyylistä? Pojan hautajaiskuvauksessa minua häiritsi tarpeettomien yksityiskohtien kuvailu. Sama yksityiskohtien tulva häiritsi myös kohtauksessa, jossa isä kaivaa poikansa ruumiin haudasta. Tässä kohtauksessa minua suorastaan pitkästytti Kingin tapa raportoida yksityiskohtaisesti, millaisia työkaluja (hakku, kuokka, köysi, teippirulla jne) isä käytti ja kummassa kädessä hänellä oli jokin tietty työkalu tai millä tavalla hän oli kiinnittänyt työkalun käteensä (teipillä, narulla jne). Aloin olla jo todella pitkästynyt kohdassa, jossa isä oli jo saanut ruumiin roudattua autonsa viereen, mutta sitten autonavaimia ei meinannut löytyä. Ajattelin vain itseksi, että "heitä nyt se ruumis jo sinne auton takaboksiin ja lähde ajamaan, niin päästään asiassa eteenpäin".
Todellinen kauhu alkoi aivan kirjan loppumetreillä, kun poika oli kaivautunut ulos haudastaan eläinten hautausmaalla (vai oliko se intiaanien hautausmaa). Poika oli muuttunut hirviöksi sekä ulkoisesti että sisäisesti. Pojan kasvot olivat vääristyneet toispuoleisesti, hänen silmissään kiilui sadistinen ilkikurisuus ja hän löyhkäsi kalmalle. Kohdassa, jossa hirviöksi muuttunut pikkupoika tappaa äitinsä, tunsin jo aitoa kauhua. Äiti on kuolemansa hetkellä menettämässä järjensä, koska hän sekoittaa mielessään murhaavan hirviökääpiön kuolleeseen sisareensa, jonka keho oli ollut sairauden vääristämä ja mieli hulluuden partaalla.
Eli lopulta sain kauhun väristykseni. Kokonaisuudessaan Uinu, uinu lemmikkini ei ollut pelottava. Olen tuntenut enemmän kauhua lukiessani romaaneja, joita ei ole edes luokiteltu kauhukirjallisuudeksi, kuten Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta tai Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa. Mutta aion kuitenkin antaa Kingille uuden mahdollisuuden. Eihän Kingin maine kauhukirjallisuuden kuninkaana ole voinut ihan tyhjästä syntyä.
Lueskelin paljon Kingiä nuorempana ja muistaakseni pidin. En olisi vissiin muuten lukenut. Tämänkin olen lukenut, mutten tästä mitään muista.
VastaaPoistaMyöhemmin hylkäsin Kingin, koska en vain jaksanut. Jotkut Kingin novellit olivat ehkä parhaita. Oliskos ollut joku kauhun neljä vuodenaikaa tmv. Ne toimivat ainakin silloin.
Pysrkähdin muuten ihan ääneen nauramaan kirjoituksesi siinä kohdassa, jossa isukki kaivaa poikasta haudastaan. Voin kuvitella, että ottaa aivoon kun ensin lukee horinoita lapiosta ja taltasta jne. ja sitten kun jo luulee, että päästään asiaan, niin pitääkin etsiä autonavaimet ensin :DD
Viimeisin Kingin kirja, jota yritin lukea, oli Liseyn tarina. En muista tarkallen, kuinka monta sivua jaksoin lukea, ennen kuin jätin sen kesken. Varmaan joku 50? Sitä aiemmin ei ilkiä lopettaa. :D
Mua rupes tosiaan jurppimaan, kun jauhettiin vain ties mistä taltoista, lapioista, hakuista, kuokista ja sitten vielä ne autonavaimet! Olisin toivonut, että King olisi kuvaillut enemmän isukin tunteita kuin tuollaisia triviaaleja yksityiskohtia.
VastaaPoistaTuli mieleen sellainen, että mitä jos jossain sarjamurhaajakirjassa murhaaja perehtyy ensin perusteellisesti moottorisahan käyttöohjeisiin ennen kuin lähtee murhaamaan. Varmaankin ajattelin varmaan, että "lopeta nyt niiden käyttöohjeiden tankkaaminen ja lähde murhaamaan!" (vaikka todellisessa elämässä en suhtaudu moottorisahamurhiin näin myönteisesti) ;D
Mutta ehdottomasti luen Kingiltä vielä muutakin. Ehkä yritän englanniksi romaaneja Carrie tai It.