Medusan huoneessa

Saara Turusen näytelmä Medusan huone Kansallisteatterissa

Medusan huone, Kansallisteatteri, näytös 11.1.2019

Rooleissa: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner, Aksinja Lommi, Ylerni Rajamaa

Kolme miestä on ahtautunut yhteen nojatuoliin. He kuuntelevat radiosta formuloita. Moottorit pörisevät. Kiihdytyksistä kuuluu vinkuva ääni. Selostus puuttuu. Katsomossa minua alkaa naurattaa. Lavalle saapuu nuori epävarma nainen. Hänellä on kädessään kirja. Nainen kertoo formuloihin uppoutuneille miehille, että on juuri lukenut Virginia Woolfin Oman huoneen. Hän sanoo hennolla äänellä, että naisen pitäisi saada oma huone voidakseen kirjoittaa ja kehittää itseään. Miehiä ei kiinnosta. Nainen huitoo kädellään miesten kasvojen edellä. Ei mitään reaktiota. Formulat pauhaavat. Katsomossa nauran jo niin paljon, että vatsalihakset alkavat kramppaamaan ja pelkään tukehtuvani.

Miksei kukaan ollut kertonut minulle etukäteen, että Saara Turusen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä Medusan huone on hillittömän hauska? Miksen ollut saanut tietää, että feministinen, fragmentaarinen ja ei-lineaarinen teatteriteos voisi hullaannuttaa minut ja palauttaa uskoni nykyteatteriin? Aika pitkäänhän ehdin jo olla todella tympääntynyt teattereiden huutamismaneereihin, mekkalointiin ja katsojien savustamiseen mahorkan hajulla ja ties millä savupommeilla ja valojen välkyttelyyn niin että migreenikohtaus melkein pamahtaa päälle.

Jo ensisilmäyksellä, kun lässähdimme katsomon samettituoleille, hillitty ja vanhahtava Milja Ahon lavastus alkoi kiehtoa minua. Huoneessa oli jotain tuttua, mummolamaista, mutta samalla jotain vierasta. Näyttämön huoneen seinät oli maalattu vihertävällä kuultomaalilla. Huonekalut olivat vaaleanruskeaa puuta ja rakenteeltaan siroja. Lämminsävyiset koristeelliset pöytälamput valaisivat huonetta kodikkaasti. Ikkunan edessä oli läpikuultava valoverho, josta näkyi ulkovalojen valaisinkimppu. Medusan huoneessa on useita kuultovalkoisella maalattuja ovia. Muistiin tarrautui yksityiskohtana vaatekaapin oven rinkulapäinen avain.

Medusan huoneessa ovet avautuvat ja sulkeutuvat tiuhaan tahtiin. Henkilöt, jotka astuivat huoneeseen, edustavat stereotyyppisiä sukupuolirooleja. Mutta onneksi kaikkea muuta kuin ikiaikaista huoraa ja madonnaa. Ovista marssii sisään kanapäistä naista, sikapäistä miestä, 50-lukulaista miellyttämishaluista mutta epävarmaa kotirouvaa, suklaata mussuttavaa ja nojatuolilla lojuvaa tytöntylleröä, diskotanssiin hurahtanutta nuorta naista, seksuaalisesti häpäistyä neitoa, tärkeilevällä äänellä puhuvaa terapeuttia joka jaksaa syyllistää uhria. Ja stereotyyppisiä miehiä, jotka kuuntelevat formuloita, lukevat pelkästään mieskirjailijoiden kirjoittamia kirjoja, mielellään rasvaisen pornografisina versioina, ahdistelevat ja hyväksikäyttävät naisia mutta muistavat samalla esiintyä kärsivinä uhreina, jotka on kautta historian kohdeltu kaltoin. Mahtuu mukaan yksi juuri avioon astunut hääpari, morsian kietoutuneena valkoiseen pitsiin ja mies mustassa frakissaan.

Voisi ehkä helposti kuvitella, että näin stereotyyppisistä aineksista syntyy lähinnä pedagoginen ja moralisoiva opetusvideo, jossa feministinen agenda paistaa läpi, mutta ei, siitä kehkeytyi viihdyttävä mutta vakava, raskas mutta kepeä teatteriteos. Itse luonnehtisin Medusan huonetta feministiseksi komediaksi, niin uskomattomalta yhdistelmältä kuin se kuulostaakin.

Komediallisuus rakentuu näytelmässä monin tavoin. Eniten omaan nauruhermooni osui tapa liittää toisiinsa yhteensopimattomia kohtauksia. Eräässä kohtauksessa alusvaatteisillaan riisuuntunut nainen tanssii riehakkaasti yksin huoneessaan. Nainen irrottelee ja revittelee diskomusiikin tahdissa. Äkisti ovi aukeaa ja sieltä astuu hääpari. Tanssiva nainen yrittää piiloutua katseilta. Hän ryömii lattialla juhlaväen katseita pakoon.

Koomisuutta syntyi myös Janina Rajakankaan koreografisista ratkaisuista. Lavalla kontataan ämpärit päässä, hypitään Säkkijärven polkan tahtiin, tanssitaan tahallaan väärin ja ripustetaan peruukkeja pyykkinarulle kuivumaan. Ylipäänsä yllättäminen on usein komedian ytimessä. Itse räjähdin nauramaan kohtauksessa, jossa epävarma kahvilan naisasiakas kyllästyy lopulta omaan epävarmuuteensa ja turhautuneena rääkyy tarjoilijalle pois lähtiessään.

Vakavimmillaan näytelmä pureutuu kysymyksiin seksuaalisesta ja fyysisestä väkivallasta. Lavalla kolme miestä häpäisee naisen. Kohta huoneeseen astuu koko olemuksellaan arvovaltaa viestittävä miesterapeutti. Hän ottaa leveän haara-asennon ja puhuu tärkeilevällä äänellä uhria syyllistäen. Tilanne päätyy tietysti siihen, että häpäisty nainen pyytää anteeksi hyväksikäyttäjiltään. Miehet virnuilevat ja luikkivat tiehensä. Valitettavan yleinen asetelma kautta historian.

Näytelmä sivaltaa myös kirjallisen kaanonin miesvaltaisuutta. Lavalla joku kysyy, miksi Shakespearen Hamletia pidetään merkittävämpänä teoksena kuin esimerkiksi Bronten Sivustakatsojan tarina. Onko kyse kirjallisesta paremmuudesta vai onko Hamletia vain siteerattu enemmän? Mitä enemmän jotain teosta siteerataan, sitä vankemmin teos ankkuroituu kirjalliseen kaanoniin.

Mieskirjailijoiden tuotantoa ja niiden vastaanottoa käsitellään näytelmässä hauskasti. Lavalla luetaan ääneen otteita Bukovskin Postikonttorista. Tekstinpätkässä vilisee persettä ja pillua. Mies kuuntelee Bukovskin ”sanataidetta” nautiskellen takakenossa. Katsomossa alkaa naurattaa. Nauru vain yltyy, kun miehet piehtaroivat tai onanoivat kirjapinoissa, joista tihkuu pornografista kuvausta heteromiehen halusta.

Pidin Medusan huoneesta niin paljon, että mielelläni näkisin sen uudestaan. Teatterin käytävillä kuulin huhuja, että näytelmän mahdollisesta jatkosta neuvotellaan parhaillaan. Katsojan näkökulmasta olisi hullun hommaa, jos näin suosittu ja erikoinen näytelmä poistuisi ohjelmistosta.

Olen lukenut joskus aikaisemmin Saara Turusen romaanin Sivuhenkilö. Rasituin kirjan jaarittelevasta kirjoitustyylistä enkä jaksanut blogata siitä. Oikeastaan ällistyin, että saman kirjoittajan teatterituotos on näin napakkaa settiä. Pidin näytelmässä myös siitä, että repliikit jäljittelivät puhekieltä. Tota- ja niinku-sanat kuuluvat tavalliseen puhekieleen eikä niitä oltu karsittu repliikeistä.

Yritin tässä blogitekstissäni mukailla Sivuhenkilön monisanaista ja höpöttävää kirjoitustyyliä, mutta en koe onnistuneeni. Vihoviimeinen yritys: Vaikka seurasin näytelmää intensiivisesti, huomasin syrjäsilmällä vasemmalla äärilaidalla oudon hahmon. Alimmalla pyörölehterillä istuu valkoiseen kauluspaitaan ja kravattiin pukeutunut keski-ikäinen mies. Mielessäni välähtää kauhukuva lukemastani tietokirjasta Helsingin henget. Siinä kerrotaan, että Kansallisteatterissa kummittelee. Käännyn vilkaisemaan lehterillä yksin istuvaa miestä moneen otteeseen. Tuossako se nyt on, teatterin kummitus? Aika outoa, pukeutuvatko kummitukset tosiaan noin modernisti tai sanoisko asiallisesti ja virastohenkisesti. Luulisi, että kummitukset sonnustautuvat vanhanaikaisempiin vaateparsiin, ehkä jotain tummanpuhuvaa kaapua, pahaenteistä laahusta? Käännyn taas vilkaisemaan vasemmalle puolelleni ja siellähän se on, kummitus. Vai sittenkin näköharha? Ei olisi kannattanut lukea sitä kirjaa. Alkaa nähdä ihan olemattomia. Vai onko mies kuitenkin ihan tavallinen ihminen? Mutta miten se siellä yksin istuu? Todella outoa. Ei se vaan sieltä katoa. En osaa tätä nyt mitenkään tulkita.

Ei jumantsuikkero, mun pitäs tähän loppuun vielä jaksaa laittaa ne linkit. Ei helkkarin helkkarin, miks mua aina rassaa niin hirveesti se linkitys ja niinku ylipäänsä muiden tekstien lukemine on mulle usein melkein ylivoimasta. Kyl se varmaan jotenkin liittyy siihe et mä pelkään et muut on aina osannu tulkita niit teoksii niin paljon paremmin ja sit mä tietysti tunnen olevani jotenki vajakki, idiootti, debiili, imbesilli tai ihan vaan stupido. Miks ihmees mä en voi luottaa omaan havainto- ja käsityskykyyni. En, vaikka mulla on akateeminen loppututkinto. No mut jos mä nyt vaan jotain yritän muistella. Niin tosiaan, se Me Naiset-lehdessä julkastu Saara Turusen haastettelu oli sillee aika hyvä, koska siitähän selvis et Turune on valmistunu teatterikorkeakoulusta mut en vaan muista miltä linjalta ja sit jälkeenhän se oli opiskelijavaihdossa ulkomailla yllättävänkin mones maassa oisko ollu Barcelonassakin. Ja sit se toinen teksti mikä jäi mielee oli niinku se Kielipuolen päiväkirja eli ei siis Mielipuolen päiväkirja koska sehän oli taas ton Gogolin romaani tai tavallaan ja senhän mä oon lukenu ja nauroin taas ihan kippurassa Gogolin huumorille. No mut joo, elikkä nythän mä sit mainitsin noin linkit mut tuskin mä mitään (oho, aggressiivi) jaksan linkittää, en tänään enkä edes huomenna. Eli eiköhän tää nyt ollu tässä, kai tää sit on ihan jees et ei muuta ku kopioiliitätoiminnolla vaan suoraan bloguraan ja sit ne kuvat myös mukaan. Ei kyllä mun täytyy ensin mennä sinne lenkille. Enhän mä tosiaan oo käyny lenkille pitkiin aikoihi. Ei mikää ihme et mä oon näin hermostunu ja vartaloki alkaa läskistyy.