Elokuvasta Naked Lunch

(kuvat sivulta: IMDb)

Alkuun pakonomainen selvennys: En käytä huumeita. En ole edes kokeillut mitään huumeita. En suosittele huumeidenkäyttöä kenellekään. Epäselvyyksien välttämiseksi koin velvollisuudekseni mainita nämä päivänselvät asiat. (Jännä juttu, ettei kukaan dekkareista kirjoittava bloggaaja erikseen totea, että ei ole itse murhaaja eikä suosittele murhaamista kenellekään!)

Huumehuuruinen Naked Lunch (1991) -elokuva pohjautuu beatnik-kirjailijan William S. Burroughsin samannimiseen romaaniin. En ole lukenut alkuperäisromaania (1959), joten en osaa arvioida, kuinka uskollisesti David Cronenbergin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva myötäilee romaania.

Elokuvan päähenkilönä on tuholaistorjujana leipänsä ansaitseva Bill Lee (Peter Weller). Vapaa-aikanaan hän kirjoittaa fiktiota ja hengailee kahvilassa kulturellien kavereidensa kanssa. Hän asuu New Yorkissa kelmeässä kämpässä, jossa tapetit repeilevät ja torakat lymyilevät nurkissa. Naisystävä Joan (Judy Davis) on addiktoitunut tuholaismyrkkyyn. Billin työpaikka on vaarassa, koska Joan kavereineen rohmuaa myrkkyä omaan huumauskäyttöönsä. Joan mainostaa trippiään ilmaisulla literary high: piikittäjä voi kuvitella olevansa kuin Kafkan novellista napattu ötökkä.

Bill ampuu naisystäväänsä vahingossa otsaan heidän viikoittaisessa William Tell -rituaalissa. Tapaturmasta järkyttyneenä Bill pakenee New Yorkista Marokkoon ja piiloutuu Casablancan huumeluoliin - vai kuvitteleeko hän kaiken? On epäselvää, lojuuko hän todellisuudessa kaiken aikaa New Yorkissa kerrostalon törkyisellä sisäpihalla. Kutsutaanko hänet poliisikuulusteluun syytettynä huumeiden hallussapidosta - vai onko sekin hallusinaatio? Vieroittaakseen itsensä huumeista hän menee puoskarilääkäri Benwayn vastaanotolle - vai onko Benwaytä edes olemassa ja myykö hän todella brasilialaisista tuhatjalkaisista valmistettua huumausainetta?

Värvääkö Interzone-yhdistys Billin todellakin palvelukseensa kirjoittamaan Clark Nova -kirjoituskoneella jotain hämärää raporttia Janen murhasta, mikä muistuttaa kummasti tunnustusta? Vai vääristääkö miehen todellisuudentajua syyllisyydentunteet, pelot ja moninaisten huumaavien aineiden sekakäyttö (pyretrum, hasis, alkoholi)? Syyllisyydentunteesta kumpuaa harhakuvitelma naisesta, joka näyttää erehdyttävästi kuolleelta naisystävältä

Elokuva jättää paljon kysymysmerkkejä. Mikä on Black Meat Market? Onko se eksoottisten eläinten lihakauppa vai peiteilmaisu hasis-rikollisliigalle? Onko mustanpuhuva nainen, Fadela, viaton palvelijatar vai noituutta harjoittava ihmishirviö, joka piilottaa salakuuntelulaitteita kukkaruukkuihin ja suunnittelee myrkyttämistä?

Joissain asioissa sentään pääsee selvyyteen. Joan ei ole Interzonen palkkaama agentti, epänainen tai humanoidimainen epäihminen eikä tuhatjalkainen, vaikka siivekkääksi koppakuoriaiseksi muuttunut puhuva Clark Nova -kirjoituskone niin väittääkin. Varmaa on myös, että Clark Nova -kirjoituskone ei pure eikä revi rikki Martinelli-kirjoituskonetta eivätkä kirjoituskoneet kilju kuolinkorinoissaan. Eikä arabialaisella näppäimistöllä varustetusta Mujaheddin-kirjoituskoneen keskeltä paljastu elävää, sykkivää kudosta.

Elokuvassa liu'utaan ovelasti todellisuudesta epätodellisuuteen. Harhakuvitelmat ja hallusinaatiot lisääntyvät asteittain. Ainakaan minä en pystynyt katsojana erottamaan, milloin alkaa epätosi ja mikä on vielä ollut totta. (Tosin fiktion kohdalla tuntuu hölmöltä puhua "todesta", koska fiktiohan on lähtökohtaisesti kuvitteellista eli tavallaan "valhetta").

Jos elokuvakerrontaa vertaa romaanikerrontaa, on romaani siinä mielessä "helppo", että lukija pystyy osoittamaan, kuka huijaa ja missä. Kertoja tai romaanihenkilö on epäluotettava, jos on hullu, tietämätön tai moraalisesti kieroutunut. Elokuvasta kertoja yleensä puuttuu. Katsoja ei tiedä, kenen näkökulmasta on kyse. Siksi ei voi osoittaa "syyllistä": tämä valehtelee, tuo liioittelee ja vääristelee.

Henkilökohtaisesti minua kiehtoo tämäntyyppinen epäselvä kerronta, jossa toden ja kuvitellun rajat hämärtyvät. Katsojana voin pinnistellä ja kelata eri vaihtoehtoja. Vastaavantyyppinen kerronta vallitsee paranoidia skitsofreniaa kuvaavassa elokuvassa Kaunis mieli. Päähenkilö on matemaattisesti lahjakas taloustieteilijä John Nash. Hän luisuu vähitellen pelottavan uskottaviin harhamaailmoihin. Katsojaa hämätään nerokkaasti. Kauhea totuus paljastuu vasta myöhemmin.

Jonkin verran huumeaiheisia elokuvia olen tullut katsoneeksi eri genreistä. Naked Lunch on luokiteltu genreihin draama ja sci-fi. Myös fantasialuokitus sopisi puolestani. Sen sijaan Terry Gilliamin ohjaama Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (1998) on ehdottomasti komedia. Gonzo-journalismin isä, Hunter S. Thompson, käyttää kaikkia mahdollisia huumeita (mm. meskaliini, lsd), mutta ei anna sen häiritä työtään toimittajana. Thompsonin mielestä tolkuton huumeidenkäyttö ja luotettava tiedonvälitys eivät ole mitenkään ristiriidassa keskenään. 

Kaikkein kreiseimmässä kohtauksessa Thompson on mennyt huumehörhökaverinsa kanssa hotellissa järjestettävään konferenssiin kuokkavieraina. Paikan päällä selviää, että konferenssi on poliisin järjestämä huumevastainen tilaisuus. Kavereilla on mukanaan matkalaukku, joka on ahdettu täyteen huumeita!

Huume-elokuvista Uli Edelin ohjaama Christiane F (1981) on tragedia. Saksalainen teinityttö kokeilee poikaystävänsä yllyttämänä heroiinia ja jää sille tielle. Kohta tyttö vajoaa rautatieaseman lähettyvillä norkoilevaksi katuhuoraksi. Samoissa maisemissa poikaystävä kaupittelee itseään miehille. Tahtia ei hidasta edes huumekaverin kuolleen, sinertyneen ruumiin näkeminen. Sisaren traaginen kohtalo sentään pysähdyttää.

Aikoinaan olen nähnyt myös brittiläisen Trainspotting-leffan. Kai se oli draamaa. Tai kauhua. Tai fantasiaa. Tai inhorealismia. Leffassa oli myös komediallisia aineksia. Ainakin kohtauksessa, jossa huumetrippi alkaa vessanpöntön huuhteluveden pyörteiden näkemisestä. Mutta ei kohtauksessa, jossa sisäkatolla konttaava kuollut vauva kääntää päätään 360 astetta.