Animaatio aikuisille

 Amerikkalaisen Wes Andersonin ohjaama animaatio sijoittuu futuristiseen ja dystooppiseen Japaniin. Fiktiivisen Megasakin kaupungin pormestari Kobayashi on karkottanut koirat kaatopaikkasaarelle koiraflunssan verukkeella. Nopeasti leviävä tartuntatauti on ilkeän tiedemiehen varta vasten laboratoriossa valmistama. Pormestari nimittäin vihaa koiraa mutta rakastaa kissoja. Kobayashin ottopoika Atari ikävöi henkivartijakoiraansa, Spotsia, joka lähetettiin pois ensimmäisten joukossa. Hän varustaa itselleen pienkoneen ja lentää kaoottiselle saarelle, jota kansoittaa valtava koirapopulaatio. Saarella Atari kohtaa resuisia mutta hurmaavia koiria.

Ei uskoisi, että näin kummallisista aineksista saisi kasattua ihanan animaation. Näin kuitenkin kävi. Katsoin elokuvan alusta loppuun hymy huulillani. Liioittelematta voin sanoa, että hullaannuin ja suorastaan vauhkoonnuin animaation visuaalisesta tykityksestä. Minua sykähdytti myös erikoinen musiikkivalinta: japanilaiset taiko-rummut, kilkutus- ja naksutusäänet sekä hillittömän matalaääninen mieskuoro.

 Kerrontaratkaisuiltaan elokuva haastaa katsojan. Se sisältää useita jaksoja, joita keskeyttävät erilaiset takaumat. Eri jaksot on merkitty punakirjaimisilla otsikoilla.  Kerronnassa koirien ”haukut” on käännetty englanniksi, mutta ihmisten japaninkielistä puhetta ei ole tekstitetty ollenkaan! Ohjaaja perustelee ratkaisua sillä, että tunnelma välittyy joka tapauksessa. Valinta korostaa koiranäkökulmaa ja sitä tosiasiaa, että eri eläinlajien edustajat eivät ymmärrä toistensa viestintää (eikä aina edes saman lajin edustajat).

Eniten minua kiinnosti Isle of Dogs -animaatiossa sen loistelias ja kekseliäs visuaalisuus, jossa on yhdistetty erilaisia tekniikoita. Erilaisia nettisivuja lueskelematta olen onnistunut selvittämään, että animaatio on toteutettu stop motion -tekniikalla, jossa liikkuvaan kuvavirtaan tarvitaan 12 valokuvaa sekunnissa. Koko elokuva sisältää 130000 still-valokuvaa! Internetin kiehtovasta maailmasta selvisi, että muitakin digitaalisia teknologioita on hyödynnetty: DSLR, stop-frame software, visual effects augmentation ja 3b printing (minulla ei ole aavistustakaan, mitä nämä tarkoittavat). Animaatio-ohjaaja Mark Waring kertoo haastattelussaan, että Anderson tavoitteli nimenomaan käsintehdyn animaation tuntua, ei liian siloista cg-vaikutelmaa (computer generated).

Animaatiota varten rakennettiin 240 erilaista näyttämöä. Eri kohtauksia varten tarvittiin 1000 nukkehahmoa, joista 500 oli ihmisnukkea ja 500 koiranukkea. Nukkeja tarvittiin näin valtava määrä, koska eri kohtauksia varten vaadittiin erikokoisia nukkeja (lähikuva, kaukokuva jne.) Katsojana ihastelin koirien ilmeikkyyttä. Kaikki koirat ovat valloittavia persoonia.

Isle of Dogs sekoittaa kiehtovalla tavalla sekä uutta että vanhaa visuaalista ilmaisua. Elokuvaa katsoessani (kahteen otteeseen) silmäni ehtivät rekisteröidä ainakin klassisilta japanilaisilta puupiirroksilta näyttäviä taustoja, mustavalkojulisteita ja ilmeisesti paint brush -tekniikalla toteutettuja akvarellimaisia kuvia. Taidehistoriaan perehtyneitä hemmotellaan viitteillä klassisiin teoksiin, kuten Hokusain Suuri aalto -maalaus. Andersonin elokuvan väitetään viittaavan japanilaisen elokuvan merkkiteoksiin: Akiro Kurosawa, Yasujiro Ozu, Seijun Suzuki ja 50-luvun kauhuelokuviin (valitettavasti pääosin minulle täyttä hepreaa).

 Jossain nettitekstissä elokuvan huikean visuaalisen ilotulituksen väitetään hämärtävän kerrontaa ja hukuttavan alleen teemat. Joku meni jopa niin, että näki leffassa kannanoton rasismia ja rotusortoa vastaan. Miksi näin suurisuuntaista? Eikö riitä vain ihmisen ja lemmikkieläimen ystävyys tai eläinten oikeudet tai taistelu sortoa vastaan? Kissaihmisenä ja kissojen omistajana arvioin näin. Hassuista hännänheiluttajistakin olen ruvennut pitämään entistä enemmän. Yleensä ihoani nuuhkaisevat koirat tykkäävät ominaishajustani.

  

Isle of Dogs ei tietenkään ole ainoa aikuisille suunnattu animaatio. Muista "aikuisanimaatioista" fanitan amerikkalaisten Trey Parkerin ja Matt Stonen luomaa hervotonta satiirisarjaa South Parkia. Sarjan hahmoista olen tykästynyt eniten Eric Cartmaniin, joka on Wikipedian määritelmän mukaan ”ilkeä, valehteleva ja manipuloiva sosiopaatti, antisemitisti ja rasisti, jonka pyrkimykset ovat aina sairaalloisen itsekkäitä”. Hahmon suosio kumpuaa varmasti siitä, että Cartmaniin itseään vertaamalla lähes tulkoon kuka tahansa voi tuntea moraalista ylemmyyttä.    

(tätä blogitekstiä kirjoittamista varten olen googlannut tolkuttoman määrän erilaisia hakusanoja ja lukenut artikkeleita, haastatteluita ja arvioita suomeksi ja englanniksi. jos vielä jaksan, liitän googlauslistan tai linkkilistan loppuun. tuskin mitään jaksan kuitenkaan. ei se ole blogeissa niin nöpönuukaa)    

Tunteella: Grayson Perry Kiasmassa

(Kuvat sivulta: Kiasma Guide)

Suunnittelen kirjoittavani Grayson Perryn Folk Wisdom - Kansanviisautta -näyttelystä kaksiosaisen tekstin. Tässä Tunteella -tekstissäni käsittelen fanittamani taiteilijan herättävää tunnemyrskyä. Joskus myöhemmin ilmestyvässä Järjellä-tekstissä aion tuikata analyysivaihteen silmään ja kirjoittaa tästä kreisistä brittitaiteilijasta mahdollisimman järkiperäisen selvityksen.

Mutta nyt: TUNTEELLA! Kun astuin Kiasman 5. kerroksen näyttelytilaan, häikäistyin, innostuin ja lumouduin saman tien. Mikä värikylläisyys,mikä värien ilotulitus! Sydämeni sykähti, hengitykseni tiheni ja syveni. Mikä fiilis! Ihanaa, ihanaa, ihanaa! I love it, I love it, IIIII LLLLOVE IT!

Riehaannuin niin, että aloin hokea itsekseni: I have to get to London, I have to get to London, I HAVE TO GET TO LONDON!!! Niin brittiläistä, niin kreisiä! Little Britain meets Absolutely Fabulous!

Melkein repesin liitoksistani, kun tiirailin kuvakudosten hassuja yksityiskohtia. Suuni levisi korviin. Ei oo todellista, huumoria nykytaiteessa! En ole ikinä nähnyt missään vastaavaa. Sarjakuvamaisia kuvakudoksia, joiden detaljit hykerryttävät: tupakka-askin varoitustekstit, energiajuomatölkit, kaukosäätimet, kokolattiamaton pyörteet, parkettilattian juovat, Penguin-mukit, autojen sisälmykset, jäteastiat lasille ja muoville, pyykinkuivaustelineet, Hello-aikakausilehet, injektioruiskut, sydämen sähköshokkilaite, poliisin eristysnauhat, kebab-myymälät!!!

Hauska mutta piikikäs! Kepeä mutta kriittinen! Lapsellisen oloinen mutta ladattu täyteen viitteitä taidehistorian merkkiteoksiin!

Taiteilija itse on perheellinen ja naimisissa oleva transvestiitti! Miksei Suomessa ole yhtään travestiitiksi pukeutuvaa taiteilijaa?

No niin, nyt yllä oleva tunnepurkaus alkaa jo hieman hävettää, mutta annan sen olla. Alkaa kauhistuttaa, pystynkö sittenkään kirjoittamaan Grayson Perrystä järjellistä tekstiä. Jos tai KUN sellainen syntyy, aion hyödyntää Kiasma Guide -sivuston perusteelliset kuvaukset Perryn teoksista, niiden merkityksistä ja taustoista sekä mahdollisesti lukea jotain brittiläisistä nettilehdistä.

Grayson Perryn näyttely Folk Wisdom - Kansanviisautta, Kiasma 13.4.- 2.9.2018

Hypnoosilla XXX

  Hypnoosi. Suggestio. Manipulaatio. Vankila. Natsit. Jooga. Meditaatio. Rikos. Murha. Rakkaus. Petos. Juonittelu.

Arto Halosen elokuva The Guardian Angel perustuu tositapahtumiin. 1950-luvun Tanskassa hypnotisoitu mies, Palle Hardrup (Cyron Melville), syyllistyy pankkiryöstöön ja tappaa kaksi pankkivirkailijaa. Pankkiryöstäjä pakenee paikalta ohikulkijalta varastamallaan polkupyörällä ja ehtii piilottaa rahasaaliin kerrostaloon ennen kuin poliisit piirittivät rakennuksen. Poliisikuulusteluissa rikollinen vaikuttaa poissaolevalta, hän puhuu kuin transsissa.

Kun miehen menneisyyttä pengotaan, paljastuu että hän on istunut vankilassa syytettynä natsikytköksistä. Hänen sellikaverinsa Nielsen (Josh Lucas) on onnistunut saamaan miehestä henkisen yliotteen suggestiolla, manipulaatiolla ja hypnoosilla. Manipuloija om verhonnut rikolliset aikeensa hämäräksi filosofis-uskonnolliseksi rakennelmaksi. Kuviota hallinnoi jumalankaltainen olento, Suojelusenkeli.

Elokuva on tunnelmaltaan intensiivinen trilleri. Anders Olsen (Pilou Asbaek) ja muut rikostutkijat yrittävät murtaa hypnoosin voiman kuulusteltavalta, joka vaikuttaa poikkeuksellisen suggestioalttiilta. Heille selviää, että hypnotisoija on asettunut lukon hypnotisoitavan mieleen. Sitä ei voi murtaa, jos ei tiedä, mikä lukko on.

Samalla kun pankkiryöstäjän mielen sisälle yritetään porautua, mestarillinen manipuloija kylvää tuhoa rikostutkijoiden lähipiirissä. Nielsen yrittää kietoa rikostutkijan vaimon (Sara Soulie) verkkoonsa. Se melkein onnistuu. Manipuloija, jossa psykopaattisia piirteitä ei todellakaan puutu, pompottelee ihmisiä mielensä mukaan. Lupaamalla kirjallisen tunnustuksen hän onnistuu jopa hankkimaan vankilaan viinaa ja naisia – ja sen jälkeen väittää, että tunnustus on tekaistu. Tutkimuksiin mukaan vedetty puolalainen hypnoosin asiantuntijakin (Rade Serbedzijan) on melkein neuvoton tässä juonittelun verkossa.

 Ihailin Arto Halosen elokuvassa sen taiteellisia ansioita. Äänisuunnittelussa kiinnitin huomioita tyylikkäisiin ratkaisuihin. Kohtauksessa, jossa Olsenin mieli palaa menneisyyden kauhunäkyihin (ruumis palavan auton sisällä), kuuluu voimistuvaa moniäänistä kuiskausta. Tästä syntyy katsojalle tunne hulluuden kuuloharhoista. Toinen kohtaus, jossa äänisuunnittelua oli käytetty taitavasti hyväksi, oli kohtaus jossa Nielsen yrittää vajottaa rikostutkijan vaimoa hypnoosin. Tässä hypnotisoijan puheääntä on ilmeisesti monistettu ja asetettu lomittain. Monistettu ääni kuulostaa demoniselta. Pahantahtoisessa hypnoosissa rikolliset ajatukset tunkeutuvat kohteen mieleen kuin demoni riivattuun.

Ihailin myös nokkelaa kameratyöskentelyä, eräänlaista lentävää kameraa, kohtauksessa jossa henkilön mieli harhailee arkitajunnan ja hypnoottisen tilan välillä. Kamera huojuu puiston pensaskujalla ja lähtee lentoon. Kamera liitää ilmojen halki ja lentää vankilan sellin ikkunasta sisälle. Samalla kyseisen ihmisen mieli siirtyy nykyhetkestä toiseen aikaan ja paikkaan. (Kohtaukset tarttuivat hyvin mieleeni, koska kävin katsomassa tämänkin elokuvan kahteen kertaan. Tästä on tullut vakiokäytäntöni, jos todella pidän elokuvasta).

 Jos yksi taiteen tehtävistä on herättää kokijassaan ajatuksia, elokuvaa voi kutsua onnistuneeksi myös tässä mielessä. Tulee mietittyä laajemminkin manipulaatiota ja suggestiota. Kuinka helppoa tai vaikeaa ihmisiä on manipuloida tai suggeroida? Elokuvan dialogissa sanotaan: ”Ketä tahansa voi manipuloida”. Minun henkilökohtainen mielipiteeni on se, että kaikkein helpointa on manipuloida sellaista ihmistä, joka väittää kivenkovaan, että juuri häntä ei missään nimessä voi manipuloida. Tähän on yksinkertainen syy: kyseinen ihminen ei osaa varautua. Uskon, että kaikissa ihmisissä on näkymättömiä naruja, joita vetämällä altistuu manipuloinnille. Esimerkiksi vetoamalla kaikille ihmisille kuuluviin psyykkisiin perustarpeisiin eli halulle olla rakastettu, hyväksytty ja arvostettu tai tarve kuulua johonkin joukkoon. Ihmisillä on myös yhteisiä pelkoja, kuten menettämisen pelko, sairastumisen pelko ja kuolemanpelko. Niitä sohimalla voi nakertaa kenen tahansa psyykeen lujuutta.

Joku on jossain sanonut, että jos ihmisiä ei voisi manipuloida (tai suggeroida), mainonta lopetettaisiin. Ja varmaan myös vaalimainonta ja muu poliittinen vaikuttaminen. Ja terveysvalistus tai terveyttä edistävien tuotteiden ja palveluiden kaupittelu. Ja uskonto tai ateistisesta uskosta jauhaminen ja kirkosta eroamisen joukkohysteria. Kaikkein pahimmalta ajatus manipulaatiosta tuntuu ihmissuhteissa tai muissa ihmisten välisissä kohtaamisissa. Some, johon blogit taitavat kuuluvat, tuskin on manipulaatiosta tai suggestiosta vapaaksi julistettu vyöhyke.

Minulle The Guardian Angel oli täysosuma. Psykologian suuri osuus elokuvassa miellytti minua. Muutenkin olen kiinnostunut psykologian osa-alueista aika laaja-alaisesti: autismi(t), psykopaatit (eli narsistisen persoonallisuushäiriön vaikein muoto), psykoosit, temperamenttitutkimus (esim. sensitiivisyys), yliluonnolliset kokemukset (esim. kuolemanrajakokemukset, ruumiista irtautumiset), addiktiot, intuitio, introversio ja ekstroversio. Se, että olen kiinnostunut näistä jutuista, ei tietenkään tarkoita sitä, että minulla olisi näistä kaikista omakohtaista kokemusta, kuten kaikki normaaliälyiset ihmiset varmasti käsittävät.

Nauru tai kuolema

lauantaina

Bloggauksen jatkaminen lähes kahden kuukauden tauon jälkeen jännittää siinä määrin, että kirjoittelen aluksi vain tämän sanalitanian lämmittelytekstinä elokuvasta Suomen hauskin mies:

(hengitä rentoudu), Suomen sisällissota 1918, punavankileiri, valkoiset sotilaat, saksalaiset upseerit, piikkilanka-aidat, harmaus, mutavellit, peltikipot, teloituskomppaniat, teloituskäskyt,  (jännittyneisyys, adrenaliinia suonissa)

komedia, valkoista paperia, lippu vapauteen, työväenteatterin näyttelijät, näyttele tai luovuta, hauskuuta tai kuole, näyttele henkesi edestä

pakoveneet, makkaravarkaat, teloitusrivistöt, aseiden paukkeet, (en saa sykettä tasaantumaan, hengitä, pingottuneisuus kuin teloitusrivistössä)

Tämä on uusi alku, yritän kirjoittaa huomenna selkojärkisemmän tekstin, tänään en pysty tämän parempaan.

sunnuntaina

Eilen blogikirjoittamiseni lukkiutui. Tänä aamuna fundeerasin, mistä se johtui. Tästä: en pysty kirjoittamaan mitään (lukuun ottamatta ostoslistan) ilman tunnetta tai ilman näkökulmaa. Tunnetilani voi olla mikä hyvänsä perustunne: ilo, pelko, rakkaus, suru, viha tai yllätys. Tällä kertaa perustunteeni on pelko. Koin elokuvan niin jännittävänä, että pelko tavallaan tarttui minuun ja jäi päälle. Leffateatterissa sydän läpätti, hengitys salpautui ja jouduin muistuttamaan itselleni: Hengitä!

Näkökulmassani minua kiinnostaa vain kaksi asiaa: historian elävöittäminen taiteen keinoin ja huumorin merkitys selviytymiskeinona.

Historia kytkeytyy minulla pelkoon. Idiootiksi leimautumisen uhallakin haluan tunnustaa, etten koskaan ole kokenut ymmärtäväni historiaa, ainakaan sellaisessa muodossa kuin sitä on koulussa opetettu. Suomen sisällissodasta odotin vastausta, miksi se syttyi. Sen sijaan kerrottiin vain, mitä tapahtui missä ja milloin. En voi käsittää, kuinka ylipäänsä voi syntyä niin voimakas vastakkainasettelu, että punaiset ja valkoiset osapuolet kokivat oikeudekseen ja velvollisuudekseen tappaa ja tapattaa oman maan kansalaisia.

Siitä olen tyytyväinen, että sana "sisällissota" alkaa vakiintua yleisessä kielenkäytössä. Sana on neutraali ja selkeä. Sen sijaan puolueelliset ilmaisut, kuten "vapausota", "luokkasota", "kansalaissota" ja "veljessota", ovat aina menneet yli ymmärrykseni. Vapaus mistä? Vapautuminen Venäjästä ja taistelu Suomen itsenäisyydestä? Yhteiskuntaluokat? Miten pyrkimys työläisten ja maaseudun köyhälistön aseman parantamiseen voi johtaa aseisiin tarttumiseen? Mitkä kansalaiset, suomalaiset, venäläiset vai saksalaiset? Ainoastaan sana "veljessota" kuvaa sisällissodan traagisuutta. Mikä muukaan sisällissota voi olla kuin tragedia? En ymmärrä, miten sisällissodan yhteydessä voisi käyttää sanoja "voitto" tai "voittajat". Jos sisällissota puhkeaa, eivätkö kaikki ole hävinneet jo lähtökohtaisesti?

Jos haluaa (haluan) ymmärtää Suomen sisällissotaa, tavoitteeseen voi päästä tai tavoitetta voi lähestyä, jos tutkailee aihetta eri tavoilla: lukee tietokirjoja (joita on viime vuosina ilmestynyt ihan kiitettävästi), lukee romaaneja, katsoo dokumentteja ja elokuvia. Suomen hauskin mies - elokuva valottaa aihepiiriä omalta osaltaan, sekoittaen faktaa ja fiktiota. Elokuva tarjoaa visuaalisena ja auditiivisena elämyksenä samastumispintaa: miltä tuntuisi olla vankina vankileirillä; miltä tuntuisi nälkä ja vilu; miltä tuntuisi seisoa teloitusrivissä; miltä tuntuisi antaa teloituskäsky tai painaa liipaisimesta, kun vastapäätä seisoo oman maan kansalainen?

Toinen kiinnostuksenkohteeni ja näkökulmani on huumori. Voiko huumori pelastaa hengen? Tässä elokuvassa voi pelastaa. Ehkä myös muissa vähemmän dramaattisissa oloissa.

Valitettavasti en ole kirjoittanut juuri ollenkaan itse elokuvasta. Varmaankin paras vain suositella menemään leffateatteriin ja katsomaan Suomen hauskin mies ihan omin silmin ja muodostamaan oma mielipide.

Tämä teksti jäi torsoksi. Oikeastaan minun piti kirjoittaa ihan toisesta elokuvasta. Mönkään meni sekin.

keskiviikkona

Elokuvan Suomen hauskin mies käsikirjoittaja ja ohjaaja, Heikki Kujanpää, hioi käsikirjoitustaan seitsemän vuotta, näin kertoo Ylen artikkeli. Siihen verrattuna minun kirjoitusrupeamani on lyhyt, alle viikon pituinen.

Kävin katsomassa leffan toistamiseen. Koska en yhdellä katselukerralla pysty sisäistämään kaikkea, olen joko idiootti tai perusteellinen. Alkaa olla pakko hyväksyä, että voimakkaan taide-elämyksen vastaanottaminen vaatii minulta kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla käsittelen pääasiassa voimakkaat tunnereaktioni ja fyysiset tuntemukseni. Vasta toisella kerralla pystyn paremmin paneutumaan elokuvan analysointiin. 

Elokuva vavahdutti ja pakahdutti, koin sen hyvin intensiivisenä. Aitona, enkä usko että aitouden saavuttamiseen on tarvittu samoja "metodeja" kuin Aku Louhimiehellä: torakoiden levittämistä näyttelijän vaatteille, näyttelijän hiuksiin sylkemistä, haukkumasta rumaksi, puseron riuhtaisemista auki ja muuta nöyryyttämistä ja alistamista. Miten mielivaltainen kohtelu ja luottamuksen tuhoaminen voisi johtaa mihinkään hyvään? Vaikea käsittää, miten ohjaajana työskentelevä ihminen voi olla niin epäsensitiivinen, epäempaattinen ja sadistinen, että viesti alkaa mennä perille vasta siinä vaiheessa, kun asiasta nostetaan julkinen haloo. Ja hyvä että nostettiin. Ilman Me too -kampanjaa huudettaisiin varmaan vieläkin kuuroille korville.

Elokuvan Suomen hauskin mies intensiivinen tunnelma rakentui monesta osa-alueesta, jotka toimivat hyvin yhteen: käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, musiikki, puvustus, lavastus ja tietysti tasokkaat näyttelijät. Dialogi kuulosti luonnolliselta. Instrumentaalimusiikki ja laulut vetosivat tunteisiin, upposivat syvälle. Kuvauspaikka oli hyvin valittu. Näyttelijöiltä vaadittiin jopa saksan puhumista.

Mielestäni elokuva kuvaa sisällissotaa koko kansakuntaa koskettavana tragediana. Vaikka tapahtumat sijoittuvat punavankileirille, jossa valkoisilla sotilailla on valta tappaa punaisia nälkään ja luoteihin, asetelma ei ole mustavalkoinen. (voi hyvänen aika, kirjoittamisesta ei tule mitään, todella jäykkää tekstiä)(olisi pitänyt kuitenkin kirjoittaa siitä alkuperäisestä aiheestani)(elokuvan dialogia lainatakseni: Eihän tästä tule hevosen v---ua)