Twin Peaks Freaks, osa II

ELOKUVA / TV-SARJA  ---  Twin Peaks (dvd-boksi)

Eilen tuli kirjoitettua lähes psykoottinen vuodatus aiheesta Twin Peaks. Kirjoitan samasta aiheesta uudestaan, koska olen tänään huomattavasti rauhallisemmassa mielentilassa kuin eilen. En tänäänkään edes yritä kirjoittaa objektiivista analyysia, vaan kerron, miksi David Lynchin ja Mark Frostin luoma (ei siis kauttaaltaan käsikirjoittama, kuten eilisessä tekstissäni virheellisesti väitin) sarja on vaikuttanut minuun ja miksi.

Kun Twin Peaks ensimmäisen kerran esitettiin Suomessa, olin nuori ja asuimme pienellä paikkakunnalla. Itse asiassa kaikki suomalaiset asuvat pienillä paikkakunnilla, myös helsinkiläiset. Helsingin kutsuminen suurkaupungiksi on pelkkä vitsi, jos samassa lauseessa tulee maininneeksi minkä tahansa eurooppalaisen, aasialaisen tai pohjois- tai eteläamerikkalaisen metropolin. (Siitäs saitte kaikki nokkavat paljasjalkaiset stadilaiset!)

Fiktiivisen Twin Peaksin väkiluku on noin 50000. Tästä huolimatta twinpeaksmäiseen elämänmenoon pystyy samastumaan kuka tahansa suomalainen, joka asuu (pikku)paikkakunnalla, jonka väkiluku on mitä tahansa viiden ja viidensadantuhannen välillä.

Toinen asia, joka vaikutti minuun syvästi Twin Peaksissa, on metsän läheisyys. Kukapa suomalainen ei olisi koskaan käynyt metsässä ja aistinut metsän salaperäistä voimaa! Twin Peaksin metsä on suuri ja pelottava, se on täynnä maagista energiaa. Metsässä asuu outoja voimia, joista osa on luonteeltaan demonisia. Demoniset metsänhenget voivat asuttaa ihmisen. Ne ovat kuin loisia, jotka eivät voi elää ilman isäntää. Kun demoniset metsänhenget ovat vallanneet ihmisen kehon ja mielen, ne alkavat toteuttaa omaa tahtoaan eikä ihminen välttämättä ole siitä tietoinen.

Twin Peaksissa demoniset metsänhenget on nimetty ehkä vähän arkisen koomisesti etunimillä Bob ja Mike, mutta niiden vaikutuksissa ei ole mitään huvittavaa. Bobin asuttama Leland Palmer saa isäntänsä raiskaamaan ja murhaamaan oman tyttärensä, joka löytyy sarjan ensimmäisessä kohtauksessa kuolleena ja muoviin käärittynä järven rannalta.

Sarjassa kuvataan äärimmäisiä vastakohtia. Bob edustaa äärimmäistä pahuutta, mutta missä se ilmenee? Keskellä päivää, kirkkaassa valossa ja viehättävästi sisustetussa kodissa. Kauhu tunkeutuu valoon ja kauniiseen ympäristöön. Eihän tällaista pitäisi tapahtua, mutta juuri näin käy Twin Peaksissa. Mielestäni ei ole mitään mielenkiintoista, jos kauhu ilmenee pimeässä tai hämärässä, kolkossa tai rumassa ympäristössä, mutta entäpä kun kauhu tunkeutuu kukkatapettien ja pastellisävyjen keskelle? Sellainen jättää pysyvän muistijäljen. Eikä kauhun muutenkaan oleta vaanivan Twin Peaksin kaltaisessa uneliasta rauhaa huokuvassa pikkukaupungissa, vaan aina jossain muualla.

Muutoinkin Twin Peaksissa rinnastetaan mielenkiintoisella tavalla vastakohtia. Unen ja valveen vastakohtaisuus on yksi kaikkien tärkeimmistä. Salaisena agenttina kaupunkiin saapuva Dale Cooper luottaa paljon omiin uniinsa ja muiden näkyihin. Cooper on myös oudosti lumoutunut tiibetiläisestä mytologiasta ja tunkee sitä jatkuvasti työskentelymetodeihinsa. Parhaiten mieleeni ovat jäänet agentin unijaksot, joissa näyttäytyy niin tanssivia kääpiöitä ja avaruuden viestejä välittäviä jättiläisiä kuin kuolleita puhuvia tyttöjäkin. Unijaksot tapahtuvat punaisessa huoneessa, mikä luo voimakkaan kontrastin Twin Peaksin sameanvihreää ja likaisenruskeaa taustaa vasten.

En ole vielä kirjoittanut sanaakaan Twin Peaksin erikoisista asukkaista. Twin Peaksissa ei todellakaan asu taviksia, vaan kaikki ovat tavalla tai toisella poikkeusyksilöitä. Halkonainen kulkee paikasta toiseen halko sylissään. Hän kuulee halon puheen ja kertoo sen muille. Silmälapullinen nainen on sokeutunut toispuoleisesti miehensä vahinkolaukauksesta. Hän on pakkomielteisesti kiinnostunut verhokiskojen liukuvuudesta. Silmälappunainen kehittää äänettömät, öljytyt verhot. Myöhemmin hän joutuu koomaan ja herää koomasta supervoimilla varustettuna, kuinkas muutenkaan!

Twin Peaksissa asuu poikkeuksellisen paljon kaksinaamaisia ihmisiä, jotka eivät muuta teekään kuin juonittelevat toisiaan vastaan. Kiinalainen sahanomistajanainen on tappanut (vai onko?) miehensä veneonnettomuudessa. Kiinalaista naista vastaan juonittelee kuolleen miehen (joka ei olekaan kuollut) sisar, joka puolestaan juonittelee hotellinomistajamiehen kanssa. Yhdessä he suunnittelevat sahan polttoa saadakseen vakuutusrahat itselleen. Hotellinomistaja on samanaikaisesti liittoutunut kiinalaisnaisen kanssa ja yhdessä he yrittävät masinoida toisen naisen kuolemaa.

Erikoisia ihmisiä ja outoja ihmiskohtaloita mahtuu myös paikalliseen kahvilaan, poliisiasemalle ja Kanadan rajantakaiseen kasinoon/bordelliin. Oma lukunsa on paikallinen high school ja sen tytöt ja pojat ja heidän rakkautensa ja petoksensa. Pääperiaatteena Twin Peaksissa on se, ettei mikään ole sitä, miltä se näyttää ja kaikilla on omat salaisuutensa. Kaikkein synkintä ja verenkarvaisinta salaisuutta kantaa Laura Palmer.

Twin Peaksista voisi kirjoittaa loputtomiin, mutta lopetan tähän. Vai lopetanko? On pakko vielä mainita sarjan musiikki, joka on paljolti vastuussa sarjan pelottavasta ja kiehtovasta tunnelmasta ja David Lynchin omaperäinen kameratyöskentely. Yksi kohtaus, joka ei ole koskaan kadonnut mielestäni, on tämä: levysoitin pyörii, vaikka levy on loppunut; nainen valuu (kirjaimellisesti) mahallaan pitkin rappusia; kattotuuletin pyörii; koko huone pyörii, koska pahuuden voimat ovat vallanneet sen; mies katsoo itseään peilistä ja näkee hirviön kasvot; hirviö hymyilee niin kuin vain demoni voi hymyillä. Kohta tapahtuu jotain kammottavaa, jotain todella kammottavaa.