Napolilainen painajainen

 

Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Italiankielinen alkuteos: L´amore molesto (2005)

Suomentanut: Taru Nyström

WSOY, 2019

Kerran elämässäni olen ostanut napolilaista kahvimerkkiä Paská eräästä helsinkiläisestä erikoiskaupasta. Kahvimerkin nimi huvitti niin paljon, että uteliaisuuteni voitti ja ostin lopulta kahvipapupaketin. Jauhoin kahvin käsikäyttöisellä kahvimyllylläni ja keitin kahvin italialaisella, ruostumattomasta teräksestä valmistetulla mutteripannullani. Valmis kahvi maistui todella voimakkaalta. Luonnehtisin makuprofiilia maanläheiseksi ja savuiseksi. Asiantuntevalta myyjältä sain tietää, että Paskán täyteläinen maku syntyy robusta-papujen suuresta osuudesta verrattuna arabica-papuihin. Pakko myöntää, että seuraavalla kerralla palasin takaisin tuttuihin Lavazza- ja Segafredo-suosikkeihini.

Maanläheinen, voimakas, läpitunkeva. Ehkä jotain samaa on Elena Ferranten esikoisromaanissa Amalian rakkaus. Aikaisemmin olen lukenut samalta kirjailijalta muutaman romaanin. Pidän Ferranten sujuvasta kerronnasta, rikkaasta kielestä, psykologisen kuvauksen syvyydestä ja tarkoista havainnoista yhteiskunnasta ja sosiaalisista suhteista. Samalla minua kauhistuttaa eteläisen Italian elämänmenon köyhyys ja raakuus. Ihmiset puhuvat toisilleen räävittömästi ja väkivalta rehottaa. Mutta jos se on tosiasia, mitä sitä peittelemään?

Romaani alkaa rajusti: minäkertoja Delian äiti Amalia on kuollut. Hänen ruumiinsa on löytynyt merenrannalta puolialastomana. Ei ole selvää, onko kyseessä tahallinen hukuttautuminen vai henkirikos. Hautajaisia varten Delia matkustaa pohjoisen Italian vauraasta ja sivistyneestä ilmapiiristä takaisin synnyinseudulleen Napoliin. Hautajaisissa hän kohtaa etääntyneet sisaruksensa, jotka luikkivat tiehensä heti tilaisuuden tulleen.

Kuolleen äitinsä asunnolle Delia menee hoitamaan käytännön asioita. Rappukäytävässä hän kohtaa naapurin naisen De Rison, joka puheillaan vihjaa Amalian salaisesta suhteesta komeaan mutta hämäräperäiseen mieheen. Asunnolla Delia ei näe aaveita, mutta aistii että jotain on vialla. Miksi vesihana on jätetty valumaan, onko joku käynyt asunnolla? Vaatekaappeja ja likapyykkikoria setviessään hän huomaa, että jotain puuttuu. Mutta miksi kukaan varastaisi alusvaatteita?

Kiinnitin huomiota, miten ruumiillisuus toistuu romaanissa eri muodoissaan. Delian molemmat vanhemmat työskentelevät ruumiillisuuden tai kehollisuuden parissa. Amalia ompelee hansikkaita ja pukuja varakkaille naisille. Hän katsoo ihmiskehoa kylmän ammatillisesti, arvioi sen mittoja ja mittasuhteita ja laskelmoi, miten ne kääntyivät vaatekappaleiksi. Hänelle ihmiset ovat kuin eläviä telineitä ompeluksille.

Delian tusinataidemaalirina työskentelevä isä rahastaa ihmiskeholla eri tavalla. Hän käyttää vaimoaan mallina mustalaistyttömaalauksille, joita hän kaupittelee toreilla. Hän muuntaa vaimonsa vartalon myyntiartikkeliksi ja monistaa sitä rahaa vastaan lukuisiksi samankaltaisiksi versioiksi. Mies kokee omistavansa naisen machokulttuurin ajattelumallin sisäistäneensä. Hän kyttää Amalian jokaista silmänliikettä, hymyä ja elettä ja hakkaa naisen, jos kuvittelee tämän mielistelevän muita miehiä.

Romaanissa korostuu kerta toisensa jälkeen, kuinka ihmisen – erityisesti naisen – ruumiillisia rajoja ei kunnioiteta, vaan niitä rikotaan järjestelmällisesti joka paikassa. Julkisissa kulkuvälineissä miehillä on tapana painaa elimensä naismatkustajien vartaloita vasten. Yleistä tapaa voi kai kutsua rakenteelliseksi väkivallaksi, mitä ei juurikaan edes kyseenalaisteta.

Delia puolestaan on hedelmällisen kehonsa eritteiden vanki. Kuukautisveren tahraamat alushousut mainitaan usein. Kuukautissuojia ollaan vaihtamassa säännöllisesti. Satunnaisessa seksuaalisessa kohtaamisessa naisen halukkuus tai sen puute ei näytä olevan prioriteettilistalla kovin korkealla. Machokulttuurissa on tietysti tärkeintä miehen tarpeet. Lisäksi Delian menneisyydestä kumpuaa jokin kammottava kokemus, niin kammottava, että sen muistaminen jää huterien ja katkonaisten muistikuvien varaan.

Romaanin ristiriitaisin hahmo on Amalian rakastettu Caserta. Alkuperin mies oli torimaalarin liikekumppani, mutta luottamuksen tuhouduttua välit rikkoutuvat ja vihanpito alkaa. Casertan häikäilemätön ja julma luonne vaikuttaa tyypilliseltä Ferranten romaaneissa, samankaltaiset ilkimykset toistuvat myöhemmässä tuotannossa. Casertassa on hankala kaksijakoinen piirre: hän hukuttaa ihailemansa naisen lahjoihin, vaikka hyvin tietää että se laukaisee aviomiehessä mustasukkaista raivoa ja väkivallan purkauksia.

Napolin murre on romaanissa kuvattu fyysisenä ja psyykkisenä kokemuksena. Näin asian tulkitsen. Aivan kuin jokin loinen, joka kerran elimistöön tunkeuduttuaan ei lähde sieltä enää pois millään tehokuurilla. Delia yrittää katkaista siteen murteeseen ja siirtyä italian yleiskieleen, mutta karkeat murreilmaisut ja niihin sisältyvät ikävät muistot luikertelevat aina takaisin:

”Napolin murre oli äidinkieleni jonka olin turhaan yrittänyt unohtaa yhdessä monien muiden äitini asioiden kanssa. Kun tapasimme minun luonani tai kun tulin Napoliin puoli päivää kestäville pikavierailuille, äitini yritti käyttää haparoivaa kirjakieltä ja minä liuin kiusaantuneena murreilmaisuihin häntä auttaakseni. Käyttämäni murre ei ollut iloista tai nostalgista vaan luonnotonta ja pakotettua, epäröiden äännettyä kuin huonosti osattu vieras kieli. Sanoissa, jotka äänsin epävarmasti, kaikuvat rajut riidat joita Amalia oli käynyt isäni kanssa, isäni hänen sukulaistensa kanssa ja hän isäni sukulaisten kanssa.”

Vaikka romaanin Amalian rakkaus maailman on raju ja raaka, pidin kirjasta. Romaanissa sekoittuu eri genrejä, jännityskirjallisuuden kihelmöintiä, psykologista tutkielmaa muistin ja havaintojen luotettavuudesta, yhteiskuntakritiikkiä, kaupunkiviidakon kuvausta ja ihmissuhteiden vaikeuksien perkaamista.