KIRJALLISUUS --- Kate Atkinson: Human Croquet (Black Swan, 1998)
Olen lukenut tämän kirjan viitisen vuotta sitten suomeksi. Silloin lumouduin ja hurmaannuin. Nyt luin kirjan englanniksi. Nyt hämmästyin, ärsyynnyin ja kummastelin. Tietysti myös ihailin Atkinsonin kirjoitustyyliä ja nautin englannin lukemisesta. Mutta kokonaisuus tökki. Kirjan pitäisi kuitenkin olla sama, mutta ilmeisesti minä olen muutaman vuoden aikana muuttunut eri ihmiseksi.
Yritän tiivistää romaanin Human Croquet sisällön muutaman lauseeseen. Gordon on löytänyt puolisokseen salaperäisen, eksoottisen kaunottaren Elizan, jonka menneisyys on epäselvä. He muuttavat asumaan Gordonin äidin (The Widow) luokse. Samassa taloudessa asuu myös Gordonin naimaton sisar (Vinegar) Vinny. Eliza ei tule toimeen talon naisten kanssa. Eliza saa kaksi lasta: Charlesin ja Isobelin, jonka näkökulmasta tapahtumia kerrotaan usein romaanissa.
Sitten Eliza katoaa. Kohta katoaa myös Gordon. Charles ja Isobel elävät isoäitinsä ja Vinnyn hoivissa. He väittävät, että Eliza on jättänyt heidät ja Gordon on kuollut Lontoossa. Seitsemän vuoden kuluttua Gordon "herää henkiin" ja palaa lastensa luokse. Hänen kuolemastaan on valehdeltu. Gordon tuo mukanaan uuden vaimonsa Debbien. Charles ja Isobel yrittävät mielessään selvittää äitinsä katoamista, mutta osaavat elää myös nykypäivää. Äidin katoamisen mysteeri on tavallaan koko ajan lasten silmien edessä, mutta he eivät vain halua nähdä sitä, koska totuus on liian karmea.
Romaanissa oli paljon asioita, jotka kismittivät minua. Ehkä yksi syy ärsyyntymiselleni oli se, että kirjan lukeminen venyi liian pitkälle ajanjaksolle ja siksi kokonaisuuden hahmottaminen häiriintyi. Eniten minua hermostutti postmodernilta kikkailulta vaikuttava leikkiminen romaanissa. Sen lisäksi että romaanissa poikkoillaan ajanjaksosta toiseen, siinä myös leikitään rinnakkaistodellisuuksilla, mahdollisilla maailmoilla, aikakoneilla, avaruusoliolla, kaksoisolennoilla ja vaihdokkailla. Ehkä nämä piirteet yhdistävät romaanin myös scifi-kirjallisuuteen.
Varsinkin kirjan loppupuolella aloin olla hermoromahduksen partaalla, koska en pystynyt erottamaan, mitkä tapahtumista ovat ns. todellisia ja mitkä kuviteltuja. Atkinson piinaa lukijaa esittämällä samoista tapahtumista useita peräkkäisiä, vaihtoehtoisia tapahtumasarjoja (jotka lopulta ilmeisesti paljastuvat uneksi tai harhoiksi). Peräkkäisissä luvuissa Atkinson kuvaa ensin hirveintä mahdollista tapahtumasarjaa ja sen jälkeen ihaninta mahdollisista tapahtumasarjaa samasta aihepiiristä (joulupäivän vietto). Lukijana sietokykyni oli koetuksella.
Romaanissa minua alkoi vähitellen ärsyttää myös Atkinsonin kirjoitustyyli, joka on sekoitus ironiaa, sarkasmia ja jonkinlaista yletöntä nokkeluutta ja näsäviisautta. Onneksi sentään kohdissa, joissa Atkinson kuvaa traagisia ihmissuhteita, hän pystyy kirjoittamaan vakavaa tekstiä. Jossain määrin alkoi ketuttaa myös kirjailijan tapa heitellä sekaan tolkuttomasti kirjallisia viitteitä aivan kuin hänellä olisi suunnaton tarve esitellä omaa lukeneisuuttaan.
Yksi syy, miksi lukukokemukseni ei ollut täysosuma, oli se että englannin lukemiseni on aina hitaampaa kuin suomen. En ole taas vähään aikaan lukenut romaaneja englanniksi ja minulla kestää aina jonkin aikaa ennen kuin totun englannin lauserakenteisiin. Ja Atkinsonilla virkkeet ovat pitkiä ja polveilevia. Mutta kun pääsin lukemisessa vauhtiin, nautin kirjoitustyylistä (paitsi kohdissa, joissa sarkasmi on mennyt överiksi). Muutoin olen iloinen, että keskittymiskykyni on ilmeisesti palautumaisillaan entiselle tasolle. Yksi syy keskittymiskykyni huononemiselle on ikävä kyllä tämä blogi ja sosiaalinen media laajemminkin. Mutta minkäs teet, jos somelle kerran antaa pikkusormensa, se nielaisee koko käden ja kohta koko ihmisen. Ei voi mitään.
Lisäisin linkkejä muihin blogeihin, jos vain löytäisin niitä. Yllättävän moni bloggaaja kuitenkin mainostaa omistavansa kirjan. Moni bloggaaja on myös blogannut jostain muusta Atkinsonin romaanista/dekkarista. Sen sijaan törmäsin New York Timesissa julkaistuun kritiikkiin, jossa kriitikko pohtii (ilmeisesti pilke silmäkulmassaan), miten kirja pitäisi luokitella. Tässä vaihtoehdot:
- magical post-modern metafiction?
- post-magical realism?
- post-modern magicalism?
Päättäkää itse.
Suomeksi sanottuna kirjan pitäisi mennä lokeroon "maaginen realismi", mutta siihenpä tulee varmaan otettua kantaa kunhan luen kirjan. Se on parhaillaan lainassa kirjastosta suomenkielisenä. Vasta lukemassani Atkinsonin Elämä elämältä (Life after life) -kirjassa vaikuttaisi olevan samaa tyyliä kuin Ihmiskroketissa, ja pidin siitä kohtalaisesti, joten samansuuntaiset odotukset on tästäkin. Rinnakkaistodellisuudet ja poukkoilut eri ajanjaksoissa kuulostavat lupaavilta, puhumattakaan aikakoneista ja avaruusolioista :)
VastaaPoistaMaagisesta realismista minulle tulee lähinnä mieleen "Sadanvuoden yksinäisyys". Olisin kyllä itse työntämässä kirjaa lokeroon postmodernismi. Syinä pidän vaihtoehtoisia todellisuuksia, rinnakkaistodellisuuksia ja kaikenlaista leikittelyä kerronnalla, esimerkiksi kohta jossa samoista tapahtumasarjoista kerrotaan eri versioita. Mutta en ota määrittelyitä liian vakavasti. En ole valmis työntämään päätäni pölkylle postmodernismin takia. ;)
VastaaPoistaJos kirjaa haluaa tuoda esille valtavirtakirjana, postmodernismi on varmaankin hienolta kalskahtava määritelmä. Maagisen realismin käsite on laajentunut viime vuosina aiemmasta tiukemmasta maantieteellisestä rajauksesta. Useat kirjailijat ja kustantajat haluavat kuitenkin välttää spefi leimaa, vaikka kirjassa selvästikin olisi science fiction tai fantasiaelementtejä, kuten arviostasi päättelen, että tässä on. Spefilasien läpi katsottuna maaginen realismi vaikuttaisi sopivan. Luokittelujahan voi olla useampia lähestymistavasta riippuen.
PoistaAhaa, olen tosiaan juuttunut latinalaiseen Amerikkaan maagisen realismini kanssa. Pitäisi varmaan lukea joku kirja aiheesta (jos niitä on). Postmodernismistakin minun olisi hyvä lukea jotain. Itse en todellakaan pidä postmodernia hienolta kalskahtavana määritelmänä, vaan lähinnä ärsyttävänä tapana piinata lukijaa henkihieveriin kaikenlaisilla kirjallisilla kokeiluilla. Olen myös siinä luulossa, että Atkinsonilla on tapana leikitellä milloin minkäkin kirjallisuuslajin kanssa, varsinkin hänen dekkareissaan (joita en ole siis lukenut).
PoistaMinulta on kaikki Atkinsonit lukematta (ja voi olla, että ovat jatkossakin), vaikka kirjailijan nimi on tuttuakin tutumpi eikä hänen kirjoihinsa voi olla täällä törmäättä.
VastaaPoistaTämä lukemasi kirja vaikuttaa kyllä kuvauksesi perusteella erittäinkin mielenkiintoiselta. Tosin mahdolliset aikahyppelyt, unet ja rinnakkaistodellisuudet eivät oikein jaksa innostaa. En tiedä miksi. Unet ovat kiehtovia, mutta vain omat. Ei minua toisten unet kiinnosta, kun ei niitä voi tulkita. :D
Genreissä olen ihan onneton, joten en ota edes kantaa niihin. :P
En tosiaan tiedä, kannaatako tätä kirjaa suositella sinulle tai ylipäänsä kenellekään. Yleensä yritän olla suosittelematta yhtään mitään, kun ei voi koskaan tietää toisen makua.
VastaaPoistaMinäkin pidän unistani. Unet ovat tavallaan ilmaista viihdettä. Valvetilassa olisi vaikea edes keksiä yhtä kummallisia juttuja kuin mitä unissa tulee spontaanisti. Mutta tulkinta ei hirveästi inspaa, varsinkaan mitkään psykoanalyyttiset tulkinnat, jotka ovat toinen toistaan sairaampia ;)
Emmä vaan tiedä, mitä sun kannattaa tehdä Atkinsonin kanssa. Kerranhan se vain kirpaisee, jos yhden kirjan luet (?). Tuskinpa näistä mitään pysyvää vammaa aiheutuu ;)