Otsikko on, mutta teksti puuttuu

Olen ilmeisesti seonnut kuuman... eiku kylmän kesän takia, koska aion liittää blogiini uuden osion. Sitaattikokoelman viereen aion laittaa osion nimeltä Otsikkovalikoima. Otsikkovalikoima sisältää listan mielessäni pyörineistä otsikkoideoista, joita en ole toteuttanut blogissani - vielä.

Suosikkiotsikkoni, johon ei ole varsinaista tekstiosuutta, on ehdottomasti:
Kykloopit, huomio!
Kykloopit, huomio! -otsikolla varustettu blogiteksti saattaisi liittyä kyklooppeihin (yksisilmäinen kreikkalainen tarujättiläinen) ja muihin antiikin ajan mytologisiin olioihin - tai parhaassaa tapauksessa tekstillä ei olisi mitään tekemistä kyklooppien kanssa eikä tekstissä edes mainittaisi kyklooppeja eikä edes missään vaiheessa selitettäisi otsikon merkitystä. Sairasta? Ehkä on, mutta jollain tavalla myös hauskaa.

Pidän myös kahvimainokselta kuulostavalta otsikosta:
Ammattitaidolla ja rakkaudella
Jos otsikko on tuollainen, mielestäni tekstin pitää olla siihen ironisessa suhteessa. Näin otsikoitu teksti voisi mahdollisesti käsitellä jotain karmivaa aihepiiriä, kuten sarjamurhaajia.

Ironinen otsikko olisi myös
Vanhuus ei tule yksin
Tällä tavalla otsikoidussa tekstissä minun olisi tarkoitus kirjoittaa siitä suomalaisesta murhaajamummelikirjasta, jonka nimeä en tietenkään muista tähän hätään. Kuokkamummo?

Jos jonain päivänä saan luettua körttiläistaustaisen Antti Holman esikoisromaanin Järjestäjä, kirjoittaisin siitä raamattuvaikutteisella otsikolla:
Antakaa meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen anttiholmamme

Yleensä kirjoitan näitä blogitekstejä aina jostain näkökulmasta, mutta jos jonain päivänä kirjoitan ilman mitään näkökulmaa, otsikkoni voisi olla:
Jotain

Erittäin raflaavalta kuulostaa mielestäni myös otsikko:
Elikkä-Tota-Noin-Kun-Mä-Siis-Meinaan
Näin hapuilevan puhekielisen otsikon jälkeen mahdollinen lukija olisi syytä yllättää erittäin varmalla ilmaisulla, jolloin otsikko ja muu kirjoitustyyli ovat ristiriidassa keskenään. Jostain syystä vain pidän ristiriidoista ja yllätyksistä.

Puolihullu kun olen, tunnen vetoa järjettömiin yhdistelmiin, esimerkiksi otsikko:
Mitä elefantit ajattelevat ihmisistä?
yhdistettynä tekstiin, jossa elefantteja ei olisi edes mainittu. Ihan vain joku random-teksti, johon olisi lätkäisty asiaankuulumaton otsikko perustelematta sitä mitenkään.

Otsikkovaihtoehto
Raidallisuuden käsite tieteessä
on peräisin eräästä unesta, jossa seisoin Akateemisen kirjakaupan näyteikkunan edessä ja katselin avaruusaiheisia kirjoja. Monien kirjojen kansikuvissa oli  kuvia tähtisumuista. Eräällä kirjalla oli yllä oleva nimi, mitä jäin ihmettelemään.

(otsikkovalikoima täydentyy sitä mukaan kun niitä tulee mieleeni)

Väärn kuuntellttua muuusiiikkia

(tahallisen huono kuva, jossa kaikki väärin)

Jos kerran on olemassa väärin sammutettuja tulipaloja, miksei voisi olla olemassa väärin kuunteltua musiikkia (otsikon kirjoitusvirheet ovat tahallisia). Onhan olemassa myös väärin syötyä ruokaa (hotkimalla), väärin elettyä elämää, vääränlaista hengittämisestä (pinnallista) ja jopa vääränlaista rakastamista. Kirjabloggaajiakin syytetään vääränlaisesta lukemisesta ja kirjoittamisesta. Monet taiteilijat kokevat olevansa väärinymmärrettyjä.

En ole puhunut musiikin kuuntelemista, enkä ylipäänsä musiikista, oikeastaan kenenkään kanssa koskaan. Syynä vaikenemiseeni on varmasti pelko, että kuuntelemani musiikki tai tapani kuunnella musiikkia leimataan epäaidoksi, oudoksi, kummalliseksi ja muuta paskaa, kun taas vastapuolen kuuntelema musiikki on tietysti aitoa, tasokasta, viisasta, älylyllistä ja muuta ihanaa.

Päässäni on ideaali, mikä on oikea tapa kuunnella musiikkia. Kas näin: 1) musiikkia pitää säännöllisesti, mielellään joka päivä ja vieläpä useiden tuntien ajan 2) radiota pitää kuunnella 3) musiikkia pitää pystyä kuuntelemaan myös taustamusiikkina, jonka aikana pitää ruveta puuhastelemaan muista juttuja 4) musiikkia pitää osata analysoida 5) musiikkiin pitää suhtautua musiikkina eli musiikkia ei saa sekoittaa muihin taidemuotoihin, kuten elokuviin.

Sen sijaan oma tapani kuunnella musiikkia on henkilökohtaisen tuomioni perusteella outo, väärä ja sairaalloinen, koska 1) minulla saattaa kulua usein viikkoja tai jopa kuukausia, jolloin en kuuntele ollenkaan musiikkia 2) en kuuntele ollenkaan radiota, vaan kuuntelen musiikkia pelkästään cd-levyistä 3) en pysty kuuntelemaan taustamusiikkia; minulla on vain kaksi vaihtoehtoa: joko keskityn musiikkiin sataprosenttisesti enkä tee mitään muuta kuin kuuntelen musiikkia tai toinen vaihtoehto on nolla prosenttia, jolloin en kuuntele ollenkaan musiikkia 4) en analysoi musiikkia, koska en osaa 5) en suhtaudu musiikkiin pelkästään musiikkia, vaan ajattelen musiikkia kuvallisesti.

Olen itsekseni miettinyt pitkään, mistä nämä "ongelmani" johtuvat. Epäilen, että syynä on epämusikaalisuuteni tai epämusikaalisuuskompleksini. Oletan, että epämusikaaliset aivoni joutuvat virittäytymään uudestaan, kun kuuntelen musiikkia. Ns. normaalitilassa aivoni on tulkintani mukaan virittäytyneet ns. verbaali/visuaalisuustaajuudelle. Koen, että musiikki on minulle tavallaan vieras kieli, jonka joudun "kääntämään" tutulle kielelle eli tässä tapauksessa visuaalisuudeksi. Siksi pidän usein silmiä kiinni, kun kuuntelen musiikkia, jolloin voin tarjota aivoilleni enemmän tilaa tähän "tulkkaukseen". Parhaimmillaan musiikki laukaisee päässäni kaikenlaisia sisäisiä filmejä, eräänlaisia valveunia ja tällaista mielentilaa oikeastaan tavoittelen. Paras tietämäni musiikki on minulle visuaalista.

Mielestäni yllä oleva on outoa, epänormaalia ja sairaalloista. En tiedä, onko se tavallista vai ei. Muita mahdollisia selityksiä, joilla olen selitellyt näitä ongelmapesäkkeitäni, on fyysinen reagointi. Musiikkihan tunnetusti vaikuttaa vireystilaan, sydämensykkeeseen, hengitystiheyteen ja muuhun fyysiseen puoleen. Ilmeisesti sitä kautta musiikki vaikuttaa suoraan tunteisiin. Minun tapauksessani musiikki tavallaan ottaa haltuun koko kehoni ja samalla se lamauttaa muun toiminnan.

Yksi syy kokonaisvaltaiseen musiikkikeskittymiseeni on myös arvomaailmani. Mielestäni musiikki on parhaimmillaan taidemuoto siinä missä kirjallisuus, elokuva, teatteri, ooppera, tanssi jne. Arvostan taidetta niin paljon, että mielestäni se vaatii vastaanottajan täyden keskittymisen. Eihän kukaan kirjaa lukiessaankaan rupea samanaikaisesti täyttämään sanaristikoita, nypläämään pitsiä ja täydentämään postimerkkikokoelmaansa. Miksi musiikki olisi sitten eri asia?

Tervehenkistä turkulaisuutta

KIRJALLISUUS  ---- Heli Laaksonen: Lähtisiks föli? Otava, 2015.

Huom! Turkulaiset ja muut lounaissuomalaiset, en suosittele tekstini lukemista.

Eile mää puhusin mun äit kans puhelimes ja mää sanosin et mää ole kertkaikkisse riehaantunu täst Heli Laaksose kirjast. Mää lisäsin et mää aio kirjotta mun blogi teksti ainaki osaks sellasel feikil Turu murttel. Äit kauhistusi et älä ainaka koko teksti men sil feikkimurttel kirjottama ko sehä ol sit täys fiasko! Mää sanosin et olkko! Tää o mun blogi. Mää kirjotan tähä mitä lystä! Ja mitä vikka o fiaskois? Kui ihmisse voivakki ol nii rajoittuneit ja suvaitsemattomi etteivä ymmär mittä fiaskoi pääl?

Olen siis lukenut innoissani Heli Laaksosen luonaismurteella kirjoitettua kirjaa. Mut ei tul mittä. Kyl mun täytty heti palat tähä feikkimurttese. Kyl mää sit tyggän Helist ja häne valosast huumoristans ja lepposuurestans ja jutustelevast kirjotustyylist. Täytty sano et mää en mittä muut inho enemp kui tekopirteyt ja pakkopositiivisuut. Onneks Laaksosen Heli myänteine elämäasenne tule aiva luannostans. Mää ihastusin valtavast myäs mil taval Laaksone osaa nähr mailma monest vinkkelist ja kui hää ossa kyseenalaista monelaissi ilmiöi.

Jospa kuitenkin palaan kirjakieleen, koska murteen vääntäminen uuvuttaa. Ei kyl mää kuitenkki pala tähä hölmöily. Mää ole jotenki torel hämmästyny et turkulaine (tai mikä Heli Laaksonen sit onkka, ei juurika kukka tiär onks see nyy sit turkulaine, raumlaine, uuskaupunklaine, vakkasuamalaine ja kuiteski virolaine) voi ol näi ilone ja ystävälline. Mul o jottai sukulaissi siäl lounaissuame suunnalt ja mää ole tottunu et hee ova ain torel töykeit ja saattava täräyttä aiva mitä sattu. Kyl täytty sano et tämä Heli kirja o palauttanu mul usko turkulaissuutte. Kyl siäl suunnal voi kuitenkki ol mukavi ihmissi joit ei pelät henkens erest.

Kyl täytty myänttä et Laaksose Heli sai munt silmä avautuma ko hää kirjot perunoist ja ihmisist:
"Ajattelin niit kaikki maailma olennoi ja ihmissi, ketkä o liian kovan viäres kasvanu ja sen tähre, kulmikkaampi, särmikkäämpi, paksukuarisemppi ko hee itte ikän tahtois. Toivoteta heil pehmussi patjoi ja lempiämppi viäresnukkuji jatkos". Mää ole täysi sama miält.

Jos mää nyy lopettaisi tämä blogiteksti terapiaosuure ja ruppeisi miättimä et millo mää ole nähny Heli Laaksose esiintymäs (tämä kirjaki käsittele pääasias Laaksose esinttymiskeikol eri pualel Suame). Mää miettisin vallan kauhistuneen et enks mää ikän ol nähny Heli esiintymäs. Mut sit mää muistin et ole! See ol siäl Helsingi vanhal linja-autoasemal jottai kymmene vuat sit. Laaksose Heli siin ivas ja haukkus Helsinkki oikke ola takka. Heli haukku oranssi metrovaunu. Hää sano et parast mitä Helsingil o hänel tarjot o bussipysäk jost lähte bussi Turkkuse. Helsinkiläine yleisö nauro ja ol oikke miälissäns.

Kyl maar mää ny sanosisin et kai tämä ny ol täsä. Jos tätä tekstiä on kuitenkin erehtynyt lukemaan joku lounaissuomalainen, älkää välittäkö. Tämä on vain blogi, johon läheskään aina jaksa suhtautua vakavasti. Suhtaudun vakavasti ebolaan, aidsiin, sarsiin, merssiin, sika- ja lintuinfluenssaan. Suhtaudun erittäin vakavasti myös ilmastonmuutokseen, aavikoitumiseen, pyörremyrskyihin, mutavyöryihin, tsunameihin, tulivuorenpurkauksiin, sademetsien hakkuisiin jne, mutta en tähän blogiin.

Jos ja kun Heli Laaksonen tulee keikkailemaan Helsinkiin, rynnistän paikalle. Aion käyttäytyä keikalla tilanteen vaatimalla arvokkuudella. En rapistele sanomalehtiä enkä räplää (vähä-)älypuhelinta. Tuolilla nojaan takakenoon erottuakseni etukenoon nojaavista savolaisista.

(kirja on oma ostos)

Kirjasta on kirjoitettu ainakin näissä blogeissa:
Kirsin kirjanurkka
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Kirjoja & muita kauniita

Melkein salissa n:o 6, osa 2

(kuvat Lapinlahdesta, suljettu mielisairaala Helsingissä)

(huom. tämä teksti sisältää tolkutonta jaarittelua asian vierestä. tekstini ei valaise mitään muuta kuin korkeintaan päänsisäistä pimeyttäni ja kaaostani. lukeminen omalla vastuulla)

Nyt kävi samalla tavalla kuin sadussa, jossa hiiri aikoi ommella kissalle takin. Ei tullut takkia, vaan tuli kukkaro. Minä kuvittelin pystyväni kirjoittamaan Anton Tsehovin novellista Sali n:o 6, mutta jouduin mahanväänteiden, ihon kihelmöinnin ja muiden levottomuusoireiden jälkeen huomaamaan, etten pysty. Ainakaan tänään. Ehkä yritän kirjoittaa Tsehovin novellista vielä kolmannen kerran. Jos epäonnistun, minulle käy samalla tavalla kuin Franz Kafkan romaanissa Linna, jossa päähenkilö lähestyy linnaa, mutta ei toistuvista yrityksistään huolimatta koskaan pääse sinne sisälle.

Kun yritin keskittyä Tsehovin fiktiiviseen mielisairaalaan, päässäni alkoi pyöriä filmi Lapinlahden suljetusta mielisairaalasta, jossa vierailin Helsinki-päivänä (kuten mainitsin edellisessä postauksessani). Kun olin Lapinlahden mielisairaalassa avoimissa ovissa, päässäni pyöri puolestaan kuvasarja Briarcliffin fiktiivisestä mielisairaalasta televisiosarjassa American Horror Story kausi Asylum.

Kun kävelin Lapinlahden valkoisia käytäviä pitkin, mielessäni välähteli koko ajan kuvasarjoja Briarcliffin tummiksi maalatuista, ahtaista käytävistä. Kun Lapinlahdessa pysähdyin käytävän levennykseen tehtyyn, huonekaluista tyhjennettyyn taukotilaan, tila täyttyi mielessäni Briarcliffin synkeällä oleskelutilalla, jossa mielisairaat (tai mielisairaiksi leimatut terveet) istuvat rähjäisillä sohvilla ja odottavat, mitä kauheaa tapahtuu seuraavaksi (sähköshokkikäsittely? pimeä eristyshuone? vesiterapia lähes kiehuvassa vedessä ammeen kahlehdittuna?).

Kun näin Lapinlahden oikeuspsykiatrisen osaston huoneen, jonka lattialla oli paksulla muovilla päällystettyjä patjoja, ajattelin kohtausta Briarcliffissa, jossa saatanan riivama nunna iskee teräaseen rukoilevan, mielisairaan naisen kaulavaltioon. Näin sisäisin silmin, kuinka veri pulppusi sykäyksittäin. Näin demonisuuden välähdyksen nunnan silmissä.

Lapinlahden mielisairaala aktivoi päässäni muitakin elokuvia/sarjoja kuin American Horror Story. Mieleeni palautui kohtauksia M. Night Shyamalan elokuvasta Kuudes aisti (1999), jossa järkensä menettänyt pikkupoika näkee hirtettyjä ihmisiä roikkumassa katosta. Aina ennen kuin kuolleet ilmaantuvat, poika aistii kylmien ilmavirtojen liikkeen lattialla. Onneksi sentään Lapinlahti-visiitin aikana oli kirkas ja lämmin kesäpäivä, joten näin karmeita mielleyhtymiä ei päässyt syntymään.

Kun näin Aleksis Kiven entisen huoneen Lapinlahden toisessa kerroksessa, mieleeni ei yllättänyt tullut yhtään kuvaa yhdestäkään elokuvasta, ei edes klassikosta Yksi lensi yli käenpesän. Aleksis Kiven entisessä huoneessa ajattelin vain, että huone on liian pieni Aleksis Kiven suuruiselle kirjailijalle. Mietin vain, miten surullista kaikki on.

Kun kävelin kolkot portaat ylös ylilääkärin entiseen asuntoon ja näin sokkeloisen huoneiston tyhjät huoneet, pystyin ehkä juuri ja juuri näkemään entisen loiston, hienot tapetit, kauniit verhot ja tyylikkäät huonekalut, taulut ja takan kaakelit. Mutta samalla mietin, onko huoneilla muisti. Pystyisivätkö huoneet kantamaan sisällään kaikkea niitä tapahtumia, joita niiden sisällä on tapahtunut? Mitä jos jossain huoneessa on vaikkapa kuristettu nainen kuoliaaksi, jääkö siitä ikuinen muistijälki huoneen muistiin?

Kun sitten luen Tsehovin novellista Sali n:o 6 "ruostuneesta katosta, puoliksi luhistuneesta savupiipusta, lahonneista kuistin portaista, nauloitetusta lauta-aidoista" ja kaikesta "alakuloisesta ja kolkosta", mieleeni tunkeutui kuvasarja Lapinlahden rappeutuneesta ympäristöstä. Rakennusten ikkunat säröilevät ja ulkoseinistä maali halkeilee. Ovia on osin laudoitettu ja seiniä on sotattu graffiteilla.

Tsehovin novellissa rönsyilevät "takiaiset, nokkoset ja villihamput" ja pihoilla mätänevät ja löyhkäävät "vanhat repaleiset kaavut ja loppuun kulutetut jalkineet". Lapinlahteen vievällä kujalla riippuu puiden oksissa henkareissa teepaitoja ja muita vaatteita. Kun ensimmäisen kerran näin ne, pelästyin ja epäilin näköharhaa. Muitakin outoja ja pelottavan oloisia taideteoksia on kasattu pitkin piha-aluetta. Pensaissa kieppuu tuulessa kiiltäviä lappusia, joihin on kirjoitettu kummallisia lausahduksia. Puissa roikkuu metallipallukoita ja puiden runkoja on päällystetty muovipusseilla. Nurmikolla kiemurtelee seipäistä tehty aita, jolla ei ole mitään tarkoitusta. Aita ei ala mistään eikä pääty mihinkään. Aita ei suojele ketään eikä estä mitään. Hulluutta?

Kun yritän keskittyä lukemaan Tsehovin novellia, mieleeni tulee kaikenlaista kuvallista materiaalia, mitä en nähnyt Lapinlahdessa, mutta olisin voinut nähdä. Jos eri aikatasot limittyisivät, olisin voinut nähdä Lapinlahden pihapuihin hirttäytyneitä potilaita, jotka eivät enää jaksaneet jatkaa elämäänsä. Olisin voinut nähdä hulluksi tulleen entisen lääkärin jossain Lapinlahden huoneessa ja käytävällä. Olisin voinut nähdä potilaita, jotka jahtaavat muita potilaita ja hakkaavat näitä kepeillä. Olisin voinut avata pihakaivon yläpuolisen pikkurakennuksen oven ja nähdä miehen, joka oli hirttäytynyt kaivon kampeen. Kun avasin huoneen pienen vaatekaapin oven, olisin ehkä voinut nähdä vaatetankoon hirttäytyneen potilaan. Joka puolella hirttäytyneitä ihmisiä. Mutta en oikeasti nähnyt.

Melkein salissa n:o 6

Olen viime aikoina lueskellut uudestaan Anton Tsehovin novelleja, joita olen viimeeksi lukenut lukioikäisenä. Kesäkuun puolivälissä kävin Helsinki-päivänä suljetun Lapinlahden mielisairaalan avoimissa ovissa. Silloin en ottanut yhtään kuvaa, mutta sen jälkeen kävin kuvailemassa sairaalan pihalla.

Tämä postaus sisältää kuvia Lapinlahdesta. Mielestäni kuvien ränsistynyt ja oudon uhkaava tunnelma sopii hyvin Tsehovin novelliin Sali n:o 6. Novelli sijoittuu mielisairaalaan, jossa terveiden ja hullujen välinen raja häilyy. Novellin lopussa lääkäri menettää järkensä ja päätyy potilaaksi mielisairaalaansa.

Parfyymi lukukokemuksena

KIRJALLISUUS  ---  Patrick Suskind: Parfyymi. Erään murhaajan tarina (Suomentanut Markku Mannila)(saksankielinen alkuteos Das Parfum. Die Geschichte eines Mörders, 1985) Otava, 1986.

Olen lukenut Patrick Suskindin Parfyymi-romaanin kolme kertaa. Tässä blogitekstissä vertailen eri lukukokemuksia keskenään. Romaani kertoo siis 1700-luvun Ranskassa eläneestä fiktiivisestä hahmosta, Jean-Babtiste Grenouillesta, joka on samanaikaisesti sekä yli-ihminen että "ali-ihminen". Grenouille ylittää kaikki muut ihmiset koiramaisen tarkalla hajuaistillaan ja kyvyllään valmistaa satumaiselta tuoksuvia parfyymejä. Samanaikaisesti Grenouille on ihmisenä alamittainen, koska hän on tunnoton murhaaja. Hän yrittää lumota koko maailman valmistamalla parfyymin, johon on taltioitu 25 murhatun neitokaisen ominaistuoksu.

Kun luin tämän kirjan ensimmäisen kerran, olin nuori ja kuinkas ollakaan, lumouduin romaanin maailmasta, hurmioidun sen kielestä ja samastuin sen päähenkilöön. Nyt hieman ihmetyttää ja vähän karmii, koska samastuin rujoon, hajuttomaan ja tunnekylmään tappajaan. Ehkä viehätyin myös itserakkaasti ajatuksesta, että Grenouille on väärinymmärretty nero. Kukapa nuori (ja yllättävän moni aikuinenkin) ei tunnistaisi itseään tällaisesta luonnehdinnasta. Samastuin päähenkilössä myös ulkopuolisuuteen ja omaperäisyyteen.

Huomaan, että tunnen velvollisuutta selitellä samastumistani aivan kuin olisin syyllistynyt rikokseen. Pahoin pelkään, että olisin nuorena lukijana samastunut aivan minkälaiseen päähenkilöön tahansa, vaikka se olisi ollut natsihuora-lesboraiskaaja-psykopaatti-sarjamurhaaja-nekrofiili-pyromaani. Tämänkaltaisia henkilöitä ei vain ole kaunokirjallisuudessa pahemmin näkynyt.

Toisella romaanin lukukerralla tunnelmani olivat jo huomattavasti viilentyneet. Mietin, miten olenkin voinut hurahtaa kirjaan niin totaalisesti. Mikä tässä voi olla niin ihmeellistä? No, kieltämättä Grenouille on murhaajana poikkeuksellinen. Lisäksi hajuaistin ylikorostus tekee kirjasta mielenkiintoisen, koska pääasiallisesti ihminen kai hahmottaa maailmaa näkö- ja kuuloaistin perusteella. Hajuaistia pidetään monesti jotenkin alempiarvoisena ja eläimellisenä aistina.

Nyt kolmannella lukukerralla olin kääntänyt kelkkani täysin. Samastumisesta ei ollut tietoakaan. En hurmioitunut enkä lumoutunut, vaan pohdin kirjan rakennetta ja erityisesti mietin, minkälaista taustatyötä kirjailija Suskind oli joutunut tekemään pystyäkseen luomaan kirjan maailman. Ainakin kirjailija on joutunut tutustumaan 1700-luvun Ranskan ja erityisesti Pariisin historiallisiin oloihin. Karttoja on selvästi tutkittu, samoin arkkitehtuuria. Kirjailija on tutustunut erilaisiin ammattiryhmiin, kuten nahkureihin, imettäjiin, papistoon, parfymööreihin ja kisälli-oppipoikajärjestelmään. Tietoa on hankittu myös parfyymien valmistamisen hienouksista (tislaus, kylmäimeytys rasvaan, liuotus alkoholiin) eri aineksista (ruusu, jasmiini, lavanteli, eukalyptus, piparminttu, muskotti yms) eri muodoissa (kukkaöljy, uute, balsami, puuteri, saippua, voide, hajusuola jne).

Uskottavasti Suskind on luonut myös Pariisin "hajukartan", jossa pikemmin löyhkää kuin tuoksuu: lanta, virtsa, lahonnut puu, pilaantunut kaali, lampaanrasva, rikki, lipeävesi, hyytynyt veri teurastamoista, kuolleet ihmisruumiit, kirkkojen suitsukkeet jne. Romaaniaan varten Suskind näyttää perehtyneen myös aikakauden teloituskäytäntöihin (esim. luiden murskaaminen). Sivukaupalla kuvataan myös aikakauden teoriaa, maafluidumiteoriaa.

Monissa kohdin kirjaa epäluuloni heräsi. Yritin havaita asiavirheitä tai sisällöllisiä ristiriitaisuuksia. Ihmettelin, miksi Grenouille ylipäänsä tarvii "neito-parfyymiä", jos hänellä kerran on kyky palauttaa mieleen mikä tahansa haju milloin tahansa. Ihmettelin myös, eikö kuolleista tytöistä tarttuisi kalmanhajua parfyymiin. Jos kerran Grenoillen hajuaisti vetää vertoja koiralle (10000 - 100000 kertaa parempi hajuaisti kuin ihmisellä), eikö hän muka olisi kyennyt haistamaan kalmanhajua juuri kuolleesta ruumiista? Tietojeni mukaan raatokärpänen pystyy haistamaan kalmanhajun jo 15 minuutin kuluttua ihmisen tai eläimen kuolemasta. (Sopivatko raatokärpäset ja kalmanhaju kulttuuriblogiin? Totta kai!)

Takerruin kirjaa lukiessani myös yhdistelmään erinomainen hajuaisti + murhavietti. Mielestäni se ei toimi. Jos Grenouillen on tarkoitus olla psykopaatti, häneltä pitäisi pikemminkin puuttua hajuaisti tai ainakin kyky tunnistaa eri hajuja. Melko luotettavasta lähteestä olen lukenut, että psykopaatit eivät kykene erottamaan tavanomaisia perushajuja, kuten kahvi, appelsiini ja nahka. Ehkä kaikkein kummallisin ristiriitaisuus kirjassa on kuitenkin se, että superhaistaja-Grenouillelta kestää parisenkymmentä vuotta huomata, että hän itse on täysin hajuton. Uskottavaa? Eipä ihan.

Mitä yritän tällä kaikella sanoa? Sitä kai että vaikka kirja on sama vuodesta toiseen, kirjan lukukokomus on aina erilainen riippuen lukijan iästä, elämänvaiheesta, elämänkokemuksesta, lukuhistoriasta jne. Et voi astua kahta kertaa samaan kirjaan.

Linkit muihin blogeihin:
Villasukka kirjahyllyssä
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Tavaus

PS. Kerron tähän loppuu omat suosikki- ja inhokkihajuni (koska yritän epätoivoisesti todistella, että en to-del-la-kaan ole psykopaatti)
Suosikkihajuni: ulkoilma, meri, metsä, pihka, terva, mustapippuri, moottoriöljy, mustaherukka, omena, mansikka, tomaatti, syreeni, hajuherne, piipputupakka
Inhokkihajuni: kookos, kaneli, hunaja, jasmiini, banaanilikööri

"Salaa" luettu kirja

KIRJALLISUUS  ----  Kirjailija-Jonka-Nimeä-En-Voi-Mainita: Kirja-Jonka-Nimeä-En-Voi-Mainita (Kustamo, ilmestymisvuosi)

Kirjoitin tästä kirjasta lukioaikana aineen otsikolla "Kirja josta löysin itseni". Kyseisen Kirjailijan-Jonka-Nimeä-En-Voi-Mainita kirjoittama Kirja-Jonka-Nimeä-En-Voi-Mainita oli myös ensimmäisiä "oikean" kaunokirjallisuuden edustajia, joihin tutustuin. Kirja teki minuun siihen aikaan suunnattoman vaikutuksen. Hurmioiduin kirjan kielestä, lumouduin sen kuvaamasta maailmasta ja ennen kaikkea samastuin kirjan päähenkilöön, jota pidin henkevänä, rohkeana ja persoonallisena boheemina.

Mutta nyt. Ei helvetti. Miten olen voinut olla täysin sokea? Miten ihmeessä en silloin kyennyt huomaamaan kaikkea, mitä huomaan nyt? Kirjan päähenkilöhän on itsekeskeinen, itsekäs, itserakas, töykeä, tyly, epäsosiaalinen, ristiriitainen ja asenteissaan naurettavan vanhanaikainen. Kaiken lisäksi päähenkilö on mies, vieläpä keski-ikäinen äijänkäppyrä, joka on alkoholisoitunut, kihdin runteleva, harhainen, lähes hullu ja todennäköisesti mielisairas. Eikä tässä vielä kaikki. Päähenkilö on hurahtatanut itämaisiin uskontoihin. Hän on riidanhaluinen pasifisti ja porvarillisuutta vihaava puoliporvari. Jos jotain päähenkilöstä jotain hyvää pitäisi löytää, se on rakkaus taiteisiin. Siihen pystyn yhä edelleen samastumaan. Mutta muuten. Ei helvetin helvetin helvetin helvetti.

Tällä lukukerralla en ihmeemmin vaikuttunut edes kirjan kielestä ja vielä vähemmän sen rakenteesta. Nuorena lukijana kuitenkin ihastuin kirjailijan polveileviin ja pulppuaviin virkkeisiin. Nyt kirjoitustyyli tuntui lähinnä ärsyttävän monisanaiselta, maalailevalta ja koukeroiselta. Kirjan kuvaamasta maailmasta ajattelin lähinnä vain että no just joo, vaikka vuosia sitten sekin tuntui kiehtovalta ja salaperäiseltä. Kirjan rakenne kieltämättä on monikerroksinen, mutta mitä siitä. Ei siinä ole mitään ainutlaatuista. Nuorena ajattelin, että kirjan viittaukset milloin mihinkin suuntiin olivat merkki kirjailijan suunnattomasta älykkyydestä, mutta nyt nekin tuntuvat teennäisiltä ja päälleliimatuilta.

Eli lyhyesti sanottuna hävettää, että olen mennyt tällaisesta kirjasta innostumaan. Häpeä on luonnollisesti syy, miksi en halua kertoa kirjan ja kirjailijan nimeä. Joku saattaa nyt miettiä, oliko pakko lukea tämä kirja ja vielä blogata siitä, jos on niin vaikeeta. Oli. Syy: taistelen edelleen lukuilon ja sen katoamisen kanssa ja siksi aion palata niihin kirjoihin, joiden lukemisesta olen edes joskus nauttinut.

Olen muutoinkin miettinyt tapoja, joilla saisin lukemiseen lisää nautintoa. Olen kokeillut esimerkiksi pirstaleista lukemista. Luen kirjasta pätkiä sieltä täältä enkä siis rupea väen väkisin lukemaan kirjaa alusta loppuun. Olen miettinyt myös yksityistä vs. yhteisöllistä lukemista. Olisiko lukemiseen mahdollista saada enemmän kielletyn hedelmän makua, jos lukisi itsekseen kertomatta kirjasta mitään kenellekään? Tuntisinko enemmän omistavani kirjan maailman, jos pitäisin lukukokemuksen pelkästään itselläni? Olen pohtinut myös julkisella paikalla lukemista. Saisiko uusia säväreitä lukemiseen, jos avaisin kirjan kahvilassa, puutarhassa tai merenrannalla? Saas nährä ny. Joka tapauksessa aion toistaiseksi jatkaa näiden vanhojen suosikkikirjojen lukemista. Saatan kirjoittaa enemmänkin blogitekstejä aiheesta "Kirjoja-Joiden-Nimeä-Ei-Voi-Mainita-Koska-Hävettää-Liikaa".