Epätodellinen unelmakaupunki

ELOKUVA (dvd)  ---  Mulholland Drive (Mulholland Dr.)(2001)

Ohjaus ja käsikirjoitus: David Lynch
Pääosissa: Naomi Watts, Laura Elena Harring, Justin Theroux, Ann Miller, Robert Forster
Musiikki: Angelo Badalamenti, David Lynch

Tämä on kirjoitusharjoitus. Testaan, pystynkö kirjoittamaan aiheesta, josta tuntuu olevan mahdotonta kirjoittaa. Samalla tämä on urheilusuoritus, ihmiskoe, pakkomielle ja erään ikuisuusprojektin toteutus. Haluan tällä tekstillä venyttää rajojani ja selvittää, mihin pystyn ja mihin en.

Eräs henkilö kysyi minulta puhelimessa, mitä elokuvassa Mulholland Drive oikein tapahtuu. Verenpaineeni nousi heti pilviin. Tuskastuin ja aloin kimittää: "No mut sehän Lynchin leffa! Siis haloo, Lynchin leffoissahan ei nimenomaan tiedä, mitä niissä tapahtuu. Lynch kuvaa sisäistä todellisuutta, siis unelmia, toiveita, pelkoja, unia ja muuta tällasta. Eihän sitä ikinä voi tietää, mikä on totta, mikä on unta, kuviteltua, toivetta, pelkoa tai vaikka hulluutta."

Elokuvan alkupuolella kaikki vaikuttaa selkeältä. Näyttelijän urasta haaveileva Betty (Naomi Watts) saapuu Los Angelesiin. Hän muuttaa väliaikaisesti asumaan tätinsä (Ann Miller) idylliseen asuntoon. Samaan aikaan Hollywoodin kukkuloilla nainen (Laura Elena Harring) joutuu liikenneonnettomuuteen. Nainen harhailee muistinsa menettäneenä alas kaupunkiin ja päätyy oleilemaan samaan asuntoon Bettyn kanssa. Nainen alkaa kutsua itseään Ritaksi Rita Haywoodin mukaan, koska ei pysty muistamaan oikeaa nimeään. Yhdessä naiset alkavat selvittää Ritan menneisyyttä. Rohkea ja itsevarma Betty suhtautuu suojelevasti hauraaseen Ritaan.

Samaan aikaan unelmakaupungissa on käynnissä Adam Kesherin (Justin Theroux) ohjaaman elokuvan valmistelu. Pääosaan etsitään naisnäyttelijää. Betty opettelee roolia ja menee koekuvauksiin. Mutta onko kaikki näin selkeää? Miksi taustalla soi uhkaavan kuuloinen musiikkinauha? Miksi Hollywoodin yöllisiä maisemia näytetään huojuvina kuvasarjoina kuin painajaisunesta? Miksi noita-akan näköinen nainen tulee ennustamaan onnettomuutta? Kuka on kulisseissa roolitusta ohjaileva cowboy? Onko mystisiä rikostutkijoita edes olemassa? Kenen unessa tuntematon mies saa kahvilan asiakkaat pelon valtaan? Vai onko se todellisuutta?

Olen katsonut elokuvan jo kolmeen kertaan. Toisen katselukerran jälkeen päädyin tulkitsemaan, että elokuvan alkupuolesta noin kaksi kolmasosaa kuvaa Bettyn / Diane Selwynin näkemää unta tai unelmointia. Hän herää unestaan kohdassa, jossa cowboy sanoo kuolleelle ja mädäntyneelle Bettyn ruumiille: "Hi beauty, it's time to wake up." Bettyn / Dianen yltä karisevat samantien unelmat itsevarmuudesta ja menestyksestä. Hän herää kalseassa asunnossa. Hän muistaa olevansa jätetty osapuoli lesbisessa suhteessa. Dianen mieleen palautuu, että unen Rita on todellisuudessa menestynyt näyttelijä Camilla Rhodes, johon hän on pakkomielteisesti takertunut ja yksipuolisesti rakastunut.

Kolmannella katselukerralla aloin hieman epäillä tulkintaani. Olenko yrittänyt runnoa lynchmäistä surrealismia liian selkeästi rajattuun pakettiin? Paketin saumat pursuilevat, kun yritän ahtaa kokonaisuuteen elokuvan muut ainekset, kuten Club Silencion karmivan show:n ja neliömäisen rasian, joka aukeaa pitkulaisella avaimella - eikä sisältä paljastu muuta kuin tyhjyyttä. Eli aivan kuin tähän sisältyisi viesti: totuutta ei koskaan löydy.

Katsoja ei ehkä koskaan saa selville, milloin elokuvakerronnassa liu'utaan uneen (ja kenen uneen?), mikä on henkilön sisäistä todellisuutta, mikä puolestaan ns. yhteistä todellisuutta. Kuoleeko päähenkilö oikeasti? Onko hän oikeasti järjestänyt Ritan / Camillan palkkamurhan? Vai vain kuvitellut tai toivonut järjestäneensä sen? Entä liikenneonnettomuus? Ei kai sitä ole tapahtunut muualla kuin Dianen unessa?

Haluaapa Mulholland Driven tulkita miten vain, sen teemoista kuvittelen saaneeni otteen. Elokuvan teemoja ovat identiteetti, toiveet, unelmat, pelot, läheisyys, rakkaus ja hyväksynnän hakeminen. Eli loppujen lopuksi hyvin yleismaailmallisia teemoja, vaikka tapahtumapaikkana onkin Hollywood.

Mutta juuri tästä pidän Lynchin tuotannossa: hänen elokuvansa ovat kaikkea muuta kuin helppoja. Lynch ei aliarvioi katsojaa ja väännä kaikkea rautalangasta. Pidän siitä, että Lynch jättää kysymyksiä auki sen sijaan että vastaisi niihin kaikkiin. Mielestäni epäselvyys on taiteessa kiinnostavampaa kuin selkeys. Ja kysymykset kiinnostavampia kuin valmiit vastaukset.