Ihana, ihqu, ihana!

(kuvat sivulta: IMDb)

ELOKUVA (dvd)  ---  Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz)(Warner Bros. 1939 / 2005)

Ohjaaja: Viktor Fleming
Näyttelijät:  Judy Garland, Frank Morgan, Ray Bolger, Bert Lahr, Jack Haley, Billie Burke, Margaret Hamilton, The Munchkins

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tästä L. Frank Baumin kirjaan perustuvasta fantasiaelokuvasta, jota fanitan ja ihqutan täysillä. Aluksi joudun kai esittämään anteeksipyyntöni yhdelle sun toiselle taholle. Ajan hermolla ratsastavat bloggaajat: Anteeksi, että kehtaan kirjoittaa tästä ikivanhasta, pölyttyneestä ja homeisesta klassikosta. Elokuvakriitikot: Anteeksi, että julkean hehkuttaa, ihquttaa ja fanittaa tätä Elämää Suurempaa Klassikkoa sen sijaan että yrittäisin analysoida ja tulkita sitä. Kyynikot: Anteeksi, että kehtaan olla iloinen ja innostunut. Vakavamieliset pohdiskelijat: Anteeksi, että kevytmielinen tekstini vie aikaa Tärkeiltä Asioilta, kuten yhteiskunnallisilta kriiseiltä. Ja muut ihmisryhmät: Anteeksi. Olen pahoillani. Valitan. Otan osaa. Esitän suruvalitteluni.

No niin, asiaan. Yritän tiivistää elokuvan juonta lyhyesti: Dorothy Gale (Judy Garland) asuu Kansasissa maatilalla. Perheeseen kuuluvat täti, setä, kolme aikuista miestä ja Toto-koira. Dorothy on joutunut vaikeuksiin, koska Toto on purrut naapurin vaikutusvaltaista neitiä jalkaan. Neiti tulee ilmoittamaan perheelle, että koira pitää lopettaa poliisin määräyksellä. Kun koira annetaan lopetettavaksi, Dorothy päättää karata kotoaan. Pakomatkallaan Dorothy tapaa taikurin ja alkaa haikailla takaisin kotiin. Paluumatkalla iskee taifuuni, joka tainnuttaa tytön uneen. 

Unessa Dorothy päätyy kirkkaanväriseen fantasiamaailmaan, jota kansoittavat noidat ja kääpiöt. Epähuomiossa tyttö tulee tappaneeksi ilkeän noidan (The Wicked Witch of the East). Tästä suivaantuu noidan sisar (The Wicked Witch of the West). Dorothyn pelastaa hyvä noita, joka myös lahjoittaa tytölle taianomaiset punaiset kengät. Kun tyttö kysyy, miten hän pääsisi palaamaan kotiin, kuuluu vastaus: Seuraa keltatiilitietä, joka johtaa Taikuri Ozin luokse.

Matkallaan Ozin luokse Dorothy törmää kolmeen hassuun mieheen. Variksenpelätin vaikeroi, ettei hänellä ole aivoja ollenkaan. Tinamies valittaa sydämen puuttumista. Säikky Leijona valittaa rohkeuden puutetta. Dorothy lupaa viedä miehet Ozin luokse, koska taikurina tämän pitäisi pystyä taikomaan haluttuja ominaisuuksia. Lopulta Oz lahjoittaa vieraiden toivomat ominaisuudet, kun he ensin ryöstävät taikasauvan Lännen Ilkeältä Noidalta. Valitettavasti on kerrottava, että Oz on huijari, mutta siitä huolimatta hän onnistuu auttamaan vieraitaan muuttamalla näiden ajattelutapoja.

Ja jälleen on aika pyytää anteeksi, koska ylläoleva "lyhyt" juonireferaatti venähti kolme kappaleen pituiseksi. Jospa nyt vihdoin viimein pääsisin varsinaiseen aiheeseeni eli miksi tämä Suuri Elokuva on niin ihana, ihqu ja vielä kerran ihana. Siksi, että se ilahduttaa, hauskuuttaa, lohduttaa ja tarjoaa samastumiskohteita. Elokuva viestittää, että on hyväksyttävää olla satunnaisesti aivoton, sydämetön ja pelokas. "Aivottomuudella" käsitän erityyppisiä inhimillisiä erehdyksiä, kuten sokeutta, naiiviutta, typeryyttä, väärinkäsittämistä, tiedon puutetta tai muita rajoituksia huomio-, käsitys- ja yhdistelykyvyssä, muistissa jne. "Sydämettömyys" voi mielestäni tarkoittaa kyvyttömyyttä rakastaa, mutta miksei myös välinpitämättömyyttä. "Pelokkuus" voi tarkoittaa karkuun juoksemista, vaikenemista, muiden myötäilyä tms.

Ja taas pyydän anteeksi, koska edellisessä kappaleessa lipsahdin pehmoilemaan ja lällyilemään. Anteeksi, pitäisi muistaa olla kova, ehdoton, musta-valkoinen ja ajatella, että inhimilliset erehdykset sijaitsevat aina jossain muualla, mutta eivät koskaan minussa. Kaikilla muilla ihmisillä on näitä ongelmia, mutta eihän minua ole koskaan mikään vaivannut. Pitäisi muistaa ajatella, että minähän olen Itse Täydellisyys - ai niin, enpäs olekaan. Niinhän se olikin, että myös minä olen ihminen, joka kärsii välillä aivottomuudesta, sydämettömyydestä ja rohkeuden puutteesta. Mutta niiden kanssa on pystyttävä elämään, koska muutakaan vaihtoehtoa ei taida olla.

Esitän jälleen pahoitteluni, koska tässä vaiheessa tekstiäni oloni on jo niin kiusaantunut, että olen vaarassa hukata punaisen langan. Häpeänsietokykyni on jo kovalla koetuksella. Mistä aiheesta olinkaan kirjoittamassa? Ai niin, miksi tämä elokuva on niin ihana-ihqu-ihqu. No, syinä ovat tietysti ihanat näyttelijäsuoritukset, ihanan hemaiseva lavastus, elokuvan ihqun hempeä värimaailma ja ihanat laulut ja rallatukset.

Elokuvan ihquimpia kohtauksia on kun pellolla tököttävä Variksenpelätin vapautuu aidanseipäästä Dorothyn avustuksella ja lähtee koikkelehtimaan ja hyppelemään keltatiilitiellä. Toinen yhtä ihana kohtaus on kun metsässä sojottava, ruostunut Tinamies saa öljyä suupieliinsä ja pystyy jälleen puhumaan ja hymyilemään. Kun Dorothy tiputtaa öljyä myös käsien ja jalkojen niveliin, Tinamies lähtee horjuen ja kirskuen liikkeelle ja ottaa muutaman tanssiaskeleen. Ihanaa, miten hellyyttävää! Helposti herkistyvä ja itkeskelevä (sydämetön?) Tinamies uhkaa helposti ruostua uudelleen paikoilleen, koska hänen suolaiset kyyneleensä liuottavat öljyn pois. Entäpä Säikky Leijona, joka yrittää pelotella muita, mutta todellisuudessa pelkää omaa karjuntaansakin. Leijonaraukka pelkää nukkua öisin eikä häntä auta edes lampaiden laskeminen, koska lampaitakin Leijona pelkää.

Tavallaan myös Lännen Ilkeä Noita on myös ihana vihreästä ihonväristään huolimatta. Noita on kateellinen, vallanhaluinen ja juonitteliva, mutta omalla kierolla tavallaan myös hellyyttävä. Noita räkättää ja kirkuu, mutta mikä se sellainen satu olisi, jossa ei olisi taistelua Hyvän ja Pahan välillä? Lopussa Ilkeä Noita tietysti tuhoutuu ja Paha saa palkkansa. Dorothy tappaa hänet epähuomiossa (taas!) heittämällä vettä noidan päälle. Noita sulaa ja katoaa maanrakoon. Dorothy puolestaan palaa fantasiamaailmasta takaisin kotiinsa Kansasiin napsauttamalla punaisten taikakenkien korkoja vastakkain.

Ja nyt tulee tämän postauksen viimeinen anteeksipyyntö: Anteeksi, että tekstini venyi näin pitkäksi. Tämä ei tule toistumaan - ainakaan kovin monta kertaa. Pahoittelen myös sitä, että olen tässä blogitekstissä pyytänyt anteeksi raivostuttavan, epäilyttävän tai ärsyttävän monta kertaa. Anteeksi. Olen pahoillani. Sori. Mutta muistakaa, että tämä on vain blogi ja tekstini ovat vain kirjoitusharjoituksia ja minä on vain ihminen ja tämä on vain elämää.