Kirja jossa häiritsi suunnilleen kaikki

KIRJALLISUUS  ---  Petri Karra: Pakenevat unet (Gummerus, 2012)

Saako valittaa? Onko väärin kirjoittaa kirjasta, josta ei ole juurikaan mitään hyvää sanottavaa? Pitäisikö vaieta, jos suhtautuu epäluuloisesti romaanin tarinaan ja lähes tulkoon kaikkiin kirjailijan tekemiin ratkaisuihin?

Epäuskoni romaanin kertomaa tarinaa kohtaan iski jo ensimmäisellä sivulla. Siinä päähenkilö kävelee helsinkiläisen(?) ongelmalähiön kerrostalon vintin puulattialla. Mietin, miten mahdollisimman halvalla kyhätyissä vuokrakerrostaloissa voi olla puinen lattia. Eikö lattian pitäisi muovia tai betonia? Toisella ja kolmannella sivulla häiriinnyin kielellisen ilmaisun sekavuudesta ja kuvauksen näkökulman epäselvyydestä. Kun kerran epäluuloni heräsi, se ei kadonnut koko romaanin aikana, vaan se voimistui koko ajan.

Listaan numeroina kaikki häiriötekijät romaanissa:

1. (Muka)rankka aihe
Aika paljon rankkuutta saatu mahtumaan yhteen romaaniin: huumeet, alkoholi, rikkinäiset perheet, avioerot, huostaanotot, ikävät asuinympäristöt, koulukiusaaminen, väkivalta, varastaminen, rikollisuus, epätoivo, näköalatttomuus jne.

Romaani seuraa narkkariäiti-Marinan lasten Nastan (14-v poika) Nadjan (6-v tyttö) elämää nimettömässä ongelmalähiössä Helsingissä. Nasta pakenee arkielämää mangapiirrustusprojektiinsa nimeltä Pakenevat unet. Nadjaa hoitaa lähinnä veli. Naapureina asuvat poliisiäiti-Tuija ja hänen tyttärensä Veera (14-v). Marinalla on narkkaripoikaystävä-Kampa. Perhettä ahdistelevat sossutädit huostaanottoaikomuksineen.

2. Rakenne
Romaanissa seurataan kahta kertomusta. Ikävä arkielämä narkkariperheessä, jota seuraa melkein identtinen sarjakuvakertomus  Pahan Valveen maasta, jossa seikkailevat Nahuki (Nasta?), Veronika (Veera?), kadonnut äiti ja onneton sisko. Henkilökohtaisesti koin sarjakuvakertomuksen täysin yhdentekevänä, tarpeettomana ja pitkäveteisenä romaanin kannalta. Minua häiritsi suunnattomasti myös se, että Nastan piirtämä mangakertomus oli kuvattu romaanin paperinmakuisena, sanallisena kertomuksena eikä se sisältänyt yhtään mainintaan piirtämisestä.

3. Epämääräinen slangi romaanin dialogeissa
Ilmeisesti romaanin dialogien on tarkoitus edustaa stadin slangia. Romaanin tapahtumapaikkaa ei missään vaiheessa määritellä Helsingiksi, mutta jos kertomuksessa matkustetaan metrolla, mikä muukaan se voi olla. Henkilökohtainen mielipiteeni on se, että joko kirjailijan on osattava murre (tässä tapauksessa slangi) täydellisesti tai jos ei osaa, sitä ei kannata käyttää ollenkaan. Koska mikään ei ole kiusallisempaa kuin murre, joka on jotain sinne päin. Esimerkkejä eri kohdista romaania:
- Ookste jo syöneet? (mitä hemmetin murretta tämä on?)
- Mun mutsi ja faija o eronnu. (Helsingin vai Turun murretta? näinkö puhuu paljasjalkainen stadilainen?)
- Enkel, sulla ei oo siipiä. (sanooko helsinkiläinen enkel vai enkeli? "sulla ei oo siipiä" vai "sullei oo siipii")
-  Ootsä kusipää? Oots? (mikä muoto on "oots"?)(ja onko yleensä riitelijöillä tapana kysyä, onko toinen kusipää, eikö se yleensä vain todeta; kuulostaa suunnilleen yhtä uskottavalta kuin jos sanoisi "anteeksi rouva, mutta voisitteko ystävällisesti haistaa paskan")
- Mul o asiaa, tuu (eikö pitäisi olla: "mullon asiaa")
- Sulla o varmaan jo nälkä? (eikö helsinkiläinen sanoisi joko "sullon varmaan jo nälkä" tai "onks sul nälkä")
- Emmä pelkää niitä. Älä säkään. Mä otan niistä itse vastuun, enkä tarvitse ketään siinä. Pelko o turhaa. Se o kuolemista. Pelko antaa sellaisille valtaa joille se ei kuulu ja on vain itseltä pois. Eikö Joonas ja ne ansaitse sellaista valtaa. Varsinkin kun ne on niin mitättömii. (Miksi tämän näytteen helsinkiläinen puhuu osittain slangia, osittain kirjakieltä? Eikö voisi valita jompi kumpi ja pysyä siinä? Ja jälleen sama "o" - ollaanko Turussa vai Helsingissä, Vaasassa vai Porissa?)

Omalla kohdallani romaanin sekasikiömurre häiritsi lukukokemustani, koska tahtomattani jouduin pysähtymään joka ikisen repliikin kohdalla ja miettimään, mitäköhän ihmeen murretta tämäkin taas on. Romaani sisältää dialogia todella paljon, joten lukukokemukseni oli erittäin töksähtelevä.

4. Mahdolliset asiavirheet tai epäuskottavuudet
Romaanissa narkkariperheeseen on tilattu Hesari. Täh? Miten sosiaaliavusten varassa elävällä perheellä on 1) varaa 2) kiinnostusta tilata Hesari. Jotenkin oletan, että narkkariäidin elämässä prioriteetti numero yksi on huumeet eikä itsensä sivistäminen sanomalehdellä. Ja miten 14-vuotias Nasta voi huolestua siitä, ettei "taaskaan" ole ehtinyt lukemaan Hesaria. Luulisi, että narkkariäidin pojalla olisi muitankin mielenkiinnon kohteita ja huolenaiheita kuin Hesarin lukeminen. Tai ylipäänsä kenellä tahansa 14-vuotiaalla.

Romaanissa Nasta seisoo koulun edessä ja ajattelee "ei jaksaisi nähdä noita, koulun pahimpia luusereita, tulevaisuuden kirkkaina näkyminään työttömyyttä, köyhyyttä, alkoholismia, väkivaltaa, ylipainoa...". Näinkö tosiaan ajattelisi 14-vuotias romaanihenkilö vai näinkö ajattelee yli 40-vuotias romaanikirjailija, joka tarkastelee asioita etäisyyden päästä luettuaan ensin kasan tutkimusraportteja yms?

Romaanissa 14-vuotias tyttö osaa ulkoa Bruce Springsteenin laulun I'm On Fire. Onko tämä uskottavaa, mielestäni ei. Romaanin toinen 14-vuotias kuuntelee sekä Radioheadia että Eminemiä. Uskottavaa vai ei, ehkä kallistun itse jälkimmäisen vaihtoehdon puolelle.

5. Epämääräinen tapahtumapaikka
Romaanin tapahtumapaikkana on ilmeisesti Helsinki (syy: metro mainittu), joka kuitenkin kuvataan epämääräisenä yleiskaupunkina, jossa on tornitaloja, ostareita, räkälöitä, sossuloita, kouluja ja poliisiasemia. En vain ymmärrä, miksi romaanissa mainitaan ensimmäinen paikannimi sivulla 261, jossa mainitaan Malmin Kauppatie. Mistä Malmi tähän yhtäkkiä ilmestyy? Ja miksi Malmi, joka ei sijaitse lähelläkään metrorataa kuten muut tapahtumapaikat ilmeisesti sijaitsevat. En ihan kässää.

6. Kirjailijan pärstä
Lukiessani romaania erehdyin usein vilkuilemaan kirjailija Petri Karran kuvaa. Kuvassa hänellä on muodikkaat, paksusankaiset ja mahdollisesti kalliit älykkölasit. Hänen takkinsa näyttää kalliilta nahkatakilta. Miksi tämännäköinen (lue: hyvätuloisen näköinen) ihminen kirjoittaa lähiökurjuudesta? Kieltämättä ajatus sosiaalipornosta käväisee mielessä. Vai oliko tarkoitus kalastella Finlandia-palkintoa "yhteiskunnallisesti tärkeästä aiheesta" kirjoittamalla? Sitähän minä en voi tietää.

7. Muut samantyyppiset romaanit
Petri Karran romaani muistuttaa aihevalinnoiltaan jossain määrin Markus Nummen Karkkipäivää (josta en myöskään pitänyt). Yhtymäkohtia on myös Mari Mörön romaaniin Kiltin yön lahjat (josta pidin vähän enemmän). Karkkipäivä tuntui minusta laskelmoidulta romaanilta, enkä voinut välttyä samalta tunteelta tämänkään romaanin kohdalla.

Muutakin räpättämistä kirjasta ehkä olisi, mutta taidan lopettaa tähän. En tiedä, johtuuko negatiivisuuteni kirjamessujen jälkeisestä kevytflunssasta vai mistä. Joka tapauksessa juuri tämä romaani ei toiminut minulla. Kun kerran menetin luottamukseni romaanin tarinaa ja kerrontaa kohtaan, luottamukseni ei enää palautunut missään vaiheessa. Sama tilanne kuin ihmissuhteissakin: yleensä luottamuksen toiseen ihmiseen voi menettää vain kerran ja sen jälkeen se ei yleensä enää koskaan palaudu.

Kirjasta on kirjoitettu mm. näissä blogeissa:
Rakkaus on koira helvetistä 
Lukutuulia
Kirjanainen
Kaiken voi lukea!
Rakkaudesta kirjoihin

Kirjamessut - ei taas!

TAPAHTUMA  ---  Helsingin kirjamessut (23.-26.10.2014)

Juuri kun vuoden 2013 kirjamessuista selvittiin, alkoivat vuoden 2014 kirjamessut. Järkyttävää!

Tässä muutamia kuvia ja kuvatekstejä pääkallopaikalta Pasilan Messukeskuksesta.

Perjantaina 24.10.2014

(Pirkko Saisiota haastattelee Jukka Petäjä)

Pirkko Saisio kertoo uutuuskirjastaan Signaali. Muistikuvieni mukaan Saisio puhui haastattelussa ainakin seuraavista aiheista: Madeira, sulkumerkkien lisääntyminen kirjoituksissa, harhailu konkreettisesti ja tapana kirjoittaa, pakoilu väylänä kirjoitusprosessin aloittamiseen ja proomotiokulkeiden absurdius ja yliopistomaailman tapahtumat huonona teatterina.

(Marja Leena Toukonen ja Mili Kaikkonen)

Peilikirjoitusta-blogia pitävä Marja Leena Toukonen kertoo kirjoistaan Valo taipuu & Sanaton -silta myyttiseen tietoisuuteen. En muista haastattelusta juuri mitään, koska keskityin tuijottamaan marmustoita. Ajattelin vain, että ei ole todellista, ilmielävä bloggaaja!

(Tuula-Liina Varis ja piispa Irja Askola)

Tuula-Liina Varis kertoo kirjastaan Naisen paras ystävä. Muistikuvieni/kuulomuistini mukaan Varis totesi, että hänen kirjansa murhaaja on ei-narsisti, vaikka muutamat kriitikot ovat virheellisesti muuta väittäneet. Jos muistan oikein, Varis sanoi myös, että hän ei ole kiinnostunut täydellisestä pahuudesta tai täydellisestä hyvyydestä. Sen sijaan kirjailija uskoo, että ihmisissä on sekä hyvyyttä että pahuutta.


Lauantai 25.10.2014

(Paolo Giordano ja haastattelija)

Paolo Giordanon puheesta en muista juurikaan muuta kuin, että hän puhui erittäin hyvää englantia lievällä amerikkalaisella korostuksella. Englantia puhuessaan Giordano oli vakava ja asiallinen, mutta heräsi henkiin heti, kun haastattelija antoi hänelle luvan puhua muutaman sanan italiaa.

(Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundqvist ja haastattelija)

Varistyttö-trilogiaa kirjoittava kirjailijakaksikko esiintyy yhteisnimellä Erik Axl Sund. En ole vieläkään lukenut yhtään trilogian osaa, mutta ehkä olisi syytä sukeltaa ruotsalaiseen synkkyyteen, jota tummentavat pedofilia, insesti ja murhat. Kirjan kannet sisältävät Carl Larssonin manipuloituja maalauksia ilmeisesti siksi, että alkuperäiset maalaukset olivat liian kauniita ollakseen totta (kirjailijoiden puheesta sain käsityksen, että Larssonilla oli seksisuhde 14-vuotiaaseen tyttöön eli tarkoittaako tämä sitä, että myös Carl Larsson oli pedofiili, päättäkää itse).

(Roman Schatz ja Anna Kortelainen)

Roman Schatz kertoo esseekirjastaan Voi maamme, Suomi. Saksalais-suomalaisen irvileuka Schatzin mukaan tyypillinen esimerkki suomalaismiesten keskustelusta on tälläinen:
- Mitä äijä?
-Paskaaks tässä.
Yleisimmin esitetty kysymys suomalaisten puhelinkeskustelussa on tämä:
- Hei ootsä viel siellä?
Kun vanhat suomalaismiesystävykset tapaavat vuosien jälkeen, ensimmäinen (ilahtunut) repliikki on:
- Korhonen perrrkele! (ja lyönti olalle)
Omien tulkintojeni mukaan replaa ei voi kääntää englanniksi tai jos kääntää, merkitys muuttuu, esim.
- Smith (the) Satan! (ei kuulosta ollenkaan sydämelliseltä)
Schatzin mukaan suomalaisten yleisimmin esittämä kysymys ulkkareille on tämä:
- Miksi (ihmeessä) sä muutit Suomeen?
Se on niin totta. Minullakin on tapana sääliä Suomeen tulleita turisteja ja Suomeen muuttaneita ihmisiä/ihmispoloisia, jotka ovat tehneet elämänsä pahimman virheen ja tulleet Suomeen. Epäilen aina pahinta: mielenhäiriötä, hulluutta, arvostelukyvyn rajoituksia, virheellisiä tietoja tai väkipakolla raahaamista, jos näen ulkomaalaisen Suomessa.
Schatzin ja Kortelaisen keskustelu on niin hauska, että melkein koko ajan sai nauraa. Schatz on ehdottomasti suomalaisuuden ytimessä.
Ja loppuun tietoisku kaikille kiroilun ystäville. Schatz kertoo siirtyneensä saksankielisestä scheisse-kirosanasta suomalaiseen v-sanaan. En vain tiedä, onko se edistymistä vai taantumista. Mutta joka tapauksessa minulla näyttää olevan edes jotain yhteistä Roman Schatzin kanssa.

(Hugleikur Dagsson ja Ville Rauvola)

Hugleikur Dagsson kertoo sarjakuvakirjastaan Kuvitetut klassikot. Dagsson puhuu häkellyttävän monipuolista englantia islantilaisella(?) korostuksella, jossa kaikki d:t muuttuvat t:ksi. Myös stand up-komiikkaa tekevä Dagsson kertoo, että hänen piirrustustyylinsä enemmänkin evil (paha) kun taas stand up-tyylinsä on filthy (rivo). Sarjakuvataiteilija kertoo olleensa imarreltu kirjan painosmäärään (666) liittyneestä pirullisesta piiloviestistä. Lempinimen Hulle omaava Dagsson kokee imartelevana myös suomalaisfanien hänelle antaman lempinimen Hullu (jos käsitin oikein).


 Sunnuntai 26.10.2014

(Rosa Liksom ja haastattelija)

Rosa Liksom kertoo uudesta lyhytproosakokoelmastaan Väliaikainen. Koska olen pitkän linjan ja raskaan sarjan Rosa Liksom-fani, kirjailijan esiintyminen oli must-kohde. Kun kirjoitan tätä tekstiä Kirjamessut-dagen efter-päivänä eli maanantaina, huomaan, etten muista Liksomin puheesta paljon mitään. Syy: keskityin tuijottamaan hänen ulkoista olemustaan. Ajattelin vain, että oho, mikä psykedeelinen mekko! Ja all right, mitkä mikkihiirimäiset(?) hiuslisäkkeet! Ja OMG, mitkä käärmekuvioiset(?) sukkahousut! Liksomin puheen sisällöstä muistan vain kissan, joka hyppäsi kerrostalon ikkunasta ulos, kun sen emäntä oli ottamassa 50:ttä selfietä. Mutta asia, jonka Liksomista muistan hyvin, oli hänen naurunsa. En edes yritä kuvailla sitä, koska se on mahdotonta. Se pitää kuulla itse. Rosa Liksomin naurua kannattaa ehdottomasti tulla kuuntelemaan kauempaakin! Se tuo valoa ja iloa kaamokseen. Minun mielestäni sen voisi myös tuotteistaa puhelimen soittoääneksi tai herätyskellon herätysääneksi.

(Rosa Liksom ja haastattelija)

Kun olin myöhemmin haahuilemassa messuhulinassa, kuulin jostain Rosa Liksomin helposti tunnistettavan puheäänen. Suunnistin kohti ääntä ja sieltähän se löytyi - Rosa Liksom. Seisoin muutaman metrin päässä Liksomista, mutta en saanut hänen puheestaan juuri mitään selvää, koska taustamelu häiritsi. Ainoa asia, minkä juuri ja juuri sain selvää, taisi olla kirjailijan perheen "lemmikki" robotti-imuri, jonka päällä matkustaa perheen eläinlemmikit eli kissat (jos kuulin oikein). Myöhemmin uskaltauduin vaihtamaan kirjailijan kanssa pari sanaa ja sain selville, että kissojen nimet ovat Ilves ja Matti (jos muistan oikein, vai oliko se sittenkin Pekka).

Lue Maaria Ylikankaan erittäin negatiivinen, vihaa ja angstia kihisevä messukirjoitus Luutiista tästä

En ihan ymmärrä

KIRJALLISUUS  ---  Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys (Teos, 2012)

Ärsyttävä kirja. Älykäs kirja? Liian älykäs kirja? Tiedostava kirja? Kantaaottava kirja? Liian paksu kirja? Sekava kirja? Omituinen kirja?

Olen tänä syksynä lukenut kahdeksan kotimaista kirjaa, joista en ole halunnut kirjoittaa blogiini, mutta tästä romaanista minun on pakko kirjoittaa yksinkertaisesti siitä syystä, että en ymmärrä sitä.

Romaanissa vuorottelevat kirjaa kirjoittavan kirjailijan monologit ja niitä seuraavat romaaniluvut, jotka ovat hahmotelmia suurromaanista. Romaaniluvut sijoittuvat lakkautettavaan Lapinlahden mielisairaalaan, jossa psykiatri Mauri hoitaa muistinmenetyksestä kärsivää naista. Nainen on löytynyt merenrannalta. Hän uskoo nimensä olevan Marie ja hän esittelee henkilöhistoriastaan erilaisia versioita, joista monet ovat suoraan peräisin lehtiartikkeleista ja kirjoista. Ilmeisesti Marie on valesairas.

Romaanin kirjailijahahmo on ärsyttävä tapaus. Hänellä on pakkomielteinen tarve jauhaa jatkuvasti Euroopan historian epäkohdista. Hysteeris-fanaattisissa monologeissaan kirjailija pauhaa eurooppalaisista mätäpaiseista, kuten keskitysleireistä, juutalaisvainosta, maailmansodista, kolonialismista, orjakaupasta, sorrosta, vainoista, salamurhista ja kaikesta mahdollisesta. Kirjailija antaa ymmärtää häpeävänsä suunnattomasti koko Eurooppaa ja kaikkea paskaa mitä siihen sisältyy vuosisatojen aikana. Samalla hän myös yrittää syyllistää muita loputtomilla monologeillaan.

Erityisesti kirjailija näyttää vihaavan rikkaita, koska hän itse on köyhistä oloista. Rikkaiden ja hyväosaisten syyllistäminen on tavallaan hänen elämänsä tärkein sisältö. Asetelma on ristiriitainen, koska eurooppalaisena hän itsekin kuuluu tavallaan riistäjiin ja hyväosaisiin, ainakin suhteessa afrikalaisiin. Yksi syy kirjailijan raivoon rikkaita kohtaan, on se, että rikas Sonja perheineen on pelastanut köyhän kirjailijanalun kurjuudesta. Sekös kismittää ja kiitollisuudenvelka nakertaa. Ja kuinkas ollakaan, kirjalijan raivokkaita monologeja vuosikausia kuunnellut Sonja on tappanut itsensä. Mutta sillähän ei ole tietenkään mitään tekemistä kirjailijan veemäisen käytöksen kanssa. Vai onko?

Ylläolevan asiat siis ymmärsin sentään romaanista Ihmissyöjän ystävyys. Mutta sitä en ymmärrä, miksi kirjailija Marjo Niemi on kirjoittanut juuri tällaisen romaanin? Mitä hän yrittää tällä kaikella sanoa? Mikä on kirjan sanoma? Tässä kohtaa aivoni menevät solmuun.

Onko romaanin tavoitteena mahdollisesti esitellä Marjo Niemen valtavaa(?) lukeneisuutta? Silläkö hän haluaa brassailla? Miksi siinä tapauksessa edes kirjoittaa kaunokirjallisuutta? Miksei kirjoita suoraan tieto- tai esseekirjoja? Jos romaanikirjailija haluaa kaikkein huomaavan, kuinka paljon on ehtinyt lukemaan, miksei laita romaanin loppuun lähdeluetteloa? En ymmärrä.

Vai onko Ihmissyöjän ystävyys olevinaan jonkinlainen kantaaottava ja tiedostava maailmanparannuskirja? Siinä tapauksessa olisi voinut tarkemmin eritellä, miten Eurooppa parannetaan. Romaanista välittyy viesti, että koko Eurooppa on haiseva paskakasa. Sellaista määrää paskaa on vaikea puhdistaa. Ja miten ihmessä romaani onnistuu huomaamaan kaiken eurooppalaisen paskan, mutta ummistaa kokonaan silmänsä muiden maanosien hirmuteoille. Ja mitä ihmettä edes tarkoittaa niinkin ylimalkainen käsite kuin eurooppalaisuus? Ainakin minulle eurooppalaisuus on yhtä epämääräinen ilmaisu kuin vaikkapa maapallolainen elämäntapa (hengittäminen, syöminen, nukkuminen) tai helsinkiläinen pukeutumistyyli (puolen miljoonan ihmisen pukeutustyylissä on tuskin mitään muuta yhteistä nimittäjää kuin että myös helsinkiläiset käyttävät vaatteita).

Vai onko Ihmissyöjän ystävyys kuitenkin tulkittava kokeelliseksi romaaniksi? Ainakin sen rakenne on erikoinen, mutta ei kuitenkaan täysin ainutlaatuinen. Ja sisältäähän se persoonallista kirjoitustyyliä ja melkoista verbaaliakrobatiaa. Mutta kuitenkin. En ymmärrä. Marjo Niemen romaani koko pakettina on sellaista settiä, jota en vain ymmärrä. Kun ei ymmärrä, niin ei ymmärrä.

Myöhempi lisäys: Vielä yksi syy, miksi kirja ärsyttää minua niin paljon. Sehän kuvaa itsemurhan tehneen läheistä ja todella huonosti. Minun ystäväni teki itsemurhan todellisuudessa eikä vain paperilla yli kymmenen vuotta sitten. Siksi minun on aika vaikea kuvitella, että itsemurhan tehneen läheisellä riittäisi psyykkistä energiaa ja keskittymiskykyä suurromaanin kirjoittamiseen, kuten Marjo Niemen romaanissa tapahtuu. Pelkkä ajatuskin on täyttä paskaa. Eiköhän itsemurhan tehneen läheisen koko psyykkinen energia kulu itsemurhan käsittelyyn. Eikä se edes välttämättä riitä siihen.

Allaolevissa blogeissa romaania on ymmärretty tavalla tai toisella:
Antiaikalainen
Le Petite Lectrice
Eniten minua kiinnostaa tie 

Elokuva, joka pahoitti mielen ja pilasi ruokahalun

(Elokuvasta Mielensäpahoittaja, kuvat sivulta Finnkino)

ELOKUVA  --- Mielensäpahoittaja (2014)

Ohjaus: Dome Karukoski
Pääosissa: Antti Litja, Mari Perankoski (lisää muut)

Huomio: myös blogitekstini saattaa pahoittaa mielesi ja pilata ruokahalusi. Se saattaa myös turhauttaa, raivostuttaa ja ällöttää, koska lätisen jälleen täysin epäolennaisista asioista sen sijaan että analysoisin ja arvioisin elokuvaa. Myös riski sydänkohtaukseen ja psykoosin laukeamiseen on olemassa. Siksi tekstiäni ei kannata lukea ollenkaan.

On päivänselvä asia, että Mielensäpahoittaja-elokuva pahoitti mieleni. En edes jaksa kirjoittaa näin ilmiselvästä aihepiiristä. Sen sijaan minulle tuli täytenä yllätyksenä se, että elokuva pilasi myös ruokahaluni. Tällaista minulle ei ole tapahtunut koskaan aikaisemmin missään muussa elokuvassa.

Leffassa minulla on yleensä tapana vetää naamariin kaikenlaisia sokeripommeja, kuten suklaarusinoita, irtokarkkeja, pastilleja, lakuja, suklaapatukoita ja muuta makeaa. Tällä kertaa olin varustautunut lontoonrakeilla. Mutustelin karkkejani hyvällä ruokahalulla/karkkihimolla, kunnes valkokankaalle jämähtänyt kellanruskeaan ruutupaitaan ja kammottavaan karvalakinreuhkaan pukeutunut, katkeroituneen näköinen ukkeli pilasi kaiken.

Tajusin, että Antti Litjan esittämä äijänkäppyrä ja makeat karkit eivät vain sovi yhteen. Karkit kirjaimellisesti menittävät makunsa. Siksi lopetin välittömästi niiden syömisen ja laiton karkkipussin takaisin laukkuuni. Ruokahaluni/karkkihimoni tuhoutumiseen vaikutti myös elokuvan iljettävä, 70-lukulainen värimaailma, jolle olen allerginen. En vain voi sietää kukertavan kellertävän rusehtavan vihertävää värisotkua. Kuvottavat väriyhdistelmät laukaisevat minussa niin voimakkaan stressireaktion, että ruokahaluni tuhoutuu saman tien.

Elokuvan katsomisen jälkeen aloin miettiä, miten on edes mahdollista, että ruokahaluni tuhoutuu pelkkien vastenmielisten värien näkemisestä. Sen sijaan aikaisemmin olen huomannut, että kuuloaistilla ja esimerkiksi ihmisten puheiden sisällöillä ei ole minuun minkäänlaista vaikutusta. Voin aivan hyvin syödä ruokaa hyvällä ruokahalulla ja samalla kuunnella jonkun selostusta löystyneestä ulosteesta, visvaisista eritteistä, räkäklimpeistä, maksoittuneesta verestä, peräpukamista tai mädäntyneistä eläintenraadoista, joissa kuhisee toukkia tai aivan mistä tahansa.Sanon vain puhujalle, että aijaa, sehän on mielenkiintoista ja jatkan lautasen tyhjentämistä. Osa ihmistähän menettää ruokahalunsa välittömästi, jos mainitaan esimerkiksi, että pihalla vilahti rotta.

Mutta sen sijaan ruokahaluuni vaikuttaa todella voimakkaasti näkö- ja hajuaisti. Hajuaistin vaikutus ruokahaluun tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Tuskinpa kukaan muukaan suostuu syömään ruokaa, joka haisee mädälle, eltaantuneelle, hapantuneelle, käyneelle tai muulla tavalla vääränlaiselle. Pelkän ruuanhajun lisäksi minuun vaikuttaa voimakkaasti myös ruokailuympäristön haju. Kerran Tukholmassa ja kerran Barcelonassa olen kääntynyt ravintolan ovelta, koska vastaani pöllähti kuvottava, eltaantuneen rasvan haju. En edes halunnut tietää, miltä ravintolan sisällä haisee tai minkälainen on keittiön hygieniataso. Jotenkin vain pystyin visualisoimaan torakat, rotat, toukat ja ties mitä liejuista paskaa pitkää pitkin lattioita, seiniä ja kattoa.

Tuskin tulee yllätyksenä sekään, että ruuan ulkonäkö ja erityisesti värimaailma vaikuttaa ruokahaluuni. En suostu syömään ruokaa, joka ei sisällä muita värejä kuin ruskea, keltainen, beige ja pahimmassa tapauksessa jopa harmaa (eli käytännössä ruoka on tyyppiä liha&perunat). En voi sille mitään, että ruskea väri ruuassa yhdistyy mielessäni paskaan ja keltainen kuseen. Sen sijaan haluan, että ruuassa on paljon eri värejä, kuten punaista (paprika, tomaatit, chili), vihreää (herneet, parsakaali, vihreät pavut, salaatti, kesäkurpitsa), oranssia (porkkana) ja keltaista (maissi). Mitä voimakkaammat värit, sen parempi. Minun pitää myös pystyä erottamaan värit toistaan. Siksi en syö juurikaan mitään sellaista, jonka koostumus on tyyppiä mössö, kuten sosekeitot ja kaikenmaailman pateet, hyydykkeet ja mössönsössöt. Mitään hemmetin pirtelöitä ja smoothieita en halua edes ajatella. Puuroa sentään pystyn syömään, vaikka sekin näyttää oksennukselta.

Minusta on aika yllättävää, että Mielensäpahoittaja-elokuvan kellertävän kukertava värimaailma onnistui tuhoamaan ruokahaluni, mutta television inhorealistiset dokumentit eivät. Kerran katsoin telkkarista dokumenttia ihmisen elimistön loisista ja söin samalla erinomaisella ruokahalulla jotain ruokaa. Ruokahaluni ei tuhoutunut edes kohdassa, jossa ihmisen sisältä häädetty, 3-5 metriä pitkä lapamato venytettiin koko pituuteensa pihanurmelle. Ei mitään vaikutusta. Todennäköisesti en juuri silloin kuitenkaan syönyt tagliatelle-nauhapastaa, joka keitettynä näyttää erehdyttävästi lapamadolta. Eli kertauksena: tunkkainen 70-lukulainen  värimaailma kuvottaa minua enemmän kuin lapamadot. Mitä tästä opimme? Emme mitään.

Pääsin kuitenkin elokuvassa vähällä. Pääosan esittäjä, Antti Litja, menetti ikävä kyllä myös terveytensä elokuvan takia ja on nyt sairaalassa, ainakin lehtitietojen mukaan. Minähän menetin "vain" ruokahaluni.

Vielä muutama sana Mielensäpahoittaja-elokuvasta. On se ihan hauska. Tavallaan. Muistakaa pahoittaa mielenne. Muistakaa myös vetää herneet nenäänne.

Simpukoiden sisälle sullottuja suden silmiä (ja haaste)

Haasteiden aika ei ole ohi. Äskettäin osallistuin Opuscolon Limerikki-haasteeseen, jonka minulle lähetti Marjatta. Koska haasteisiin osallistuminen on parhaimmillaan stressaavaa ja pahimmillaan traumatisoivaa, laitankin haastetun kostoiskuna liikkeelle oman haasteeni. Sen nimi on Alkukirjain-kirjoitushaaste, jossa ainoana vaatimuksena on, että kaikkien sanojen on alettava samalla kirjaimella yksittäisessä tekstissä (esim. Anneli ampaisi ambulanssiin ahmaistuaan aimo annoksen anabolisia ampulleja).

Haasteeni on muutoin avoin paitsi ajattelin piinata (tai ilahduttaa?) Alkukirjain-haasteellani Opuscolon Valkoista kirahvia ja Marjatan kirjaelämysten Marjattaa. Haasteessani ei ole ihmeempiä sääntöjä (koska en jaksa keksiä niitä). Haasteeseen voi siis osallistua kuka tahansa ja milloin tahansa. Haasteeseen ei siis liity mitään aikarajoituksia tai muita stressitekijöitä. Lähtekää mukaan!

Tässä kirjoitushaasteessa sana on niin vapaa, ettei niin vapaata sanaa olekaan paitsi että nyt on. Ainoa asia, mikä tässä haasteessa rajoittaa sanojen täydellistä vapautumista, on alkukirjain. Mutta muuten voi kirjoittaa runoa tai proosaa, pitkää tai pätkää, suoraa tai väärää, rankkaa tai pehmoa, siistiä tai epäsiistiä, todella paksua tai erittäin ohutta.

Alla oma tuotokseni Alkukirjain-kirjoitushaasteesta (jonka olen kirjoittanut jo joku aika sitten):

Siskot salongissa

Siviä sipsuttaa saappaissaan Society-salonkiin. Sirpa suhaltaa sifongeissaan, satiineissaan, safiirit säihkyen. Suzanne sössöttää, sammaltaa, sekoilee.
   - Saakeli sentään, Suzanne! Selkärangaton sekoilusi sapettaa. Sahti sekoitti sielusi, Siviä sihisee.
   - Suurentelet. Sivallat sanoillasi, siveetön Siviä! Suzanne säksättää Siviälle.
Siviä, Sirpa sekä Suzanne sulloutuvat sohvalle. Sakettiin sonnustautunut salonkiville saapuu.
   - Siviä, sutenöörisi saapui!, Suzanne satuilee.
   - Sikamaista! Salonkivillekö sutenöörini!, Siviä sihauttaa suunniltaan.
   - Saisimmeko syötävää?, Sirpa sanoo.
   - Suosittelen Sekalaista Sörsseliä. Se sisältää sian sorkkia, sammakoita sekä sonnin sukuelintä sameaksi soseeksi survottuna, salonkiville selostaa.
Siskot syynäävät sakettisetää silmät selällään.
   - Sen sijaan Seikkailijan Saalis sisältää suikaloitua sakaaalin selkää, simpukoiden sisälle sullottuja suden silmiä sekä skorpioneiden sydämiä sinapissa, salonkiville suomentaa suopeasti.
   - Sehän sovinnaista! Soisin särmikkyyttä, Suzanne sössöttää.
   - Sininen Sekoitus saavuttanee suosionne. Se sisältää savustettua sonnin suolistoa, sinertyneitä sian saparoita sekä siivutettua salamanteria sihisevässä siirapissa.
   - Siispä sullomme sitä sisäämme. Siemailtavaksi soisimme sähköisen sihisivää siideriä.
   - Saapuu sekunnissa, salonkiville sanoo sännätessään.

   - Saanen selostaa sekaantumistani sinettisormusten salaseuraan, Sirpa sanoo siideriä siemailleessaan.
   - Sirkkelin soittajien salaseuraan?, Suzanne simputtaa.
   - Sätit suottaa sinettisormusten salaseuraa. Siellä sonnustaudumme silkkisiin sareihin. Sitran sävelet sekoittuvat suitsukkeiden siniseen savuun. Suollamme suustamme salattuja säkeitä. Sielumme sirpaloituvat, sinkoutuvat sfääreihin, silmissämme siintää satumainen sumu.
   - Suunnattoman suloista!
   - Suunnitelmia syksylle, Siviä?
   - Suunnittelen Sambian savanneilla samoilua, Saharan sateessa seisomista, Siviä supattaa.
   - Sataako Saharassa?
   - Satunnaisesti.
   - Sinkoutuisit Siperiaan!, Suzanne sättii.
   - Sullon sinut säkkiin, sinkoan sameaan Saimaaseen. Siellä suomuiset särjet sorkkivat sääriäsi, Siviä suuttuu, siristää silmiään, supistaa suunsa suoraksi.
   - Suussa sulavat sekoituksenne saapuvat, salonkiville sanoo sijoittaessaan sörsselit serviettien suuntaan. Savustettua sonnin suolistoa, sinertyneitä sian saparoita sekä siivutettua salamanteria sihisevässä siirapissa. Syökää!

Suzannen, Siviän sekä Sirpan syödessä Suvisaariston Sara saapuu selostamaan shokeeraavaa sairauttaan:
   - Siskot! Sairastuin sivistyssanojen suoltamissairauteen. Stigmatisoivaa! Suustani syöksähtelee sivistyssanoja säännöllisesti. Saanen selostaa sunnuntaisia sekvenssejäni. Soitin stereoistani sambaa. Suorastaan saturoidun segmentillisestä samban sekularisaatiota. Sanoisin siis: samban semantiikka sytytti sydämeni. Samalla söin suklaata suksessiivisissä sarjoissa. Syntisen slentriaalia?
   - Stop! Stop! Suollat säälittävää siansaksaa. Silkkaa soopaa!, Siviä sähähtää.
   - Sanoinhan: sairastuin sivistyssanasairauteen! Siksi stoorissani sanat sekoittuvat sekasortoisesti, senkin sydämetön sosiopaatti!, Sara sanoo sopraano särkyen, syöksähtää suivaantuneena.
   - Surullista!, Sirpa supisee.
   - Sai sanktion synneistään!, Suzanne sanoo silmät sarkasmia sädehtien.

Siskojen saatua syödyksi salonkiville saapuu.
   - Sitten? Suvaitsetteko syödä säkillisen sokeria?
   - Suvaitsemme!, siskot sirkuttavat. Siis säkillinen sokeria ja saavillinen shamppanjaa.
   - Suurenmoista! Saapuu sekunnissa!, salonkiville sanoo.
Siskojen siemaillessa shamppanjaa saavista seremoniamestari sanoo:
   - Seuraavassa show:ssa säkeitään suoltaa Siiri Sirius. Siispä siskot sekä sedät! SIIRI SIRIUS!
Siiri saapuu, suoltaa säkeitään:

   "Saksofonista syntyi sinistä sähköä,
   sinisestä sähköstä savuavia seteleitä,
   savuavista seteleistä sakeita seeproja,
   sakeista seeproista samettisia sanoja, 
   samettisista sanoista särkyneitä seireinejä,
   särkyneistä seireeneistä surullisia silmiä,
   surullisista silmistä sairasta sappea, 
   sairaasta sapesta suolaisia säveliä.
   Suolaisista sävelistä syntyi saksofoni."

 Siskot sättivät Siiri Siriusta:
   - Sekavaa surrealismia!
   - Suorastaan saatanallisia säkeitä!
 Seremoniamestari sanoo:
   - Seuraavaksi saksalaisen Schliemannin shokeerava show! Siskot sekä sedät! SCHLIEMANN!
Schliemann selostaa:

   "Sekoitan siemeniä saveen.
   Sitten sekoitan soraa siementen sekä saven seokseen.
   Sekoitetaan, sekoitetaan...
   SIMSALA SIM!
   Seoksesta suhahtaa SIIVEKÄS SILAKKA!
   Sitten SARVEKAS SILLI!"

Siskot suivaantuvat:
   - Shittiä!
   - Scheisenderia!
Seremoniamestari sanoo:
   -Seuraavaksi Sekunda Sisters saapuu soittamaan serenadeja sahalla.
Siskot suuttuvat:
   - Sietämätöntä! Syöksymme!

"Limerikillä" häpeänsietokykyä

(Kamppi; kuvan henkilöt eivät liity tapaukseen)

 Marjatta haastoi minut limerikki-haasteeseen, joka on alun perin peräisin Opuscololta. Haasteeseen sisältyi limerikin määritelmä, mutta uteliaisuudesta tarkistin myös määritelmän Otavan tietosanakirjasta, jonka mukaan limerikki on "viisisäkeinen komparuno, jonka viimeinen säe sisältää yleensä epigrammimaisen yllätysvitsin". Epigrammi on puolestaan "lyhyt, lakoninen pikkurunoelma".

Opuscolon haasteessa vaadittiin, että limerikki sisältää paikannimen, jota ivataan ja että säerakenne on muotoa AABBA. Niinpä. Tuottamani raapustus sisältää viisi riviä, jossa on vaaditut loppusoinnut. Tekeleeseeni sisältyy myös paikannimi, jota ivataan (Helsinki). Mutta: "limerikkini" on puhekielinen ja osittain alatyylinen. "Limerikissäni" on runon puhujana, 15-25-vuotias helsinkiläinen tyttö, poika, nainen, mies tai hermafrodiitti, jonka puhetyyli on tahallisen koominen (en siis minä).

Mietin pitkään, viitsiikö tällaista scheisenderiä edes julkaista. Mutta menköön sitten bittiavaruuteen, tervemenoa!

"Limerikkini"

Stadis on nykyää iha törkeest kauppakeskuksii,
on Kamppii, Kluuvii, Forumii ja vittu CityCenterii.
Siel jengi hengaa ja vetää lattee
tai sit pöllii röökii ja dokaa bissee.
Ei vittu mä en enää jaksa tota feissarii!

Haastan limerikki-haasteeseen kaikki ne ihmiset, jotka haluavat kehittää omaa häpeänsietokykyään.

Limerikkeilyllään on kunnostautunut erityisesti Omppu kirjoittamalla pitkän riimirunon Magic Mikestä. Limerikkejä ovat kirjoittaneet myös ainakin marmustoi, Suketus, Leena Lumi, Birgitta ja Milla

Venäläisten ostosretki

(Elokuvasta Shopping Tour, kuvat sivulta Finnkino)

ELOKUVA  ---  Shopping Tour (2014)

Lajityyppi: komedia, jännitys, kauhu
Ohjaaja: Mikhail Brashinsky
Pääosissa: Tatyana Kolganova, Timofey Yeletsky

Luin ohjelmalehtisestä, että Shopping Tour on suomalaisiin ostoskeskuksiin sijoittuva venäläinen kauhukomedia venäläisturisteista, jotka kohtaavat suomalaisia ihmissyöjiä. Riehaannuin heti ja ajattelin, että elokuva on pakko nähdä.

Elokuvan alkupuolella innostuin sen muka-dokumentaarisesta otteesta, jossa teini-ikäinen poika kuvaa heiluvalla kännykkäkameralla ostosmatkan etenemistä bussissa, taukopaikoilla, rajalla, tullissa ja suomalaisissa kaupoissa, huoltoasemilla ja poliisiasemalla. Amatöörimäisen huojuvissa kuvissa pääsin seuraamaan pojan ja hänen äitinsä arkisia keskusteluja ja nahisteluja tupakoinnista, oluenjuonnista ja ihmissuhdekiemuroista.

Rajanylityksen jälkeen päästiin ensimmäiseen shoppailukohteeseen. Gigantissa elektroniikkaostokset keskeytyvät, koska sekopäiset suomalaismyyjät jahtaavat venäläisturisteja ihmissyöntivimman vallassa. (Outo sattuma: elokuvan aikana kännykkääni tuli mainos Itiksen Gigantista). Yksi sun toinen venäläinen joutuu teurastuksen kohteeksi. Valkokangas täyttyy punaisista roiskeista ja kamera heiluu entistä pahemmin. Kamera kuvaa tapahtumia muun muassa ihmissyöjiä pakoon juoksevan pojan näkökulmasta. Tässä vaiheessa kamera pomppii jo niin holtittomasti, ettei kuvasta meinaa saada selvää.

Venäläisturistien teurastukset jatkuvat kaavamaisesti huoltoasemilla ja jopa poliisiputkassa. Katsojana minua alkoi kyllästyttää saman toisto. Lopulta suomalaisten ihmissyöntivimmalle löytyy selitys: elokuvan mukaan suomalaisen juhannuksenvieton perinteisiin kuuluvat ihmisuhrit. Tämä oli jo niin paksua, etten tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. (Itse ainoa kohta elokuvassa, joka sai minut nauramaan, oli näyttelijän esittämä toteamus, että Suomi on maailman paras maa Unescon mukaan).

Elokuvaa seuratessani mielessäni käväisi ajatus, onko tämä mahdollisesti huonoin koskaan näkemäni elokuva. Venäläisissä näyttelijöissä ei ollut mitään vikaa ja varmasti käsikirjoituskin toimi hyvin, ainakin paperilla, mutta sottainen kuvaus pilasi koko paketin. Ilmeisesti käsivarakuvaus pyrki jäljittelemään The Blair Witch Project-elokuvaa, joka pyrki myös antamaan dokumentaarisen vaikutelman metsään eksyneistä teinipojista, jotka päätyvät noitien piinaamiksi.

Tai sitten minulta jäi jotain olennaista käsittämättä. Ehkä elokuva edustaa minulle jotain täysin tuntematonta lajia. Ehkä se on camp-henkinen, vasemmalla kädellä tehty spedeily, jonka tavoitteena on kiertää Oscar-palkintoehdokkuudet mahdollisimman kaukaa. Jos joku tietää, kertokaa ihmeessä.

Idea: jos joku haluaa ehdottaa minulle elokuvaa, jota menisin seuraavaksi katsomaan (Finnkinon teatterit Helsingissä), ehdottakaa! Jos tulee vain yksi ehdotus, menen siihen elokuvaan ja kirjoitan siitä blogiini. Jos tulee useita ehdotuksia, arvon. Jos kukaan ei ehdota mitään, valitsen arpomalla kaikista elokuvista tällä hetkellä Helsingissä.

Toteutus:
Arvonta suoritettu. Virallisena valvojana toimi Minni-kissa, joka oli koko arvonnan ajan sikeässä unessa kuljetuskopperossaan. Tulokset:
1. Mielensäpahoittaja (Marjatan listalta, ehdotukset kommentissa)
2. Apinoiden planeetta 3D (lista kaikista leffoista Helsingissä)

Mielensäpahoittaja ei haittaa, mutta Apinoiden planeetta, voi ei! Hävettää, pakko yrittää livahtaa nopeasti päivänäytökseen.