Vaikeinta maastoa

(kuva Texicallin sivulta)

MUSIIKKI  ---  Jonna Järnefelt: Aamukahviasetelma (Texicalli Record, 2004)

Näyttelijä-laulaja Jonna Järnefeltin levy tarttui käteeni kirjastossa. Kuuntelussani jumiuduin kappeleen Vaikeimman kautta sanoituksiin, jotka ovat Heimo Hatakan käsialaa:

(--)
mennään vaikeimman kautta
kompastellen
mennään pisintä tietä
vaikeinta maastoa
umpihankeen
silmät sidottuina
muuten emme uskalla 
rakastaa

(--)
tehdään tuttavuutta
punastellen
vereslihalla ja 
sydänverellä
pää edellä
tuntemattomaan veteen
muuten emme uskalla
rakastaa
...

Hätkähdin tapaa, jolla Hatakka kuvailee rakkautta. Yleensä kai ihmiset tavoittelevat helpointa ratkaisua, suorinta reittiä, moottoriteitä, taksikyytejä, hissejä, rullaportaita ja oikopolkuja, mutta laulussa kaikki tapahtuu ikään kuin väärinpäin, nurin kurin. Itselleni tämä tuntuu pysäyttävältä ajatukselta, ehkä siksi, etten ole rakastunut. Mutta jos olisin, tällaisko se olisi vai vaatisinko kärsimättömänä aina helpointa tietä, kuten niin moni muukin?

Toinen asia, mikä pisti silmääni, on laulun unikuvasto. Hatakka liikkuu rakkaudessaan unenomaisessa maisemassa. Ainakin omissa unissani olen ollut rämpimässä umpimetsissä, jossa kasvaa pelkästään kuolleita puita ja vieläpä ylämäkeen tai sitten yritän edetä sekavissa yleiskaupungeissa, jotka ahdettu täyteen todella huonoa arkkitehtuuria.

Laulua kuunnellesani mieleeni ponnahti myös oivallus, että Hatakka käyttää rakkaudesta samankaltaisia ilmaisuja kuin mitä liitetään usein luovuuteen. Luovaa prosessia kuvataan usein ryteiköissä ja rämeiköissä raahautumisena, suohon uppoamisena ja kaikkea muuta kuin helppona. Kai luovuuteen kuuluu myös kirkkaita hetkiä, auringonpaistetta ja flow:ta, virtaa, josta on jaksettu jauhaa kyllästymiseen asti. Mutta jos luovuuteen antautuu, on kai kestettävä myös sokkeloiset labyrintit, ahtaat tunnelit, vetiset suot ja umpeen kasvaneet rämeiköt.