 |
| (Kuvat elokuvasta Piukat paikat) |
Ohjaaja: Billy Wilder
Käsikirjoitus: Billy Wilder, I.A.L Diamond
Näyttelijöitä: Marilyn Monroe, Tony Curtis, Jack Lemmon, George Raft, Pat O'Brien, Joe E. Brown
Genre: Komedia
Pirullisena ihmisenä laitoin piruuttani otsikkoon sanatarkan suomennoksen elokuvan nimestä Some like it hot. Onneksi elokuva on virallisesti suomennettu nimellä Piukat paikat. Elokuvan nimi on itse asiassa napattu dialogin pätkästä, joka menee suunnilleen näin:
- Jazz music. It's so hot.
- Well. Some like it hot.
Kuten huomaatte, keskustelu on luonteeltaan täysin viaton eikä yhtään pornahtava, kuten voisi luulla.
(välihuomautus: miksi kidutan ja nöyryytän itseäni kirjoittamalla näistä suurista klassikkoelokuvista? eikö oikea ratkaisu olisi vaieta ja kirjoittaa joistain helpommista aiheista? paniikki-paniikki-paniikki. Paniikki Spandex. Ei apua, tää on taas tätä. Oh shit, ei mutta kun olen halunnut kirjoittaa tästä liian-suuresta-elokuvasta jo pitkään. Nyt vain kirjoitan, tuli mitä tuli)
Palaan "normaaliin" ilmaisuun. Lyhyesti elokuvan juonesta: Vuonna 1929 Chigaco kärvistelee kieltolain rajoituksista. Hautajaisfirmaksi naamioidussa salakapakassa soittaa kaksi köyhää miesmuusikkoa (Tony Curtis ja Jack Lemmon). Poliisit ratsaavat paikan ja sen toiminta joudutaan lopettamaan - toistaiseksi. Seuraavana päivänä muusikot kärttävät keikkaduunia työnvälitysfirmassa. Heille tarjotaan työtä sadan kilometrin päässä. Päästäkseen paikalle heidän on vuokrattava auto. Autonvuokrausfirmassa asioidessaan muusikot päätyvät mafiosojen joukkoteurastuksen silminnäkijöiksi. Pelastaakseen nahkansa heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pestautua saksofonistiksi ja basistiksi tyttöjazzorkesteriin naisiksi pukeutuneina. Miehet muuttuvat "Josephineksi" ja "Dapheksi". Alkaa matka Floridaan. Siellä kaikki ei luonnollisesti mene aivan putkeen...
Miksi Piukat paikat on niin hyvä elokuva? Miksi tämä herkullinen komedia ei tunnu päivääkään vanhentuneelta, vaikka se on yli puoli vuosisataa vanha? Ehkä siksi että se leikkii sukupuolirooleilla. Elokuvassa on lukuisia kohtauksia, joissa naisellisuus ja miehekkyys ovat sekoittuneet koomisella tavalla. Esimerkiksi jos vaaleaan pitsimekkoon pukeutuneella naiselta näyttävällä miehellä on päässään kipparilakki ja silmillään paksusankaiset miesten silmälasit, se vain on hauskaa. Tai jos pyöräilevälle, kippariasuun pukeutuneelle miehelle on unohtunut korvakorut korviin, kun hän on menossa treffeille hemaisevan typykän kanssa (Marilyn Monroe), ei mitenkään voi olla nauramatta. Tai jos mies puhuu puhelimessa vienolla naisen äänellä, pakostakin purskahtaa nauruun.
(välihuomautus: voi että tää teksti on siis niin boring, en mitenkään pysty välittämään komedian räjähtävää hauskuutta omassa raapustuksessani)
Piukat paikat ei tietenkään ole ainoa elokuva, jossa on otettu ilo irti sukupuolirooleista. Lähes yhtä piinallisen hauska on Sydney Pollackin elokuva Tootsie (1982), jossa pääosaa esittää Dustin Hoffman. Molemmissa elokuvissa asetelma on samankaltainen: miehet joutuvat pakon edessä esittämään naista. Tootsiessa näyttelijänä epäonnistunut Michael Dorsey on riitautunut kaikkien kanssa ja ajautunut umpikujaan. Koska hän ei enää pysty työllistämään itseään miesnäyttelijänä, ainoa vaihtoehto on aloittaa puhtaalta pöydältä naisnäyttelijänä. Samantyylinen kuvio taitaa olla myös elokuvassa Mrs. Doubtfire (?), jossa päähenkilö ei pääse tapaamaan lapsiaan isänä ja miehenä, mutta yrittää kiertää rajoitukset kohtaamalla lapsensa naisena - ja onnistuukin siinä.
 |
| (Kuvat sivulta: IMDb) |
(välihuomautus: tää teksti on täydellinen epäonnistuminen; piti kirjoittaa komediasta, ja nyt päädyin murhiin, raiskauksiin, sieppauksiin ja sortoon)
Hyvät ihmiset, suosittelen Piukkojen paikkojen katsomista elokuvana. Jos joku ei naura kertaakaan katsoessaan tätä komediahelmeä, kannattaa ehkä harkita aivoproteesin hankkimista! (myös minä harkitsen aivoproteesin hankkimista, mutta muista syistä)
(loppuhuomautus: tämän nöyryyttävän blogilässytyksen jälkeen aion syödä ruokaa, joka sisältää mahdollisimman paljon chiliä. Some like it hot.)
Parhaita elokuvia koskaan :D I wanna be loved by you on ihana biisi :)
VastaaPoistaNäin on! ;)Marilyn Monroe on todella kaunis, hemaiseva ja suloinen, mutta myös hauras. Tulikin mieleen, kannattaisiko lukea joku Marilyn elämänkerta, vaikka en muuten niitä luekaan.
PoistaYksi parhaita tämä leffa, olen nähnyt moneen kertaan.
VastaaPoistaTuo pukeutumisjuttu on kyllä mielenkiintoinen. 70-luvulla oli unisex-asuja, siis ihan sama haalaripuku tai Marimekon shortsit+T-paita -asu molemmille sukupuolille. Jotkut nuoret miehet olivat silloin myös tyttömäisiä, pitkät lainehtivat hiukset, ei korostuneita lihaksia (eihän silloin bodanneet kuin tyhmät), kukkapaitoja.
Sinänsä jännä juttu, että mies pukeutuu naiseksi jotta häntä pidettäisiin hauskana ja nainen pukeutuu mieheksi jotta hänet otettaisiin vakavasti. Outoa!
PoistaMietin myös paljon tuota Marilynin naisellisuutta. Marilynissä on lapsenomaista vetovoimaa, mikä puuttuu monista nykyajan kohukaunottarista, jotka ovat langanlaihoja, laskelmoituja ja kovia. Toisaalta Marilynille olisi ehkä ollut hyväksi olla kovempi ja osata pitää puoliaan. Marilynin kohtaloksi ehkä koitui hänen pehmeytensä ja puolustuskyvyttömyytensä. Marilyn-elämäkerta alkaa kiinnostaa entistä enemmän.
70-luku oli kauttaalttaan horrible sekä pukeutumisessa että sisustuksessa, ei voi mitään ;)
Kovuus on epäviehättävyyttä niin miehessä kuin naisessakin. Marilynin ulkoinen olemus, vaalennetut hiukset ym., oli sekin aika lailla tuote. Olen nähnyt hänestä hyvin arkisia kuvia, ja hän on sanonut jossain haastattelussa, että pystyi vaihtamaan yleisön ja kameroiden eteen mennessään hetkessä itselleen tähtiryhdin ja persoonan säihkeineen.
PoistaMinuakin alkaa kiinnostaa Marilyn-elämäkerrat. Niitä on varmaan useita,
Mitä - 70-lukuko horrible! Sisustuksessa kyllä varmaan, mutta kaikki mukavat hippimekot ja hotpantsit, Afrikka-mekot ja tunikat, tytöillä miesten ruutupaidat ja leveälahkeiset sammarit, haalarit, nehän olivat hauskoja, leikkisiä ja ihania pitää. Minun miesihanteni on edelleenkin 70-luvulta, eteerinen runopoika mieluummin kuin atleetti. ;)
Oletko Tuija nähnyt Hair-leffan tai Love Storyn? Niissä on tätä pukeutumsityyliä.
Tarkoitan 70-luku-horriblella lähinnä sisustusta, jotain tähän malliin: jos seinät on maalattu kukertavankellertäväksi, sohvaryhmässä on pakko olla myrkynvihreä ja räiskyvänoranssi sohva, jotka puolestaan riitelevät ruskealäiskäisten verhojen kanssa, joka rinnastuu pöydän tympeänpunaisiin maalattuihin kynttilänjalkoihin... jne. kunnes psykoosin laukeaminen on to-del-la lähellä :D
Poista70-luvun pukeutumisesta tulee lähinnä mieleen hulmuavalahkeiset sammarit, jotka ovat lantiosta liian kireät (näyttää hirveältä varsinkin miehellä). Noista hippimekoista, hotpantseista, Afrikka-mekoista ja tunikoista en ole mitään havaintoa. ne voivat näyttää ihan kivaltakin.
Yleisesti kammoan 70-luvussa tiettyjä väriyhdistelmiä: (myrkyn)vihreä, (kusen)keltainen, (paskan)ruskea, (kirkuvan)oranssi ja (joulun)punainen. En väitä, että 70-luku oli tällainen. Kerron vain omista mielikuvistani.
Hair-leffan olen mielestäni nähnyt. Love Story kuulostaa myös tutulta. Hairsta tulee mieleen kohtaus, jossa joku hyppää pöydälle (kai se oli tämä leffa).
Ajattelin Marilyn hauraudella ja puolustuskyvyttömyydellä lähinnä hänen traagista elämäänsä: isä kateissa, äiti tuli mielisairaaksi, useita sijaiskoteja, hyväksikäyttöä, aikuisena unettomuutta, epävarmuutta, useita avioliittoja, itsemurhayrityksiä ja lopulta itsemurha/murha/tapaturmainen kuolema barbituraatteihin.
Mutta tottahan se on, että Marilyn oli myös Hollywood-tuote. Tässä jälleen ikuisuusasetelma uhri vai aktiinen toimija vai jotain siltä väliltä.
Marjatta, toivottavasti et loukkaantunut 70-luku- mielipiteistäni. Jos yhtään lohduttaa, en erityisemmin pidä 60-luvustakaan, enkä 50-luvusta, enkä 80-luvusta (tai lähinnä kasarityyli naurattaa). tai siis en pidä niistä mielikuvista, joita liitään näihin vuosikymmeniin, nehän voivat olla virheellisiäkin.
PoistaHöh, mitäs minä nyt loukkaantuisin!
PoistaNuo ilmiöt 70-lukulaisuudesta, mitä mainitset ovat ihan totta. Olen monesti katsonut kauhistellen vanhaa kuvaa ensimmäisestä yhteisestä kodistamme miehen kanssa, hirveät kirkuvanvihreät viidakkoverhot ja oranssi iso unikko kankaana seinällä. Siinä minä onnellisena nostelen vauvaa tässä skitsofreenisessa värimaailmassa. Myös mämminruskeaa käytettiin sisustuksessa paljon, mm. sohvissa.
Minähän taidankin muistella etupäässä Amerikan vuottani 69 -70, josta minulle jäi oma 70-lukulaistyylini pukeutumiseen. Käytin sieltä tultuakin vuosikausia etupäässä etnisiä mekkoja. Tärkeintä oli siis mukavuus - ja ajattele, minkä tämä mukava pukeutuminen syrjäytti, 60-luvun jakkupuvut käsineineen ja korkokenkineen. Vielä ylioppilaskuvassa minulla on tupeeratut hiukset, olen kuin mikäkin pikkurouva, mutta muutaman vuoden päästä siitä juoksen hiukset hulmuten löyhässä mekossa ilman rintaliivejä. Muodissa 70-luku merkitsi vapautumista ja leikillisyyttä. Haalarit ja shortsit (hot pants) olivat kuin lasten hiekkalaatikolta lainattuja. Jotkut tytöt käyttivät myös miesten ruutupaitoja. Siitä lookista en pitänyt. Poikien pitkät hiukset olivat mielestäni kauniit, taiteellisemmat kuin nykyinen armeijatyyli ja pulipääksi ajaminen.
Ennen 60-luvun loppua ei tunnettu nuorisomuotia. Tytöt pukeutuivat kuten äitinsä ja valikoima oli tosi suppea. Muistan, miten apeana etsin itselleni takkia teininä. Kaikki kevättakit olivat kitinvalkoisia, isoja poplareita.
Samaa mieltä 80-luvusta. Voi niitä olkatoppauksia ja collegepaitojen hihojen leveyttä!
Niin, Marilynistä vielä. Hän jäi ilmeisesti roolinsa vangiksi. Hän olisi halunnut opiskella näyttelemistä ja saada erilaisia rooleja, mutta hänet haluttiin nähdä aina samana säihky-Marilyninä.
PoistaMarilynistä on joitain hyvin hauraita, surullisia valokuvia. Minusta hän on nuoruudenkuvissaan ruskeatukkaisena ja reippaana nuorena farkkutyttönä kauniimpi kuin platinanavaaleana ja raukeasilmäisenä tiukassa mekossa.
Marjatta, yritän jatkossa pitää mielessä että 70-luvun muodissa oli kyse vapautumisesta ja leikillisyydestä. Yritän olla kiinnittämättä mitään huomiota horrible-värimaailmaan. Saa nähdä onnistuuko ;)
PoistaLuen parhaillaan Oatesin Blondi-romaania Marilynistä. Kirja ei siis ole elämänkerta. En tiedä, kirjoitanko siitä bloguraani mitään. Ehkä muistat että Oates on suosikkejani. Se tuo paineita kirjoittamiseen.
Anteeksi hävyttömän hidas vastaustahtini.
Kyllä se välillä hidastuu itse kullakin.
PoistaSiinä värimaailmassa oli horrible-puoli, paljon kirjavia psykedeelisiä kuvioita ja rumia värejä, se on jäänyt varmaan voimakkaimmin yhteiseen muistiin, kuvaamaan tuota aikakautta. Joten ei sitä kannata unohtaa.
Sen ajan nuorille oli kyse vapautumisesta, mutta mitähän se oli vanhemmille? Isäni ainakin hermostui, kun tytär paikkasi ehjiä housuja. Niistä nimittäin tuli paikattuina rennommat. ;)
Onneksi 60-luvun mini muuttui 70-luvulla maksiksi. 60-luvullahan mini oli vapauden symboli, mikä nyt tuntuu hassulta, niin vaikea hame.
Minä olen pidellyt Blondi-kirjaa, mutta jättänyt lukematta sen paksuuden vuoksi. Se, mitä olen lukenut Oatesilta on ollut ihan timanttia.