Hitchcockin Psyko uudestaan

 ELOKUVA (dvd)  ---  Alfred Hitchcock: Psyko (Psycho), Universal Studios 2012, alkuperäinen esitysvuosi: 1960

Spoilerivaroitus: juonipaljastuksia (suurin osa ihmisistä on varmasti on nähnyt tämän klassikkoelokuvan jo moneen kertaan, mutta osa ihmisistä ei ehkä ole eikä halua tietää liikaa juonesta)

Olen aikaisemminkin kirjoittanut lyhyesti Alfred Hitchcockin Psykosta tekstissä, jossa käsittelin pahimpia kauhuelokuvakokemuksiani. Kirjoitin, kuinka Psykon suihku- ja porraskohtauksissa sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa, hikeni virtasi pitkin kylkieni ja tärisin sohvatuolissa niin paljon, että melkein tipahdin lattialle. Elokuva jäi pitkäksi aikaa jylläämään mieleeni. Kun olin myöhemmin pimeällä metsätiellä kävelemässä, pelkäsin normanbatesien hyökkäävän puiden takaa veitsi kädessä. Kun näin elokuvan ensimmäisen kerran, olin lapsi tai nuori eikä ihme, että elämys oli voimakas.

Nyt kun katsoin elokuvan uudestaan aikuisena, tajusin että elokuva on vaikuttanut minuun tavoilla, joista en ole aikaisemmin ollut edes tietoinen. Psykossa jännitys rakentuu paljolti Bernard Herrmannin kirskuvan viulu- tai jousisoitinmusiikin varaan. Tajusin, että Psykon viiltävä, raastava ja kirskuva viulumusiikki on ollut syynä siihen, miksi en ole koskaan pitänyt viulun äänestä. Aina kun olen jossain joutunut kuulemaan viulunsoittoa, päässäni ovat alkaneet soida hälytyskellot: "Murhaaja, murhaaja!" En ole ollut edes tietoinen, että Psyko on vaikuttanut pysyvästi musiikkimieltymyksiini. En ole koskaan voinut ymmärtää ihmisiä, jotka pitävät viulumusiikkia romanttisena, herkkänä ja rauhoittavana. Ehkä vasta nyt voisin edes yrittää suhtautua viulun ääneen rauhallisemmin ja kuulla siinä muutakin kuin (tiedotamattomia) vaaran signaaleja!

Toinen asia, joka on takertunut mieleeni ja jonka vasta nyt ymmärrän, on murhaajaa näyttelevän Anthony Perkinsin näköisten miesten kokeminen uhkaavina. Tätäkään en ole pystynyt tiedostamaan. Aina kun olen havainnut miehessä jotain anthonyperkinsmäisyyttä, päässäni ovat alkaneet soida hälytyskellot: "Murhaaja, murhaaja!". Onneksin Anthony Perkinsin kasvonpiirteet eivät ole tyypillisiä näillä leveysasteilla, muutenhan joutuisin olemaan jatkuvassa puolustusvalmiudessa.

Vaikka Psyko todellakin on yksi pelottavimmista elokuvista, mitä olen nähnyt, voin rehellisesti sanoa, että nautin sen katsomisesta. Kun elokuvan juoni ei enää shokeeraa, pystyn kiinnittämään huomiota taiteellisiin vaikutelmiin, kuten kuvakulmiin, leikkaukseen ja näyttelijöiden roolityöskentelyyn. Pystyn myös suhtautumaan karmivaan musiikkiin kylmän rauhallisesti. Kaikkein upeimmin kuvakulmia ja leikkauksta on käytetty hyväksi suihkukohtauksessa, jossa vaihtelevat lähikuvat kuolevaa naista näyttelevän Janet Leighin kauhistuneista kasvoista, suihkuverhosta, heiluvasta puukosta, kädestä joka hamuilee kaakeliseinää, verestä joka pulppuaa veden mukana viemäriin ja lopuksi lähikuva kuolleen naisen silmästä. Kohtauksen taustalla soi tietysti hirvittävä, kirskuva viulun vingutus.

Uusilla katsomiskerroilla pystyn kiinnittämään huomiota myös Psykon erikoisiin ja ehkä jopa koomisiin yksityiskohtiin. Koomiselta tuntui ainakin murhaaja Norman Batesin outo harrastus: kuolleiden lintujen täyttäminen. Täytetyt linnut Norman on ripustanut seinälleen, minnepä muuallekaan. Samalla kun tuleva suihkumurhan uhri yrittää keskittyä syömiseen, täytetyt linnut näyttävät roikkuvan seinälle kuin valmiina lehahtamaan lentoon ja nokkimaan ihmisiä. Koomiselta tuntui myös se, että Norman Bates vertaa kuollutta äitiään täytettyyn lintuun sanomalla: "Äitini on yhtä harmiton kuin täytetty lintu". Kuten kaikki elokuvan nähneet varmasti muistavat, Norman kaivoi kuolleen äitinsä ruumiin haudasta, palsamoi ruumiin ja säilytti kuivettunutta, mekkoon puettua äitivainajaansa sisällä talossaan. Norman oli itse tappanut äitinsä (ja siinä sivussa myös äitinsä miesystävän). Koska Norman ei halunnut myöntää rikosta edes itselleen, hän loi illuusion elossa olevasta äidistä säilyttämällä ruumista talossaan ja "keskustelemalla" tämän kanssa.

Kun ensimmäisen kerran näin kohtauksen, jossa äitivainajan kuivettunut ruumis paljastuu istumasta kellarin keinutuolista, pelkäsin kuolevani sydänkohtaukseen. Eikä siinä vielä kaikki, äitivainajansa mekkoon pukeutunut Norman hyökkää kohta veitsi kädessä välkehtien uusien uhriensa kimppuun. Viulumusiikki raastaa tietysti taustalla kauhun maksimoimiseksi. Uudella katsomiskerralla pystyin huomaamaan, kuinka taitavasti kohtaus on toteutettu. Kohtauksessa on hyödynnettyu esimerkiksi katossa heiluvaa hehkulamppua ja sen luomia erilaisia valaistusvaikutelmia. Pysyvästi mieleen on jäänyt ainakin se kohta, jossa hehkulampun valo pyyhkäisee keinutuolissa istuvan vainajan kasvoja.

Mielestäni Psyko on onnistunut sekä kauhuelokuvana että elokuvana yleisestikin. Enkä ole mielipiteineni yksin. Psyko on siitä mielenkiintoinen kauhuelokuva (tai trilleri), että se sisältää myös pitkiä suvantovaikeita, jolloin kauhua ikään kuin viritellään. Psykossa on vain muutama todella raaka kohtaus, mutta pääasissa kauhu rakentuu odotuksen, epäilyn ja epävarmuuden varaan. Tällainen hienovarainen, viipyilevä kauhu on paljon tehokkaampaa kuin taukoamaton veren ja suolenpätkien roiskuminen. Jatkuva veren roiskuminen ei enää yllätä, mutta Psyko todellakin onnistuu yllättämään katsojan, jopa uusilla katsomiskerroilla.