Miksi kuuntelen Yle Areena audiota?

Kuvat: Yle Areena audio

Kun muutama vuosi sitten hankin älypuhelimen, sillä on ollut yllättäviä vaikutuksia. Pahimmillaan se on tarkoittanut googlausaddiktioni syvenemistä. Jostain syystä minuun iskee aika ajoin pakonomainen tarve hakea googlen kuvahakuina äärimmäisen kuvottavia kuvia. Ilmeisesti tavoittelen voimakkaita inhoelämyksiä tai kauhun väristyksiä

Inhokkikuvia googlaan pelkästään englanniksi, koska silloin pääsee nopeasti käsiksi laajaan kuvavalikoimaan. Säväreitä olen saanut plaraamalla kuvia kammottavista rokkopaiseista, rakennekynsien alla muhivista sieni-infektioista, myrkyllisten tatuointivärien syövyttämästä ihosta, huumeidenkäytön rapauttavasta vaikutuksesta ulkonäköön, epäonnistuneista kauneusleikkauksista ja vaikkapa rikollisten pidätyskuvista. Epäilen, että en todellakaan ole ainoa, jota kiehtoo inhoelämykset. Sen voi päätellä siitä, että google ehdottaa automaattisesti toisen toistaan karmeimpia hakuja. Sen verran minulla on onneksi tyylitajua, että tajuan olla listaamatta tähän hakusanojani.

No niin, tulipahan tämäkin dirty little secret paljastettua. Kaikilla meillä on varmasti omat salaiset paheemme. No, ainakaan en ole keskustelupalstoilla trollaamassa, tilaamassa laitonta materiaalia pimeästä verkosta enkä levittele älyvapaita salaliittoteorioita missään foorumissa. Vieläkin huonommin voisi aikansa käyttää, kuten eräs väistyvä valtionjohtaja joka yllytti kannattajiaan väkivaltaan ja jopa onnistui siinä, kuten uutisissa on kerrottu.

 

Jos en ole levottoman tuskaisuuden tai sairaalloisen uteliaisuuden vallassa, päädyn usein silmäilemään Yle Areenan loputonta ohjelmatarjontaa netistä. Haahuilen enemmän Yle Areenan audion puolella kuin televisiopuolella. Saattaisin kuluttaa enemmänkin visuaalista puolta, jos omistaisin älytelevision. Tietokoneen näytöltä ei vain jaksa kytätä pitkiä elokuvia tai edes sarjoja.

Sen sijaan käytän älypuhelinta kuin miniradiota, jonka on siirtää mukanaan minne tahansa. Jos haluan oikein rentoutua ja keskittyä ohjelmaan, käyn sängylle pötköttelemään villahuopiin kääriytyneenä. Villasta leviää ihanan tasaisen lämmön aalto, mikä tuo turvallisuuden tunteen. Kattovalon tietysti sammutan ja annan pöytävalon luoda miellyttävän himmeän valaistuksen. 

 

Yle Areenan kuuntelussa rakastan ominaisuutta, mitä ei ole radiosta uupuu eli nettiohjelman voi käynnistää ihan milloin sattuu huvittamaan, sen voi keskeyttää milloin tahansa ja sitä voi jatkaa milloin hyvänsä. Podcasteja ja muita nettiohjelmia voi näppärästi kuunnella missä huvittaa, sisällä tai ulkona.

Tunnen kiusausta yrittää vertailla radio-ohjelmia ja Yle Areena audion nettiohjelmia. Vertailua hankaloittaa se tosiasia, että olen lopettanut radion kuuntelun jo vuosikausia sitten. Hermoni menivät pilalle, kun ehdin kuulla liian monta kertaa rasittavia tunnareita, typerää lässytystä tai tarpeetonta informaatiota esimerkiksi siitä, mikä tie on juuri parhaillaan tukossa. Mihin ihmeeseen tarvitsisin kyseistä tietoa, jos istun kotona tuolilla enkä ole menossa mihinkään? 

 

Oletan, että podcasteissa voi irrotella ja kokeilla enemmän kuin varsinaisissa radio-ohjelmissa. Aihepiirit saattavat olla moninaisempia. Kielenkäyttö tuntuu vapautuneemmalta. Jos muistan oikein historian ilmiöitä pohdiskelevassa podcastissa Pieleen mennyt historia kysytään: Missä vaiheessa kaikki alkoi mennä persettä? Hauska kysymyksen asettelu, mitä tuskin sallittaisiin ”virallisessa” ohjelmassa tai muuten alkaisivat palautepuhelimet piristä.

Vaikuttaa siltä, että äänen käsittely voidaan viedä nettiohjelmissa pidemmälle. Näin tapahtuu ainakin puolidokumentaarisissa feature-ohjelmissa ja äänitaiteessa, jossa voidaan ottaa kaikki ilo irti äänimateriaalin muokkauksesta. Tästä muistan ainakin Radio Variaaton feature-ohjelman Suo soi.

 

Alun perin Yle Areena audion kuuntelu lähti minulla käyntiin Antti Holman käsikirjoittamasta ja näyttelemästä huumoripläjäyksestä Radio Sodoma. Olin nähnyt siitä värikkään mainoksen televisiossa ja pakkohan se oli selvittää. Toinen vähintään yhtä mustaa huumoria sisältä podari on Jari Salmen Tapporadio. Fiktiivisessä radio-ohjelmassa rautahermoinen juontaja Kaino Kaipainen vastaa soittajien kinkkisiin tilanteisiin. Tappotilanteet ovat lähteneet käyntiin naurettavistakin syistä: pyykkejä narulle ripustavan naapurin pyllistely häiritsee niin pahasti, että haulikkoon on tartuttava!

Huumori-podcast Naisen kosto herätti ristiriitaisia tunteita. Ei siksi ettenkö hyväksyisi naisille vihan ja kostonhalun tunteita, vaan oliko pakko tunkea psykoanalyysiä tähän ohjelmaan? Jos sen onnistuu sivuuttamaan, voi ihailla tekijöiden kykyä löytää tapausesimerkkejä kostosta sekä kaunokirjallisuudesta että todellisesta elämästä ja paketoida nämä vetäväksi kokonaisuudeksi. Tässä podcastissa kuten myös Tapporadiossa pidin myös foley- ja ambience-äänten taitavasta käytöstä. 

 

Nyt talven pimeydessä olen innostunut tutustumaan kuunnelmiin. Uteliaisuudesta päätin kuunnella Hella Vuolijoen Juurakon Huldan. Kuunnelman loppuratkaisu ällistytti. Vaikka kuunnelman psykologinen taso ei vakuuttanutkaan, tulipahan tutustuttua vanhaan puhekieleen tyyliin: Mitäs se Hulda siellä keittiössä niin nyreissään murjottaa? Enemmän pidin Maria Jotunin kuunnelmasta Tohvelisankarin vaimo.

Osan kuunnelmista olen lukenut myös kirjana. Ymmärrän, että kuunnelmissa tai näytelmissä joudutaan rajaamaan jotain pois alkuperäisestä teoksesta ja valitsemaan painotuksia. Aina en pitänyt valintoja onnistuneina. Maria Jotunin perhehelvettiä kuvaavasta kirjasta Huojuva talo oli mielestäni tehty liian pliisu kuunnelma. Naisnäyttelijän liian rauhallinen ja lässyttävä puhetyyli alkoi käydä hermoon. Miesroolista puuttui kierroksia. Käsikirjoitus oli lytistetty.

Oudoksuin myös, miksi kuunnelmassa Franz Kafkan Oikeusjutusta ja kuunnelmassa Nikolai Gogolin Mielipuolen päiväkirjasta oli häivytetty kaikki huumori. Alkutekstejä pidän tragikoomisina. Mielipuolen päiväkirjasta olen muistavina, kuinka virastossa turhautuva virkamies alkaa vähitellen menettää järkensä. Päiväkirjaansa hän raportoi koirien välisistä keskusteluista. Asteittain yhä oudommiksi muuttuvista päivämäärämerkinnöistä näkee, että järjenvalo alkaa sammua: 45. päivä maaliskuuta, 97. päivä toukomarraskuuta … ja sitä rataa.

 

Kauhukuunnelmista tykästyin Jekyll ja Hydeen sekä jo poistuneeseen Manaajaan. Jekyll ja Hydeä en ole lukenut kirjana, mutta olen nähnyt puistattavan elokuvaversion.

Tietopohjaisia podcasteja olen myös kuunnellut ja innostunut niistä. Kauhuelokuvia analysoidaan podcastissa Outolaakso. Taloudenpitoaan saa vinkkejä kuuntelemalla podari Melkein kaikki rahasta. Tähtitiedettä voi yrittää ottaa haltuun kuuntelemalla podcast Tähtisarja.

Viime aikoina olen kuunnellut synkkiä rikosaiheisia podcasteja. Viimeinen johtolanka käsittelee Tampereella kadonneen nuoren koripalloilijatytön tapausta, jota ei vieläkään saatu selvitettyä. Virolaiseen kannibalistiseen sarjamurhaaja mielenmaisemaan ja tekoihin pureudutaan podarissa Ihmissyöjä. Aika hyytävää kuultavaa, mutta ei kuitenkaan niin karmeaa kuin suomalaisten lastenkotien törkeistä väärinkäytöksistä ja väkivallasta kertova Huostassa. Ohjelmassa oli muutama kohta, joka sai vereni hyytymään. On kuitenkin hyvä, että niinkin karmeista asioista kerrotaan suoraan. Eivät virkavallan väärinkäytökset ainakaan vaikenemalla katoa. Huostassa on hyvin toteutettu podcast. Ainoa, mikä meni mönkään, oli ajoitukseni eli keskiyö. Sen jälkeen ei meinannut tulla uni silmään.