Tulkinnan vaikeudesta Valokuvataiteen museossa

(Kuvat sivulta: Suomen Valokuvataiteen museo)

Kun olin ensimmäistä kertaa katsomassa Francesca Woodmanin valokuvanäyttelyä Enkelinä olemisesta - On Being an Angel, feministinen tulkinta alkoi pyöriä mielessäni:

Alaston nainen ei mahdu kuvaan. Nainen pursuaa yli rajojen. Nainen on niin suuri, ettei häntä voi rajata pieneen kuvaan. Nainen kokee, ettei hän edes halua mahtua hänelle annettuun tilaan yhteiskunnassa.

Alaston nainen on sullottu lasiseen arkkuun. Nainen yrittää vapautua arkusta. Nainen takoo päätään lasikattoon, kirjaimellisesti.

Nainen on piiloutunut tapetin taakse. Nainen ei saa näkyä. Nainen ei saa kuulua. Näin ajatellaan yhä edelleen monessa maailman kolkassa.

Alaston nainen on yksin hylätyssä ja ränsistyneessä ympäristössä. Olosuhteet ovat häntä vastaan. Nainen ei voi elää viallisessa ympäristössä, mutta hän ei pääse poiskaan. Nainen on ympäristönsä ja aikakautensa vanki. Niin on tietysti mieskin, mutta miehillä on aina ollut enemmän liikkumatilaa, kirjaimellisesti.

Alastoman naisen vartaloa on runneltu. Hänen ihoonsa on nipistetty pyykkipoikia. Hänen jalkoihinsa on kieritetty teippiä niin kireälle, että liha pursuaa. Mutta ainahan naisen vartaloa muokattu, milloin korsetein, milloin laihdutuskuurein. Naisen vartalo ei koskaan kelpaa. Nainen ei ole koskaan tyytyväinen omaan vartaloonsa.

Yllä olevat surkastuneet lauseeni ovat esimerkkejä mahdollisista feministisistä tulkinnoistani. Kun kävin näyttelyssä toista kertaa, feministinen lähestymistapa alkoi tuntua keinotekoiselta ja ja vastenmielisen väkivaltaiselta.

Sen sijaan että yrittäisin survoa valokuvaajaa johonkin ideologiseen kehikkoon, haluan uskoa valokuvien heijastavan taiteilijan yksilöllistä, psyykkistä todellisuutta. Kuvausympäristöjen voi olettaa heijastavan valokuvaajan mielenmaisemaa. Lähes kaikki kuvat on otettu rähjäisissä ympäristöissä, hylätyissä rakennuksissa, joissa seinälaastit murenevat, tapetit kupruilevat ja lattioilla lojuu kaikenlaista törkyä.

Valokuvien rajaus on aina jotenkin nyrjähtänyt, tahallisen vinksahtanut. Enkeliaiheisissa valokuvissa etualalle työntyy alastoman naisen rinnat, naisen suu on avautunut huutoon, mutta suurimman osan taustasta täyttää lattialaudoitus ja seinää vasten unohtunut sateenvarjo. Kuvissa on aina jotain ylimääräistä, jotain outoa, vähintään kuvat ovat sumeita, heilahtaneita.

Useimmat valokuvat koen tunnelmaltaan uhkaavina. Mustavalkoisuus, hämäryys, epäselvyys. Hulluus(?), sekavuus, mielettömyys. Pelko, kauhu, epätietoisuus. En hahmota, mitä kuvissa tapahtuu. Se kauhistuttaa minua.

Turhauttavaa. Tulkintani valokuvista psyykkisinä tiloina alkaa tuntua yhtä typerältä ja teennäiseltä kuin feministinen tulkintavaihtoehtokin. Mitä psyykkisiä tiloja edes tarkoitan? En osaa sanoa muuta kuin yksi teossarja on nimetty Itsepetokseksi, toinen on otsikoitu Joutsenlauluksi. En edes tiedä, milloin joutsenet laulavat, paritellessaan vai kuollessaan?

Miksi en voi vain katsoa valokuvia kuvia, ottaa ne sellaisenaan? Miksi taidenäyttelyn teoksia ei voisi katsoa samalla tavalla kuin katson merenrantaa, vain katsoa, ei edes yrittää ymmärtää?

Tunnen itseni idiootiksi. Paras tapa kompensoida epäilykset omasta aivorajoittuneisuudestaan, on sivistyssanojen käytön räjähdysmäinen lisääminen. Nekin joudun lunttaamaan näyttelyn esittelytekstistä: surrealismi, klaustrofobia.. Loput vedän lonkalta: impressionismi, ekspressionismi, dadaismi, futurismi, pointillismi, voyerismi. Huumoriin vetoaminen hieman lievittää ahdistustani, mutta ei poista sitä. Ehkä menen vielä kolmannen kerran näyttelyyn, ehkä silloin sisäistän kaiken. Tai sitten vain katson, ja hyväksyn taiteen mysteerin.

Francesca Woodman: Enkelinä olemisesta - On Being an Angel
(Suomen Valokuvataiteen museo, Helsinki, 24.8. - 15.10.2017)

(Tiedoksi: Jätin tarkoituksella julkaisematta tässä blogitekstissä kaikki alastomuutta sisältävät kuvat, koska en halua ottaa riskiä, että joku saattaa tulkita ne pornografiaksi. Itse pidän näyttelyn valokuvia taidevalokuvina.)