Todellisuus ja epätodellisuus Kiasmassa

Jos yksi taiteen tehtävistä on laittaa ajattelemaan, se toteutui ainakin minun kohdallani Kiasman Ars17 -nykytaidenäyttelyssä Helsingissä. Olen käynyt tässä näyttelyssä jo viitisen kertaa museokortilla, enkä vieläkään voin väittää ymmärtäväni sitä - ja hyvä niin. 

Käsittelen tässä blogitekstissäni lähinnä kolmea videoteosta Ars17 -näyttelystä. Valitsin nämä teokset puhtaan itsekkäistä syistä: sattuipa vaan kiinnostamaan. 

Taiteilijat ammentavat usein aiheita teoksiinsa ympäröivästä maailmasta. Nykyaikana se tarkoittaa digitaalista maailmaa. Kiasman teoksissa on hyödynnetty internetin koko kirjoa: pelimaailma, animoidut hahmot, avattaret, nettikaupat, julkkisten some-elämä, dokumentit, uutiset, mainokset, deittisivustot, taidesivustot, virtuaalitodellisuus ja interaktiivisuus.

Cecile B. Evansin 20-minuuttinen videoteos What the Heart Wants sekoittaa kaiken iloiseksi sekamelskaksi: Surrealistisessa maisemassa irtokorvat leijuvat pinkin meriveden yllä; animoitu naishahmo Hyper kertoo rinnakkaistodellisuudesta System; pehmisjätskimainoksen taustalla pauhaa heavymusa; sademetsää kuvataan ilmasta ja samalla kerrotaan melodraamasta vuodelta 1974; lailliselta nettisivustolta voi ostaa silikonimaskin ja laittomalta dark netistä huumeannoksen; uutissivustolla näytetään ammuskelua ostoskeskuksessa, jutun otsikkona on A Situation, joku tilanne, ja uutisankkuri vatvoo filosofisia kysymyksiä asian vierestä. 

(Kuvat sivulta: Kiasma)

Evansin teos leikkii eri tyylilajien vakiintuneilla ilmaisuilla ja yhdistelee niitä mielivaltaisesti. Majoneesimainoksessa purkkii kierii autiomaalla ja vyöryy avaruudessa. Mainostaja puhuu filosofista diibadaabaa majoneesin "tietoisuudesta" ja "reflekseistä". 

Katsojana tulee koko ajan tunne, että tässä on nyt jotain outoa. Tunne jatkuu koko videoteoksen ajan. Sitä ei vähennä taustan ääniraita, jossa nainen ja mies keskustelevat nonsense-tyylillä. Heidän lauseissan on kieliopillisesti oikea rakenne mutta järjellinen sisältö puuttuu. Epäilen, että ääniraita on koostettu imuroimalla netin keskustelupalstoilta ja tiedesivustoilta irrallisia lauseita ja yhdistämällä ne. 

Videoteos on tietysti tahallisen absurdi. Ehkä se kuvastaa nykyihmisen elämää, jota leimaa jatkuva visuaalinen tykitys eri lähteistä. Teos pakottaa miettimään, onko digitaalinen todellisuus luotettava vai epäluotettava. Onko se mielekäs vai mieletön, hyödyllinen vai hyödytön? Tai voiko netin todellisuutta edes kutsua todellisuudeksi?


Brittiläisen Ed Atkinsin Ribbons-videoteos on eräänlainen seuranhakuilmoitus, ehkä. Se on myös sosiaalipornoa, tavallaan. Alaston humalainen mies höpöttää kameralle jotain nopeatempoisella brittienglannilla (en saanut paljoa selvää) ja lauleskelee siinä sivussa nostalgiahittejä, juomalauluja ja kirkkomusiikkia.

Välillä miehen pää on kopsahtanut baaritiskille, välillä hän on lyyhistynyt baarijakkaran alle, välillä hän tirkistelee seinän reiästä. Miehestä paistaa läpi känninen epätoivo, mutta myös tarve tehdä vaikutus. Hän on kummallinen sekoitus hellyttävää avoimuutta ja inhottavaa juonikkuutta.

Ensimmäisillä Ars17-käynneilläni sivuutin Atkinsin teoksen, koska mies näytti niin vastenmieliseltä (hahmo on toteutettu kuvakaappauksella avatar-hahmosta). Miehellä on vaaleat elottomat silmät kuin kuolleella kalalla, otsaan on tussilla sutattu Asshole ja hänen ilmeensä ovat liian jähmeät. Sitten satuin lukaisemaan esittelytekstistä, että taiteilija vieroksuu virtuaalikohtaamisia ja uskoo, että todellinen yhteys syntyy vain live-tapaamisessa.

Tavallaan tämä liittyy someen ja blogeihin. Olen pähkäillyt, mikä merkitys blogien sosiaalisilla kohtaamisella oikein on. Kuinka aito kohtaaminen on, jos ei pysty näkemään toisen kaikkia ilmeitä ja eleitä eikä kuulemaan äänenpainoja ja äänensävyjä? Kuinka totuudenmukainen käsitys toisesta ihmisestä syntyy pelkän valokuvan perusteella tai kokonaan ilman valokuvaa? Varmaankin virheellinen. Ei ehkä sen kummempi kuin liihottelu avattaren kanssa virtuaalitodellisuudessa. Toisaalta miksi kaikissa lyhyissä kohtaamisissa edes pitäisi olla läsnä "aidosti" ja "sydänverellä". Olen vatvonut myös sitä, kuuluuvatko blogit someen ja velvoittaako bloggaus olemaan sosiaalinen. Ja mitä sosiaalisuus somessa edes tarkoittaa? Mitä enemmän muiden blogeja pommittaa kommenteillaan, sitä sosiaalisempi on?


Brittiläisen Charles Richardsonin Headbones -videoteos tutkailee taiteilijan oman näkemyksen perusteella tavaroita ja omistamista. Esitevihossa teoksen sanotaan ottavan kantaa muotokuvausperinteeseen. Itse koin teoksen toisella tavalla. Ehkä kaavamaisesti koin tämänkin teoksen käsittelevän todellisuutta ja epätodellisuutta, mielekkyyttä ja järjettömyyttä.

Videoteoksessa surrealistinen mies/naishahmo pyörii ruutukuvioisella taustalla. Kun hahmo on pyörinyt tiettyyn kulmaan, sen sisus paljastuu ontoksi. Hahmo liikkuu rajatussa tilassa ja kimpoilee seinämästä toiseen. Ääniraidalla kuuluu samanaikaisesti englanninkielinen lastenloru tai negrospirituaali. Välillä se vaihtuu arkiseksi keskusteluksi, joka ei liity teokseen millään tavalla. 

Katsoja voi istuutua kukkakuvioiselle sohvalle katsomaan teosta. Tuntuu kuin olisi kotona katsomassa televisiota - mutta ei ole. Eikä "ohjelmassakaan" ole mitään järkeä. Kun on jo jonkin katsonut onton hahmon kiertymistä ja kimpoilua "ruudulla", havahtuu ajatukseen, että hetkinen, eikö suurin osa telkkariohjelmistakin ole yhtä älyttömiä. Alkaa miettiä, eroaako videoteoksen "aivoton roska" millään tavalla esimerkiksi tosi-tv-ohjelmista. Eipä juurikaan. Videoteos kuitenkin ylitti "laadullaan" telkkarituuban, koska se hätkähdytti ja yllätti. (En kuitenkaan halua paheksua mitään tiettyä ohjelmaformaattia, koska itsekin katson kaikenlaista "aivot narikkaan" -ohjelmaa telkkarista rentoutumismielessä).

Harmittaa, että Ars17 on jo loppusuoralla. Jos joku vielä haluaa nähdä näyttelyn, kannattaa pitää kiirettä.