Lukuilo hoi, älä jätä!

KIRJALLISUUS / LUKEMINEN  ---  Ongelmana lukuilon ja keskittymiskyvyn katoaminen

Tämä on ruikutuspostaus. Eli: keskittymiskykyni on pilalla, lukuiloni on kateissa. Haikailen takaisin niitä kaukaisia aikoja, jolloin keskittymiskykyni ja lukuiloni olivat huipussaan. Se oli yläaste- ja lukioaikaa. Silloin pystyin myös lumoutumaan kirjallisuudesta helposti, koska lähes kaikki oli uutta. Nyt mikään ei tunnu miltään. Kaikki on on väljähtynyttä. En pääse tunnelmaan, kirjat eivät imaise minua sisälleen.

Onko kaikki lopullisesti menetetty? Palaavatko lukuiloni ja keskittymiskykyni enää koskaan? Pitääkö minun vain sopeutua tällaiseen laimeuteen? En halua. Onneksi sentään pystyn saamaan säväreitä ja kiksejä muista taidemuodoista, kuten elokuvista ja musiikista. Mutta kirjallisuus, mutta kirjallisuus.

Miten tässä kävi näin? Voin syyttää paljolti itseäni. Ehkä tärkein syy lukuiloni näivettymiseen on sairaalloinen tapani pakottaa itseni lukemaan kirja loppuun, jos kerran olen ollut niin hölmö, että olen sen aloittanut. En osaa jättää kirjaa kesken. Luen väkisin loppuun hampaat irvessä ja otsa rypyssä. Hengitykseni muuttuu pinnalliseksi ja jännitän lihaksiani. Miksi teen näin? Eihän kukaan pakota minua jatkamaan. Miksi ajattelen typerästi, että luovuttaminen kielisi tappiosta. Ja miksi se olisi minun tappioni? Eikö se ole kirjailijan tappio, koska hän ole onnistunut tuottamaan minulle mielihyvää tekstillään? Pääsenkö ikinä eroon pakkomielteestäni? Miten ihmeessä ajattelutavan muuttaminen voi olla näin vaikeaa?

Toinen syy keskittymiskykyni huonomiselle tai tuhoutumiselle on ikävä kyllä tämä blogi ja sosiaalinen media yleensä. Vai onko naurettavaa syyttää itsensä ulkopuolista tahoa, jos vika on oikeasti omassa päässäni? Mutta eikö tämä ole jo moneen kertaan tutkittu juttu, että some hajauttaa ihmisten ajattelua? Enkä edes ole mukana missään muualla kuin blogimaailmassa. En ymmärrä, miten ne ihmiset jotka myös feisbuukkaavat ja tviittaavat, pystyvät keskittymään enää yhtään mihinkään? Pitäisikö minun sitten lopettaa koko bloggaus? En halua sitäkään, koska blogeista on myös paljon iloa. Pitääkö minun vain hyväksyä, että somen takia ajatukseni säntäilevät milloin minnekin? Vai onko minulla joku aivosairaus? Dementia? Jospa sen merkit alkavat näkyä jo nyt.

Haluaisin, korjaan haluan, oppia uudelleen nauttimaan lukemisesta. Haluan oppia pois lukemisesta suorittamisena. Siksi tiedän erittäin hyvin, että minun ei todellakaan kannata tukahduttaa pienenpientä lukuiloni siementä osallistumalla kilpailuhenkisiin lukutempauksiin (tai ainakaan kaikkiin niistä). Olen todennut tämän aikaisemmin. Tiedän tämän. Mitä tästä enää jauhaa? Kilpailuhenkiset lukuhaasteet sopivat monille ihmisille, mutta ne eivät sovi minulle. Piste. Asia on selvä. Vai onko? Mikä tässäkin voi olla niin vaikeaa? Senkun jättäytyy kaiken suorituskeskeisen ja kilpailuhenkisen lukemisen ulkopuolelle. Sehän on helppoa. Tai ainakin se olisi helppoa, jos en olisi mukana sosiaalisessa mediassa. Mutta kun olen. Ja aion pysyä. Umpikuja.

Haluan takaisin lukemisen ilon. Haluan takaisin lumoutumisen tunteen. En ole kiinnostunut lukemieni sivujen määrästä vaan omista tunteistani ja tunnetiloistani. Miksei tämä onnistu? Kuinka vaikeaa voi olla saada takaisin jotain, minkä on joskus osannut?

Tilanteeni ei kuitenkaan ole toivoton. Lukuiloni on palaillut hetkittäin, kun olen lukenut kirjoja, joita olen jo lukenut joko kokonaan tai osittain. Kuten esimerkiksi kuvan näyte Kantelettaresta. Mutta tämäkin on ongelma. Miksi en voi antaa itselleen lupaa lukea kirjaa, jonka/jota olen jo lukenut. Aivan kuin koko ajan pitäisi lukea jotain, mitä ei ole vielä lukenut. Mikä ongelma siinäkin olla, jos lukee kirjoja, joista on aikaisemminkin pitänyt? Enkö saa koskaan avattua näitä ajatussolmujani?

Putous loppuu!

TELEVISIOSARJA  ---  Putous (2014)

Hillittömänä Putous-fanina kirjoitan jo toistamiseen tänä vuonna tästä megalomaanisesta komediasarjasta. Nyt on aivan pakko avautua finaalin sketsihahmokilpailun asetelmista. Kuten varmaan kaikki fanit ja ei-fanit ovat huomanneet, voitosta taistelevat Ymmi Hinaaja ja Antsku.

Ja kumpi näistä on hauskempi? No, Ymmi tietysti!!! Eihän Antsku edes ole sketsihahmo, koska se on liian realistinen, tavallinen, mukava, miellyttävä ja sympaattinen. Siksi toivon, että Antsku-Bantsku poistetaan kilpailusta välittömästi! Tämä on tunnepohjainen mielipiteeni, ja muistakaa että miul on oikeus miun omii tunteisii. Ja kai sitä muutenkin saa mielipiteensä ilmaista, koska sitähän sä kysyit.

Ymmi puolestaan on ehdottomasti sketsihahmo, koska se on sietämätön, rasittava, ärsyttävä, liioiteltu ja kärjistetty. Eihän kukaan tällaisen ilmestyksen seuraa jaksaisi puolta tuntia pidempään oikeassa elämässä. Juuri siksi Ymmi toimii sketsihahmona erinomaisesti! Olen kuitenkin varautunut siihen, että Antsku voittaa kilpailun. Jos näin käy, en romahda.

Mutta voi Aku (Hirviniemi) minkä teit! Slaikka "Köntsähousu" Gustafsson laulu- ja soittotaidottomana "mestari""muusikkona" vaikutti ensinäkemältä erittäin lupaavalta, mutta miksei koomikko saanut siitä juuri mitään irti? Jäin odottamaan sketsihahmolta maailmankaikkeuden historian huonoimpia musiikkiesityksiä, kuten ensijakson Venaa-kappale, mutta niitä ei kuulunut! Miksei? Melkein itkettää, että Aku jätti hahmon potentiaalin käyttämättä. Kyllä täytyy sanoa, että tällaisenaan Slaikan hahmo köntsähousuna oli aivan uskomatonta ulostetta, ihan hirveetä kakkaa ja täyttä scheisenderia! (kaikella kunnioituksella) Entä miksi Aku vetänyt voittoa kotiin umpisaamelaisena BB-Aslakina? Miksi, oi miksi, Aku?

 Mutta jatkuuko Putous enää ensi vuonna? Mie romahan, jos ei jatku. Ainakaan samalla juontajalla ei jatku, mutta jos koko sarja tyssää tähän, se on törkeetä! Tai jos jatkuu, mutta erilaiset parodiat lopetetaan, se on törkeetä! Jos nykyiset näyttelijät kaikkoavat Putouksesta, se on törkeetä! Ja ne ihmiset, jotka mahdollisesti päättävät Putouksen lopettamisesta, viestini teille: te ootte kaikki kyl ihan bitsei!

Jos Putous ei jatku, sekoan täysin. Viimeisetkin ruuvit irtoavat päästäni, jos komediasarja loppuu. Seonneena saatan mennä julkisille paikoille ulostamaan. Oma ja muiden elämä muuttuu kertaheitolla ihan köntsäksi! Saatan joutua epätoivon valtaan ja leikkaan moottorisahalla pääni irti julkisella paikalla. Ajatelkaa siitä syntyvää sotkua! Valelen itseni bensalla ja sytytän itseni palamaan. Kuvitelkaa nyt, kuinka vastenmielinen löyhkä syntyy palavasta ihmislihasta! Ja mikä pahinta, saatan ruveta laulamaan julkisella paikalla (en osaa laulaa). No vitsivitsi. En ryhdy mihinkään ylläolevista. Vähän rankempaa huumoria! Haittaakse?

Viimeinen vetoomukseni: Putouksen on jatkuttava! Aivanaivanaivanaivan, todellakintodellakintodellakintodellakin!  

(kursivoidut kohdat ovat Putous-hokemia joko tältä vuodelta tai aikaisemmilta vuosilta)
---------------------------------------------------------------------

Myöhempi lisäys (noin tuntia ennen Putouksen alkua)

Blogini ei ole ruokablogi, mutta Putouksesta riehaantuneena lisään poikkeuksellisesti yhden ruokakuvan. Perustelu: Antsku-fanit todennäköisesti syövät ohjelmaa katsoessaan pasta carbonaraa. Koska en ole Antsku-fani, syön itse pyöräyttämääni meksikolaistyyppistä salsaa (sis. chiliä, tomaatteja, paprikaa, maissia, kidneypapuja ja oliiviöljyä) ja maissilastuja. Uskon, että Ymmi Hinaaja, Mämmi Manaaja ja BB-Aslak hyväksyvät ruokaratkaisuni.

Nyt kyllä jännittää iha hitokseen. En pysty ajattelemaan enää mitään muuta kuin aivanaivanaivantodellakintodellakinPutousPutousalajoalajoalajoalajoaivanaivanaivanaivantodellakin

Kolmatta kertaa en tästä ohjelmasta enää kirjoita. Olipa äänestyksen lopputulos mikä hyvänsä. Seuraavassa postauksessani kirjoitan joko elokuvista tai kirjoista. Jännittävää ja hauskaa iltaa kaikille!  

Haitallinen sivusto?

Tietääkö kukaan, miksi F-securen virustorjuntaohjelma luokitteli kaikki Bloggerin sivut haitallisiksi viime viikolla? Oliko Bloggerissa liikkeellä viruksia? Tai onko niitä yhä edelleen?

F-secure esti pääsyn myös omalle blogilleni. Testasin myös muita suomalaisia kirjablogeja ja aina sama teksti "Haitallinen sivusto". Tietääkö kukaan, mistä on kyse? Onko aihetta hysteriaan ja paranoidisuuteen?

Lisääntyykö blogin turvallisuus, jos ottaa käyttöön sanavahvistuksen kommenttilaatikossa? Entä jos estää anonyymeiltä pääsyn kommentointiin? Näin tein itse. Anonyymeiltä alkoi tulla häiritsevän paljon englanninkielisiä viestejä, joissa oli epäilyttäviä linkkejä ja liitetiedostoja (joita en tietenkään avannut).

Ihana, ihqu, ihana!

(kuvat sivulta: IMDb)

ELOKUVA (dvd)  ---  Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz)(Warner Bros. 1939 / 2005)

Ohjaaja: Viktor Fleming
Näyttelijät:  Judy Garland, Frank Morgan, Ray Bolger, Bert Lahr, Jack Haley, Billie Burke, Margaret Hamilton, The Munchkins

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tästä L. Frank Baumin kirjaan perustuvasta fantasiaelokuvasta, jota fanitan ja ihqutan täysillä. Aluksi joudun kai esittämään anteeksipyyntöni yhdelle sun toiselle taholle. Ajan hermolla ratsastavat bloggaajat: Anteeksi, että kehtaan kirjoittaa tästä ikivanhasta, pölyttyneestä ja homeisesta klassikosta. Elokuvakriitikot: Anteeksi, että julkean hehkuttaa, ihquttaa ja fanittaa tätä Elämää Suurempaa Klassikkoa sen sijaan että yrittäisin analysoida ja tulkita sitä. Kyynikot: Anteeksi, että kehtaan olla iloinen ja innostunut. Vakavamieliset pohdiskelijat: Anteeksi, että kevytmielinen tekstini vie aikaa Tärkeiltä Asioilta, kuten yhteiskunnallisilta kriiseiltä. Ja muut ihmisryhmät: Anteeksi. Olen pahoillani. Valitan. Otan osaa. Esitän suruvalitteluni.

No niin, asiaan. Yritän tiivistää elokuvan juonta lyhyesti: Dorothy Gale (Judy Garland) asuu Kansasissa maatilalla. Perheeseen kuuluvat täti, setä, kolme aikuista miestä ja Toto-koira. Dorothy on joutunut vaikeuksiin, koska Toto on purrut naapurin vaikutusvaltaista neitiä jalkaan. Neiti tulee ilmoittamaan perheelle, että koira pitää lopettaa poliisin määräyksellä. Kun koira annetaan lopetettavaksi, Dorothy päättää karata kotoaan. Pakomatkallaan Dorothy tapaa taikurin ja alkaa haikailla takaisin kotiin. Paluumatkalla iskee taifuuni, joka tainnuttaa tytön uneen. 

Unessa Dorothy päätyy kirkkaanväriseen fantasiamaailmaan, jota kansoittavat noidat ja kääpiöt. Epähuomiossa tyttö tulee tappaneeksi ilkeän noidan (The Wicked Witch of the East). Tästä suivaantuu noidan sisar (The Wicked Witch of the West). Dorothyn pelastaa hyvä noita, joka myös lahjoittaa tytölle taianomaiset punaiset kengät. Kun tyttö kysyy, miten hän pääsisi palaamaan kotiin, kuuluu vastaus: Seuraa keltatiilitietä, joka johtaa Taikuri Ozin luokse.

Matkallaan Ozin luokse Dorothy törmää kolmeen hassuun mieheen. Variksenpelätin vaikeroi, ettei hänellä ole aivoja ollenkaan. Tinamies valittaa sydämen puuttumista. Säikky Leijona valittaa rohkeuden puutetta. Dorothy lupaa viedä miehet Ozin luokse, koska taikurina tämän pitäisi pystyä taikomaan haluttuja ominaisuuksia. Lopulta Oz lahjoittaa vieraiden toivomat ominaisuudet, kun he ensin ryöstävät taikasauvan Lännen Ilkeältä Noidalta. Valitettavasti on kerrottava, että Oz on huijari, mutta siitä huolimatta hän onnistuu auttamaan vieraitaan muuttamalla näiden ajattelutapoja.

Ja jälleen on aika pyytää anteeksi, koska ylläoleva "lyhyt" juonireferaatti venähti kolme kappaleen pituiseksi. Jospa nyt vihdoin viimein pääsisin varsinaiseen aiheeseeni eli miksi tämä Suuri Elokuva on niin ihana, ihqu ja vielä kerran ihana. Siksi, että se ilahduttaa, hauskuuttaa, lohduttaa ja tarjoaa samastumiskohteita. Elokuva viestittää, että on hyväksyttävää olla satunnaisesti aivoton, sydämetön ja pelokas. "Aivottomuudella" käsitän erityyppisiä inhimillisiä erehdyksiä, kuten sokeutta, naiiviutta, typeryyttä, väärinkäsittämistä, tiedon puutetta tai muita rajoituksia huomio-, käsitys- ja yhdistelykyvyssä, muistissa jne. "Sydämettömyys" voi mielestäni tarkoittaa kyvyttömyyttä rakastaa, mutta miksei myös välinpitämättömyyttä. "Pelokkuus" voi tarkoittaa karkuun juoksemista, vaikenemista, muiden myötäilyä tms.

Ja taas pyydän anteeksi, koska edellisessä kappaleessa lipsahdin pehmoilemaan ja lällyilemään. Anteeksi, pitäisi muistaa olla kova, ehdoton, musta-valkoinen ja ajatella, että inhimilliset erehdykset sijaitsevat aina jossain muualla, mutta eivät koskaan minussa. Kaikilla muilla ihmisillä on näitä ongelmia, mutta eihän minua ole koskaan mikään vaivannut. Pitäisi muistaa ajatella, että minähän olen Itse Täydellisyys - ai niin, enpäs olekaan. Niinhän se olikin, että myös minä olen ihminen, joka kärsii välillä aivottomuudesta, sydämettömyydestä ja rohkeuden puutteesta. Mutta niiden kanssa on pystyttävä elämään, koska muutakaan vaihtoehtoa ei taida olla.

Esitän jälleen pahoitteluni, koska tässä vaiheessa tekstiäni oloni on jo niin kiusaantunut, että olen vaarassa hukata punaisen langan. Häpeänsietokykyni on jo kovalla koetuksella. Mistä aiheesta olinkaan kirjoittamassa? Ai niin, miksi tämä elokuva on niin ihana-ihqu-ihqu. No, syinä ovat tietysti ihanat näyttelijäsuoritukset, ihanan hemaiseva lavastus, elokuvan ihqun hempeä värimaailma ja ihanat laulut ja rallatukset.

Elokuvan ihquimpia kohtauksia on kun pellolla tököttävä Variksenpelätin vapautuu aidanseipäästä Dorothyn avustuksella ja lähtee koikkelehtimaan ja hyppelemään keltatiilitiellä. Toinen yhtä ihana kohtaus on kun metsässä sojottava, ruostunut Tinamies saa öljyä suupieliinsä ja pystyy jälleen puhumaan ja hymyilemään. Kun Dorothy tiputtaa öljyä myös käsien ja jalkojen niveliin, Tinamies lähtee horjuen ja kirskuen liikkeelle ja ottaa muutaman tanssiaskeleen. Ihanaa, miten hellyyttävää! Helposti herkistyvä ja itkeskelevä (sydämetön?) Tinamies uhkaa helposti ruostua uudelleen paikoilleen, koska hänen suolaiset kyyneleensä liuottavat öljyn pois. Entäpä Säikky Leijona, joka yrittää pelotella muita, mutta todellisuudessa pelkää omaa karjuntaansakin. Leijonaraukka pelkää nukkua öisin eikä häntä auta edes lampaiden laskeminen, koska lampaitakin Leijona pelkää.

Tavallaan myös Lännen Ilkeä Noita on myös ihana vihreästä ihonväristään huolimatta. Noita on kateellinen, vallanhaluinen ja juonitteliva, mutta omalla kierolla tavallaan myös hellyyttävä. Noita räkättää ja kirkuu, mutta mikä se sellainen satu olisi, jossa ei olisi taistelua Hyvän ja Pahan välillä? Lopussa Ilkeä Noita tietysti tuhoutuu ja Paha saa palkkansa. Dorothy tappaa hänet epähuomiossa (taas!) heittämällä vettä noidan päälle. Noita sulaa ja katoaa maanrakoon. Dorothy puolestaan palaa fantasiamaailmasta takaisin kotiinsa Kansasiin napsauttamalla punaisten taikakenkien korkoja vastakkain.

Ja nyt tulee tämän postauksen viimeinen anteeksipyyntö: Anteeksi, että tekstini venyi näin pitkäksi. Tämä ei tule toistumaan - ainakaan kovin monta kertaa. Pahoittelen myös sitä, että olen tässä blogitekstissä pyytänyt anteeksi raivostuttavan, epäilyttävän tai ärsyttävän monta kertaa. Anteeksi. Olen pahoillani. Sori. Mutta muistakaa, että tämä on vain blogi ja tekstini ovat vain kirjoitusharjoituksia ja minä on vain ihminen ja tämä on vain elämää.

Bloggaajan ulkonäköongelmat

Olen kyllästynyt blogini ulkonäköön. (Olen kyllästynyt myös omaan ulkonäkööni, mutta ei siinä sen enempää). Voisiko kukaan auttaa pientä bloggaajarassukkaa? Etsin vastauksia seuraaviin kysymyksiin:

1) Miten blogin taustaan / tapettiin voi vaihtaa itse ottaman valokuvan?
2) Onko netissä turvallisia ja helppokäyttöisiä kuvankäsittelyohjelmia, joita kannattaisi ladata?

Tämänhetkinen blogini ulkoasu on ihan kiva, mutta se ei riitä minulle. Haluaisin jotain särmikästä, rösöistä, epäsäännöllistä, outoa ja hullunkurista. Toivon, että blogini ulkoilme heijastelisi jollain tavalla kirjoitustyyliäni. Siksi haluan eroon säntillisen symmetristä taustakuvioista. Myös vaaleanpunainen (tai vanha roosa) yläkuvan (=bannerin?) värinä on alkanut arveluttaa. Pelkään, että jollekulle syntyy väristä väärä käsitys, että kirjoitukseni olisivat hempeitä ja romanttisia. (Totuus on yhtä kaukana kuin Merkurius on Plutosta).

Taustatapettiin (tai millä nimellä sitä pitää kutsua?) haluaisin abstraktin kuvan, jossa on jotain epämääräisiä hileitä, roisketta, hilseilevää maalia tai outoja valovaikutelmia. Jotain epäselvää ja vaikeasti hahmotettavaa joka tapauksessa. Mutta samalla taustatapetin pitäisi jäädä taka-alalle eikä hypätä liikaa silmille. Tässä saattaisi toimia melko tasa-aineinen tumma tausta.

Viime yön pimeinä tunteina sain idean yläbannerin (tai mikä sen nimi nyt on?) uudistamisesta. Kuvittelin kuvaa, jossa olisi vaikutteita surrealismista. Vierekkäin olisivat samankokoiset kirjahylly, omena ja soittorasia. Niiden yläpuolella lentäisi siivekäs elefantti. Idea olisi mahdollista toteuttaa joko pienoismalleja valokuvaamalla tai kuvankäsittelyohjelmalla. Kunhan vain saisi ensin ne pienoismallit tai hankkisi sen kuvankäsittelyohjelman ja oppisi käyttämään sitä.

Ideoita? Vinkkejä? Rakentavaa kritiikkiä? Murskaavaa teilausta? Kannustusta? Lyttäystä? Rehellistä palautetta? Kohteliaita kiertoilmaisuja?

Kirja kuin kysymysmerkki

KIRJALLISUUS  ---  Kate Atkinson: Human Croquet (Black Swan, 1998)

Olen lukenut tämän kirjan viitisen vuotta sitten suomeksi. Silloin lumouduin ja hurmaannuin. Nyt luin kirjan englanniksi. Nyt hämmästyin, ärsyynnyin ja kummastelin. Tietysti myös ihailin Atkinsonin kirjoitustyyliä ja nautin englannin lukemisesta. Mutta kokonaisuus tökki. Kirjan pitäisi kuitenkin olla sama, mutta ilmeisesti minä olen muutaman vuoden aikana muuttunut eri ihmiseksi.

Yritän tiivistää romaanin Human Croquet sisällön muutaman lauseeseen. Gordon on löytänyt puolisokseen salaperäisen, eksoottisen kaunottaren Elizan, jonka menneisyys on epäselvä. He muuttavat asumaan Gordonin äidin (The Widow) luokse. Samassa taloudessa asuu myös Gordonin naimaton sisar (Vinegar) Vinny. Eliza ei tule toimeen talon naisten kanssa. Eliza saa kaksi lasta: Charlesin ja Isobelin, jonka näkökulmasta tapahtumia kerrotaan usein romaanissa.

Sitten Eliza katoaa. Kohta katoaa myös Gordon. Charles ja Isobel elävät isoäitinsä ja Vinnyn hoivissa. He väittävät, että Eliza on jättänyt heidät ja Gordon on kuollut Lontoossa. Seitsemän vuoden kuluttua Gordon "herää henkiin" ja palaa lastensa luokse. Hänen kuolemastaan on valehdeltu. Gordon tuo mukanaan uuden vaimonsa Debbien. Charles ja Isobel yrittävät mielessään selvittää äitinsä katoamista, mutta osaavat elää myös nykypäivää. Äidin katoamisen mysteeri on tavallaan koko ajan lasten silmien edessä, mutta he eivät vain halua nähdä sitä, koska totuus on liian karmea.

Romaanissa oli paljon asioita, jotka kismittivät minua. Ehkä yksi syy ärsyyntymiselleni oli se, että kirjan lukeminen venyi liian pitkälle ajanjaksolle ja siksi kokonaisuuden hahmottaminen häiriintyi. Eniten minua hermostutti postmodernilta kikkailulta vaikuttava leikkiminen romaanissa. Sen lisäksi että romaanissa poikkoillaan ajanjaksosta toiseen, siinä myös leikitään rinnakkaistodellisuuksilla, mahdollisilla maailmoilla, aikakoneilla, avaruusoliolla, kaksoisolennoilla ja vaihdokkailla. Ehkä nämä piirteet yhdistävät romaanin myös scifi-kirjallisuuteen.

Varsinkin kirjan loppupuolella aloin olla hermoromahduksen partaalla, koska en pystynyt erottamaan, mitkä tapahtumista ovat ns. todellisia ja mitkä kuviteltuja. Atkinson piinaa lukijaa esittämällä samoista tapahtumista useita peräkkäisiä, vaihtoehtoisia tapahtumasarjoja (jotka lopulta ilmeisesti paljastuvat uneksi tai harhoiksi). Peräkkäisissä luvuissa Atkinson kuvaa ensin hirveintä mahdollista tapahtumasarjaa ja sen jälkeen ihaninta mahdollisista tapahtumasarjaa samasta aihepiiristä (joulupäivän vietto). Lukijana sietokykyni oli koetuksella.

Romaanissa minua alkoi vähitellen ärsyttää myös Atkinsonin kirjoitustyyli, joka on sekoitus ironiaa, sarkasmia ja jonkinlaista yletöntä nokkeluutta ja näsäviisautta. Onneksi sentään kohdissa, joissa Atkinson kuvaa traagisia ihmissuhteita, hän pystyy kirjoittamaan vakavaa tekstiä. Jossain määrin alkoi ketuttaa myös kirjailijan tapa heitellä sekaan tolkuttomasti kirjallisia viitteitä aivan kuin hänellä olisi suunnaton tarve esitellä omaa lukeneisuuttaan.

Yksi syy, miksi lukukokemukseni ei ollut täysosuma, oli se että englannin lukemiseni on aina hitaampaa kuin suomen. En ole taas vähään aikaan lukenut romaaneja englanniksi ja minulla kestää aina jonkin aikaa ennen kuin totun englannin lauserakenteisiin. Ja Atkinsonilla virkkeet ovat pitkiä ja polveilevia. Mutta kun pääsin lukemisessa vauhtiin, nautin kirjoitustyylistä (paitsi kohdissa, joissa sarkasmi on mennyt överiksi). Muutoin olen iloinen, että keskittymiskykyni on ilmeisesti palautumaisillaan entiselle tasolle. Yksi syy keskittymiskykyni huononemiselle on ikävä kyllä tämä blogi ja sosiaalinen media laajemminkin. Mutta minkäs teet, jos somelle kerran antaa pikkusormensa, se nielaisee koko käden ja kohta koko ihmisen. Ei voi mitään.

Lisäisin linkkejä muihin blogeihin, jos vain löytäisin niitä. Yllättävän moni bloggaaja kuitenkin mainostaa omistavansa kirjan. Moni bloggaaja on myös blogannut jostain muusta Atkinsonin romaanista/dekkarista. Sen sijaan törmäsin New York Timesissa julkaistuun kritiikkiin, jossa kriitikko pohtii (ilmeisesti pilke silmäkulmassaan), miten kirja pitäisi luokitella. Tässä vaihtoehdot:
- magical post-modern metafiction?
- post-magical realism?
- post-modern magicalism?
Päättäkää itse.

Putous alkoi!!!

(Kuvat sivulta: mtv3 / Putous)

TELEVISIOSARJA  ---  Putous (2014)

Hillittömänä Putous-fanina olen revetä liitoksistani ja haljeta innosta. Putouksen alkua olen odotellut pitkään - ja eilen se alkoi! Ihanaa! Fantsua! Upeeta! Mahtavaa! Mieletöntä! Päräyttävää! Megalomaanista! Hillitöntä! Hysteeristä! Dityrambista! Ekstaattista! Kuumottavaa!

Joku saattaa ihmetellä, voiko kulttuuriblogissa kirjoittaa Putoksesta. Kyllä voi! Putous edustaa populaarikulttuuria. Eniten odotin tietysti sketsihahmoja, mutta ilahduin suunnattomasti myös parodiahahmoista.

Ensivaikutelman perusteella parhaiten nauruhermoihin osuu Aku Hirviniemen esittämä "mestari""muusikko" Slaikka Gustafsson. Hahmo ei osaa soittaa eikä ilmeisesti myöskään laulaa. Hän on puolikuuro ja vähäjärkisen oloinen. Haastattelijan esittämiin kysymyksiin Slaikka vastaa aina jotain sinne päin. Pahoin pelkään, että hahmon ulkoisena esikuvana on eräs, jo edesmennyt iskelmälaulaja, iik!

Ensimmäisen kohtaamisen perusteella minut sytytti myös Armi Toivasen esittämä "auttaja" Ymmi Hinaaja. Hahmossa tiivistyy yliempaattisuudessaan empatiakyvyttömän "ymmärtäjän" irvikuva, joka hymisee, hymyilee taukoamatta ja puhuu päälle. Hahmo ei vastaa mihinkään kysymykseen suoraan, vaan lähettää kaikki kysymykset bumerangina takaisin kysyjälle. Hahmo naurattaa sketsihahmona, mutta todellisessa elämässä tällainen ilmestys raunioittaisi kenen tahansa mielenterveyden alta aikayksikön.

Erittäin lupaavalta vaikuttaa myös Krista Kososen esittämä juorutoimittaja Sirkka "Sika" Vainola. Hahmo puhuu neuroottisesti, irvistelee ja esittelee kellertäviä hampaitaan. Vihdoinkin on maskeeraus osunut nappiin! Ihanaa, että suomalaisessa televisioviihteessä on luovuttu teipeistä ja vessapaperista maskeerauksessa!

Aikaisemmin Jukka Rasilan sketsihahmot eivät ole minua sytyttäneet, mutta nyt näyttelijä on repäissyt täysillä. Patologi Martin Niemi naurattaa mustalla huumorillaan. "Päivänavaus" tarkoittaa ruumishuoneella jotain ihan muuta kuin peruskoulussa... Toivottavasti Rasila jaksaa panostaa verbaalitykitykseen. Aina löytyy laululyriikkaa, jonka voi tulkita kokonaan uudella tavalla!

Mutta, mutta. Iina Kuustosen esittämä punavuorelainen hipsteripelle herättää niin voimakasti myötähäpeää, että nauruhermoni lamaantuvat. Viime vuoden voittajan, Jussi Vatasen, esittämä imatralaisneitokainen ei myöskään osu. Itäiset murteet eivät naurata meikäläistä, vaan lähinnä aiheuttavat pahoinvointisuutta.

Suuri kysymysmerkki on Riku Niemisen esittämä helppoheikkimäinen ilmaisutaidon ohjaaja. Hahmo vaikuttaa sietämättömältä ylettömässä hyväntuulisuudessaan ja nokkeluudessaan. Ensikohtaamisen perusteella on vaikea arvioida, miten hahmo kehittyy. Ehkä Putouksen jatkuessa hahmo hykerryttää (tai raivostuttaa) entistä enemmän. Toivon, että Riku Nieminen lisäisi hahmoon jotain akrobatiameininkiä! Koska Riku Nieminenhän on tanssija!