Pimputtajan asennemuutos

"MUSIIKKI" / MELUSAASTE  ---  oma soittoharrastus

Blogikirjoittamiseeni on tullut kuukauden mittainen tauko henkilökohtaisten kriisieni takia, mutta nyt bloggaus taas jatkuu. Ei kannata säpsähtää sanaa "kriisi", koska se on minulle lähes jokapäiväinen olotila. Aina on joku kriisi päällä ja kun yksi kriisi loppuu, niin toinen alkaa.

Mutta asiaan: Aloitin tosiaan pimputusharrastuksen vasta aikuisiällä noin puolitoista vuotta sitten. Ostin kosketinsoittimen halvimmasta päästä. Jälkiviisaana tajusin, että olisi kuitenkin panostaa laatuun ja ostaa soitin, joka reagoi kosketinvoimaan. Nykyinen härvelini on hyvin lähellä lelua, kuten myyjäkin musiikkikaupassa sanoi.

Olen aikaisemminkin kertonut, että olen luokitellut itseni epämusikaaliseksi ja elämääni on hallinnut huomattava epämusikaalisuuskompleksi. Olen määritellyt "musiikki"harrastukseni eräänlaiseksi testiharrastukseksi, jossa testaan, onko mahdollista oppia asioita tavallaan omia taipumuksiaan vastaan.

Musiikkikaupassa soitinta valitessani olin lähes paranoidisen pelon vallassa, koska pelkäsin, että epämusikaalisuuteni paistaa minusta läpi ja sen pystyy havaitsemaan jopa ulkoavaruudesta käsin. Pälyilin ympärilleni hermostuneena ja oletin ihmisten ajattelevan: "Mitä toihin ämmä täällä tekee? Eiks se tajuu, että musiikkikauppa on tarkoitettu vain musikaalisille ihmisille? Menis jonnekin muualle."

Myyjälle paljastin epäilykseni omaa oppimiskykyäni kohtaan. Olin jonkinlaisen turkulaistyyppisen pessimismin ja negatiivisuuden vallassa, kun jupisin itsekseni: "Tuskinpa mä nyt ikinä mitään opin. Enhän mä varmaan opi edes tunnistamaan keski-C:tä. Kyllä menee nääkin rahat suoraan kankkulan kaivoon". Myyjä vaikeni viisaasti. Toisaalta mitäpä muitakaan mahdollisuuksia hänellä olisi ollut. Eihän myyjä voi lähteä myötäilemään asiakkaan pessimismiä vastaamalla: "No niinhän se on. Ethän sä ikinä mitään opi. Kyllä sä oot tosiaan sellanen urpo, ettei pahemmasta väliä". Myyjän ei myöskään kannata heittäytyä yltiöoptimistiseksi ja vaahdota: "No totta kai sä opit! Sustahan tulee aivan erinomainen soittaja!" Eikä myyjä voi myöskään sanoa: "No, ethän sä varmaan mitään opi, mutta mitä jos kuitenkin ostaisit tän soittimen, koska mä oon täällä töissä provikkapalkalla."

Kun sain soittimen vihdoin raahattua kotiin, aloitin pimputuksen soitto-oppaan ohjeiden mukaisesti. Aluksi olin valtavan innostuksen vallassa, koska huomasin, että pystyn oppimaan edes jotain. Pystyin soittamaan jotain pienimuotoista sävelmän tynkää, mutta vähitellen negatiivisuuteni alkoi taas hiipiä minuun. Sätin koko ajan itseäni siitä, mitä kaikkea en osaa. Onneksi äskettäin vihdoin oivalsin, kuinka typerä asenne negatiivisuus on. Tajusin, että minun kannattaa kiinnittää huomiota siihen, mitä (juuri ja juuri) osaan kuin siihen, mitä en osaa.

Olenhan joka tapauksessa ylittänyt ennakko-odotukseni ainakin siltä osin, että keski-C:n tunnistaminen sujuu vaivattomasti! Aluksi ajattelin, etten ikinä opi soittamaan edes kolmisointua. Luulin, että sormieni vääntäminen kolmisointuun olisi anatomisesti mahdotonta, mutta kyllä sekin on luonnistunut.

Mitä yritän tällä tekstillä sanoa? Kai sitä, että positiivisuudesta ja optimismista on ihmiselle enemmän hyötyä kuin negatiivisuudesta ja pessimismistä. Tai ainakin yleensä. Ehkä positiivisuus ja optimismikin voi mennä liian pitkälle, jolloin niistä on ihmiselle haittaa. Ehkä negatiivisuudesta voi joissain tilanteissa olla jopa hyötyä. Ehkä tietty määrä negatiivisuutta ja pessimismiä kuuluu osana ihmisen itsesuojeluvaistoon. Muutenhan sitä saattaisi lähteä mukaan ties mihin hengenvaarallisiin tempauksiin, esimerkiksi maistella metsässä kärpässieniä ja ajatella: "Eihän kärpässienten myrkky voi mun elimistöä mitenkään vaurioittaa". Ja kohta kaatua kuolleena maahan tai vähintään päätyä sairaalaan teho-osastolle kammottavissa vatsanväänteissä. Mutta harrastustoiminnassa on varmasti ennemmän iloa asenteesta "On täysin mahdollista, että onnistun tässä" kuin asenteesta "Ei tästä ikinä tuu mitään".