Parfyymi lukukokemuksena

KIRJALLISUUS  ---  Patrick Suskind: Parfyymi. Erään murhaajan tarina (Suomentanut Markku Mannila)(saksankielinen alkuteos Das Parfum. Die Geschichte eines Mörders, 1985) Otava, 1986.

Olen lukenut Patrick Suskindin Parfyymi-romaanin kolme kertaa. Tässä blogitekstissä vertailen eri lukukokemuksia keskenään. Romaani kertoo siis 1700-luvun Ranskassa eläneestä fiktiivisestä hahmosta, Jean-Babtiste Grenouillesta, joka on samanaikaisesti sekä yli-ihminen että "ali-ihminen". Grenouille ylittää kaikki muut ihmiset koiramaisen tarkalla hajuaistillaan ja kyvyllään valmistaa satumaiselta tuoksuvia parfyymejä. Samanaikaisesti Grenouille on ihmisenä alamittainen, koska hän on tunnoton murhaaja. Hän yrittää lumota koko maailman valmistamalla parfyymin, johon on taltioitu 25 murhatun neitokaisen ominaistuoksu.

Kun luin tämän kirjan ensimmäisen kerran, olin nuori ja kuinkas ollakaan, lumouduin romaanin maailmasta, hurmioidun sen kielestä ja samastuin sen päähenkilöön. Nyt hieman ihmetyttää ja vähän karmii, koska samastuin rujoon, hajuttomaan ja tunnekylmään tappajaan. Ehkä viehätyin myös itserakkaasti ajatuksesta, että Grenouille on väärinymmärretty nero. Kukapa nuori (ja yllättävän moni aikuinenkin) ei tunnistaisi itseään tällaisesta luonnehdinnasta. Samastuin päähenkilössä myös ulkopuolisuuteen ja omaperäisyyteen.

Huomaan, että tunnen velvollisuutta selitellä samastumistani aivan kuin olisin syyllistynyt rikokseen. Pahoin pelkään, että olisin nuorena lukijana samastunut aivan minkälaiseen päähenkilöön tahansa, vaikka se olisi ollut natsihuora-lesboraiskaaja-psykopaatti-sarjamurhaaja-nekrofiili-pyromaani. Tämänkaltaisia henkilöitä ei vain ole kaunokirjallisuudessa pahemmin näkynyt.

Toisella romaanin lukukerralla tunnelmani olivat jo huomattavasti viilentyneet. Mietin, miten olenkin voinut hurahtaa kirjaan niin totaalisesti. Mikä tässä voi olla niin ihmeellistä? No, kieltämättä Grenouille on murhaajana poikkeuksellinen. Lisäksi hajuaistin ylikorostus tekee kirjasta mielenkiintoisen, koska pääasiallisesti ihminen kai hahmottaa maailmaa näkö- ja kuuloaistin perusteella. Hajuaistia pidetään monesti jotenkin alempiarvoisena ja eläimellisenä aistina.

Nyt kolmannella lukukerralla olin kääntänyt kelkkani täysin. Samastumisesta ei ollut tietoakaan. En hurmioitunut enkä lumoutunut, vaan pohdin kirjan rakennetta ja erityisesti mietin, minkälaista taustatyötä kirjailija Suskind oli joutunut tekemään pystyäkseen luomaan kirjan maailman. Ainakin kirjailija on joutunut tutustumaan 1700-luvun Ranskan ja erityisesti Pariisin historiallisiin oloihin. Karttoja on selvästi tutkittu, samoin arkkitehtuuria. Kirjailija on tutustunut erilaisiin ammattiryhmiin, kuten nahkureihin, imettäjiin, papistoon, parfymööreihin ja kisälli-oppipoikajärjestelmään. Tietoa on hankittu myös parfyymien valmistamisen hienouksista (tislaus, kylmäimeytys rasvaan, liuotus alkoholiin) eri aineksista (ruusu, jasmiini, lavanteli, eukalyptus, piparminttu, muskotti yms) eri muodoissa (kukkaöljy, uute, balsami, puuteri, saippua, voide, hajusuola jne).

Uskottavasti Suskind on luonut myös Pariisin "hajukartan", jossa pikemmin löyhkää kuin tuoksuu: lanta, virtsa, lahonnut puu, pilaantunut kaali, lampaanrasva, rikki, lipeävesi, hyytynyt veri teurastamoista, kuolleet ihmisruumiit, kirkkojen suitsukkeet jne. Romaaniaan varten Suskind näyttää perehtyneen myös aikakauden teloituskäytäntöihin (esim. luiden murskaaminen). Sivukaupalla kuvataan myös aikakauden teoriaa, maafluidumiteoriaa.

Monissa kohdin kirjaa epäluuloni heräsi. Yritin havaita asiavirheitä tai sisällöllisiä ristiriitaisuuksia. Ihmettelin, miksi Grenouille ylipäänsä tarvii "neito-parfyymiä", jos hänellä kerran on kyky palauttaa mieleen mikä tahansa haju milloin tahansa. Ihmettelin myös, eikö kuolleista tytöistä tarttuisi kalmanhajua parfyymiin. Jos kerran Grenoillen hajuaisti vetää vertoja koiralle (10000 - 100000 kertaa parempi hajuaisti kuin ihmisellä), eikö hän muka olisi kyennyt haistamaan kalmanhajua juuri kuolleesta ruumiista? Tietojeni mukaan raatokärpänen pystyy haistamaan kalmanhajun jo 15 minuutin kuluttua ihmisen tai eläimen kuolemasta. (Sopivatko raatokärpäset ja kalmanhaju kulttuuriblogiin? Totta kai!)

Takerruin kirjaa lukiessani myös yhdistelmään erinomainen hajuaisti + murhavietti. Mielestäni se ei toimi. Jos Grenouillen on tarkoitus olla psykopaatti, häneltä pitäisi pikemminkin puuttua hajuaisti tai ainakin kyky tunnistaa eri hajuja. Melko luotettavasta lähteestä olen lukenut, että psykopaatit eivät kykene erottamaan tavanomaisia perushajuja, kuten kahvi, appelsiini ja nahka. Ehkä kaikkein kummallisin ristiriitaisuus kirjassa on kuitenkin se, että superhaistaja-Grenouillelta kestää parisenkymmentä vuotta huomata, että hän itse on täysin hajuton. Uskottavaa? Eipä ihan.

Mitä yritän tällä kaikella sanoa? Sitä kai että vaikka kirja on sama vuodesta toiseen, kirjan lukukokomus on aina erilainen riippuen lukijan iästä, elämänvaiheesta, elämänkokemuksesta, lukuhistoriasta jne. Et voi astua kahta kertaa samaan kirjaan.

Linkit muihin blogeihin:
Villasukka kirjahyllyssä
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Tavaus

PS. Kerron tähän loppuu omat suosikki- ja inhokkihajuni (koska yritän epätoivoisesti todistella, että en to-del-la-kaan ole psykopaatti)
Suosikkihajuni: ulkoilma, meri, metsä, pihka, terva, mustapippuri, moottoriöljy, mustaherukka, omena, mansikka, tomaatti, syreeni, hajuherne, piipputupakka
Inhokkihajuni: kookos, kaneli, hunaja, jasmiini, banaanilikööri

"Salaa" luettu kirja

KIRJALLISUUS  ----  Kirjailija-Jonka-Nimeä-En-Voi-Mainita: Kirja-Jonka-Nimeä-En-Voi-Mainita (Kustamo, ilmestymisvuosi)

Kirjoitin tästä kirjasta lukioaikana aineen otsikolla "Kirja josta löysin itseni". Kyseisen Kirjailijan-Jonka-Nimeä-En-Voi-Mainita kirjoittama Kirja-Jonka-Nimeä-En-Voi-Mainita oli myös ensimmäisiä "oikean" kaunokirjallisuuden edustajia, joihin tutustuin. Kirja teki minuun siihen aikaan suunnattoman vaikutuksen. Hurmioiduin kirjan kielestä, lumouduin sen kuvaamasta maailmasta ja ennen kaikkea samastuin kirjan päähenkilöön, jota pidin henkevänä, rohkeana ja persoonallisena boheemina.

Mutta nyt. Ei helvetti. Miten olen voinut olla täysin sokea? Miten ihmeessä en silloin kyennyt huomaamaan kaikkea, mitä huomaan nyt? Kirjan päähenkilöhän on itsekeskeinen, itsekäs, itserakas, töykeä, tyly, epäsosiaalinen, ristiriitainen ja asenteissaan naurettavan vanhanaikainen. Kaiken lisäksi päähenkilö on mies, vieläpä keski-ikäinen äijänkäppyrä, joka on alkoholisoitunut, kihdin runteleva, harhainen, lähes hullu ja todennäköisesti mielisairas. Eikä tässä vielä kaikki. Päähenkilö on hurahtatanut itämaisiin uskontoihin. Hän on riidanhaluinen pasifisti ja porvarillisuutta vihaava puoliporvari. Jos jotain päähenkilöstä jotain hyvää pitäisi löytää, se on rakkaus taiteisiin. Siihen pystyn yhä edelleen samastumaan. Mutta muuten. Ei helvetin helvetin helvetin helvetti.

Tällä lukukerralla en ihmeemmin vaikuttunut edes kirjan kielestä ja vielä vähemmän sen rakenteesta. Nuorena lukijana kuitenkin ihastuin kirjailijan polveileviin ja pulppuaviin virkkeisiin. Nyt kirjoitustyyli tuntui lähinnä ärsyttävän monisanaiselta, maalailevalta ja koukeroiselta. Kirjan kuvaamasta maailmasta ajattelin lähinnä vain että no just joo, vaikka vuosia sitten sekin tuntui kiehtovalta ja salaperäiseltä. Kirjan rakenne kieltämättä on monikerroksinen, mutta mitä siitä. Ei siinä ole mitään ainutlaatuista. Nuorena ajattelin, että kirjan viittaukset milloin mihinkin suuntiin olivat merkki kirjailijan suunnattomasta älykkyydestä, mutta nyt nekin tuntuvat teennäisiltä ja päälleliimatuilta.

Eli lyhyesti sanottuna hävettää, että olen mennyt tällaisesta kirjasta innostumaan. Häpeä on luonnollisesti syy, miksi en halua kertoa kirjan ja kirjailijan nimeä. Joku saattaa nyt miettiä, oliko pakko lukea tämä kirja ja vielä blogata siitä, jos on niin vaikeeta. Oli. Syy: taistelen edelleen lukuilon ja sen katoamisen kanssa ja siksi aion palata niihin kirjoihin, joiden lukemisesta olen edes joskus nauttinut.

Olen muutoinkin miettinyt tapoja, joilla saisin lukemiseen lisää nautintoa. Olen kokeillut esimerkiksi pirstaleista lukemista. Luen kirjasta pätkiä sieltä täältä enkä siis rupea väen väkisin lukemaan kirjaa alusta loppuun. Olen miettinyt myös yksityistä vs. yhteisöllistä lukemista. Olisiko lukemiseen mahdollista saada enemmän kielletyn hedelmän makua, jos lukisi itsekseen kertomatta kirjasta mitään kenellekään? Tuntisinko enemmän omistavani kirjan maailman, jos pitäisin lukukokemuksen pelkästään itselläni? Olen pohtinut myös julkisella paikalla lukemista. Saisiko uusia säväreitä lukemiseen, jos avaisin kirjan kahvilassa, puutarhassa tai merenrannalla? Saas nährä ny. Joka tapauksessa aion toistaiseksi jatkaa näiden vanhojen suosikkikirjojen lukemista. Saatan kirjoittaa enemmänkin blogitekstejä aiheesta "Kirjoja-Joiden-Nimeä-Ei-Voi-Mainita-Koska-Hävettää-Liikaa".