Elokuva, joka pahoitti mielen ja pilasi ruokahalun

(Elokuvasta Mielensäpahoittaja, kuvat sivulta Finnkino)

ELOKUVA  --- Mielensäpahoittaja (2014)

Ohjaus: Dome Karukoski
Pääosissa: Antti Litja, Mari Perankoski (lisää muut)

Huomio: myös blogitekstini saattaa pahoittaa mielesi ja pilata ruokahalusi. Se saattaa myös turhauttaa, raivostuttaa ja ällöttää, koska lätisen jälleen täysin epäolennaisista asioista sen sijaan että analysoisin ja arvioisin elokuvaa. Myös riski sydänkohtaukseen ja psykoosin laukeamiseen on olemassa. Siksi tekstiäni ei kannata lukea ollenkaan.

On päivänselvä asia, että Mielensäpahoittaja-elokuva pahoitti mieleni. En edes jaksa kirjoittaa näin ilmiselvästä aihepiiristä. Sen sijaan minulle tuli täytenä yllätyksenä se, että elokuva pilasi myös ruokahaluni. Tällaista minulle ei ole tapahtunut koskaan aikaisemmin missään muussa elokuvassa.

Leffassa minulla on yleensä tapana vetää naamariin kaikenlaisia sokeripommeja, kuten suklaarusinoita, irtokarkkeja, pastilleja, lakuja, suklaapatukoita ja muuta makeaa. Tällä kertaa olin varustautunut lontoonrakeilla. Mutustelin karkkejani hyvällä ruokahalulla/karkkihimolla, kunnes valkokankaalle jämähtänyt kellanruskeaan ruutupaitaan ja kammottavaan karvalakinreuhkaan pukeutunut, katkeroituneen näköinen ukkeli pilasi kaiken.

Tajusin, että Antti Litjan esittämä äijänkäppyrä ja makeat karkit eivät vain sovi yhteen. Karkit kirjaimellisesti menittävät makunsa. Siksi lopetin välittömästi niiden syömisen ja laiton karkkipussin takaisin laukkuuni. Ruokahaluni/karkkihimoni tuhoutumiseen vaikutti myös elokuvan iljettävä, 70-lukulainen värimaailma, jolle olen allerginen. En vain voi sietää kukertavan kellertävän rusehtavan vihertävää värisotkua. Kuvottavat väriyhdistelmät laukaisevat minussa niin voimakkaan stressireaktion, että ruokahaluni tuhoutuu saman tien.

Elokuvan katsomisen jälkeen aloin miettiä, miten on edes mahdollista, että ruokahaluni tuhoutuu pelkkien vastenmielisten värien näkemisestä. Sen sijaan aikaisemmin olen huomannut, että kuuloaistilla ja esimerkiksi ihmisten puheiden sisällöillä ei ole minuun minkäänlaista vaikutusta. Voin aivan hyvin syödä ruokaa hyvällä ruokahalulla ja samalla kuunnella jonkun selostusta löystyneestä ulosteesta, visvaisista eritteistä, räkäklimpeistä, maksoittuneesta verestä, peräpukamista tai mädäntyneistä eläintenraadoista, joissa kuhisee toukkia tai aivan mistä tahansa.Sanon vain puhujalle, että aijaa, sehän on mielenkiintoista ja jatkan lautasen tyhjentämistä. Osa ihmistähän menettää ruokahalunsa välittömästi, jos mainitaan esimerkiksi, että pihalla vilahti rotta.

Mutta sen sijaan ruokahaluuni vaikuttaa todella voimakkaasti näkö- ja hajuaisti. Hajuaistin vaikutus ruokahaluun tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Tuskinpa kukaan muukaan suostuu syömään ruokaa, joka haisee mädälle, eltaantuneelle, hapantuneelle, käyneelle tai muulla tavalla vääränlaiselle. Pelkän ruuanhajun lisäksi minuun vaikuttaa voimakkaasti myös ruokailuympäristön haju. Kerran Tukholmassa ja kerran Barcelonassa olen kääntynyt ravintolan ovelta, koska vastaani pöllähti kuvottava, eltaantuneen rasvan haju. En edes halunnut tietää, miltä ravintolan sisällä haisee tai minkälainen on keittiön hygieniataso. Jotenkin vain pystyin visualisoimaan torakat, rotat, toukat ja ties mitä liejuista paskaa pitkää pitkin lattioita, seiniä ja kattoa.

Tuskin tulee yllätyksenä sekään, että ruuan ulkonäkö ja erityisesti värimaailma vaikuttaa ruokahaluuni. En suostu syömään ruokaa, joka ei sisällä muita värejä kuin ruskea, keltainen, beige ja pahimmassa tapauksessa jopa harmaa (eli käytännössä ruoka on tyyppiä liha&perunat). En voi sille mitään, että ruskea väri ruuassa yhdistyy mielessäni paskaan ja keltainen kuseen. Sen sijaan haluan, että ruuassa on paljon eri värejä, kuten punaista (paprika, tomaatit, chili), vihreää (herneet, parsakaali, vihreät pavut, salaatti, kesäkurpitsa), oranssia (porkkana) ja keltaista (maissi). Mitä voimakkaammat värit, sen parempi. Minun pitää myös pystyä erottamaan värit toistaan. Siksi en syö juurikaan mitään sellaista, jonka koostumus on tyyppiä mössö, kuten sosekeitot ja kaikenmaailman pateet, hyydykkeet ja mössönsössöt. Mitään hemmetin pirtelöitä ja smoothieita en halua edes ajatella. Puuroa sentään pystyn syömään, vaikka sekin näyttää oksennukselta.

Minusta on aika yllättävää, että Mielensäpahoittaja-elokuvan kellertävän kukertava värimaailma onnistui tuhoamaan ruokahaluni, mutta television inhorealistiset dokumentit eivät. Kerran katsoin telkkarista dokumenttia ihmisen elimistön loisista ja söin samalla erinomaisella ruokahalulla jotain ruokaa. Ruokahaluni ei tuhoutunut edes kohdassa, jossa ihmisen sisältä häädetty, 3-5 metriä pitkä lapamato venytettiin koko pituuteensa pihanurmelle. Ei mitään vaikutusta. Todennäköisesti en juuri silloin kuitenkaan syönyt tagliatelle-nauhapastaa, joka keitettynä näyttää erehdyttävästi lapamadolta. Eli kertauksena: tunkkainen 70-lukulainen  värimaailma kuvottaa minua enemmän kuin lapamadot. Mitä tästä opimme? Emme mitään.

Pääsin kuitenkin elokuvassa vähällä. Pääosan esittäjä, Antti Litja, menetti ikävä kyllä myös terveytensä elokuvan takia ja on nyt sairaalassa, ainakin lehtitietojen mukaan. Minähän menetin "vain" ruokahaluni.

Vielä muutama sana Mielensäpahoittaja-elokuvasta. On se ihan hauska. Tavallaan. Muistakaa pahoittaa mielenne. Muistakaa myös vetää herneet nenäänne.