Näin haluaisin kirjoittaa

KIRJALLISUUS  ---  Carol Joyce Oatesin kirjoitustyylistä

Olen viime aikoina lukenut useita Carol Joyce Oatesin romaaneja englanniksi, kuten Little Bird Of Heaven, The Tattooed Girl ja My Sister, My Love. Tätä ennen olen lukenut suomeksi romaanit Haudankaivajan tytär, Putous, Kosto - rakkaustarina ja groteskejä novelleja sisältävän novellikokoelman, jonka nimeä en tähän hätään muista.

Mitä enemmän olen Oatesia lukenut, sitä enemmän olen alkanut arvostaa hänen kirjallista tuotantoaan ja erityisesti ihailen hänen spontaanin oloista kirjoitustyyliään. Oates saa kirjoittamisen tuntumaan niin vaivattomalta! Hänen tekstinsä tuntuu siltä kuin se olisi tuotettu sisään- ja uloshengityksen tahtiin tai kuin jonkinlaisen ylimaallisen inspiraation vallassa. Voi tietysti olla, että totuus on aivan toisenlainen. Vähän samaan tapaan kuin huippuballerina synnyttää helppouden ja vaivattomuuden illuusion, vaikka kaikki tietävät, että keveyden takana on tuhansia tunteja raakaa työtä. Huippulaulaja Karita Mattilastakin joku on jossain tokaissut, että onpas sillä helppo työ, siellä se vain lauleskelee. Karita Mattila tajusi ottaa tämän kohteliaisuutena, koska jos katsojalle tai kuuntelijalle syntyy helppouden vaikutelma, oopperalaulaja on onnistunut huikeasti.

En ole lukenut yhtään Oatesin haastattelua, enkä tiedä, onko niitä olemassakaan. Jos Oates kertoisi kirjoittamisestaan, ehkä hän vain korostaisi, millaista raadantaa se on. Mistä minä voin sen tietää! Joka tapauksessa aistin hänen tekstistään spontaania rentoutta, onpa se totta tai ei. Hänen tekstinsä on kuin virtaava vesi, joka vain pulppuaa tai kuin taivaalla liukuvat pilvet. Miten hän sen tekee? Onko takana kuitenkin tuhansia tunteja sormiharjoituksia? Syntyykö spontaaniuden vaikutelma siksi, että hänen tuottamansa tekstin massa on niin valtava? Mutta ei kai kirjoittaminen voi hänellekään olla kuin leikkiä? Vai järjestyvätkö Oatesin tekstin palasetkin jänteväksi kokonaisuudeksi kuin itsestään?

Ainoa lyhyt haastatteluksi tulkittava pätkä, minkä olen Oatesilta lukenut, oli hän romaaninsa loppusivuilla. Siinä hän kertoi, että hänen työhuoneensa seinälle oli ripustettu sitaatti Alfred Hitchcockilta, jossa elokuvaohjaaja sanoo suunnilleen näin: "Sehän on vain elokuva. Ei oteta sitä liian vakavasti / upota siihen liian syvälle". Hitchcock esitti kommentin tilanteessa, jossa Vertigo-elokuvan näyttelijä Kim Novak pelkäsi epäonnistuvansa kohtauksessaan ja ohjaaja yritti rauhoitella näyttelijää. Eli ilmeisesti Oatesillekaan kirjoittaminen ei aina ole helppoa. Ilmeisesti hänelläkin on taipumusta ottaa se liian vakavasti ja pelätä, ettei kaikki suju odotusten mukaisesti.

Toivon, että pystyisin itsekin kirjoittamaan yhtä vaivattomasti kuin Oates. Toivon, että pystyisin saavuttamaan samanlaisen virtaavan tekstin kuin hänkin. En ole koskaan huomannut hänen tekstissään mitään teennäistä tai väkinäistä. Parhaimmillaan ehkä saavutan vapaana virtaavan tekstin, mutta pahimmillaan tekstini on kuin jähmeää ja limaista töhnää tai jotain iljettävää mönjää, jota valuu pitkin seiniä.

Haluaisin todella tietää, mikä on Oatesin salaisuus? Onko se vain valtava kirjoittamisen määrä? Mitä enemmän kirjoittaa, sitä luontevammaksi kirjoittaminen muuttuu? Oatesin tuotantokin on aivan hillitön. En ole lukenut siitä kuin murto-osan. Seuraavaksi tartun romaaneihin You Must Remember This ja Because It Is Bitter, and Because It Is My Heart. Paitsi sitä ennen luen Kalevalan, ettei yhteys omaan äidinkieleen katkea kokonaan.