Sivut

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Koloratuuri- vai mezzosopraano?

(Kuvat sivulta: Finnkino)
ELOKUVA  ---  Marguerite (2015)

Ohjaaja: Xavier Giannoli
Käsikirjoitus: Andres Garza
Pääosissa: Catherine Frot, Christa Theret, Andre Marcon
Genre: komedia, draama, musiikki

Xavier Giannolin musiikkiaiheinen komedia perustuu löyhästi maailman ivatuimman amatöörisopraanon, Florence Foster Jenkinsin, elämään. Jenkins oli amerikkalainen, mutta elokuvassa henkilöt ja tapahtumat on siirretty Ranskaan. Elokuvassa Marguerite luo uraansa "laulajana" miehensä elinaikana, kun taas todellisuudessa Jenkinsin lauluesiintymiset käynnistyivät todella vasta miehen kuoleman jälkeen. Molemmissa tapauksissa naisia riivaa esiintymisvimma, itserakkaus yhdistettynä täydelliseen musikaalisuuden puuttumiseen. Liioittelematta voi puhua amusiaa lähentelevästä sävelkuuroudesta.

Elokuvassa Margueriten diivailun taustalta löytyy harhaisuus (mielisairaus?), jota lähiympäristö vain tukee hienotunteisuudesta. Todellinen Florens Jenkins kärsi (Wikipedian mukaan) miehensä tartuttamasta syfiliksestä, joka aiheutti hermovaurioita aivoissa. Syfilistä hoidettiin niihin aikoihin elohopealla ja arsenikilla, joiden ei uskoisi ainakaan parantavan aivojen toimintaa. Sekä Margueritella että Florence Jenkinsillä on täytynyt olla myös vakavia puutteita sosiaalisessa lahjakkuudessa. Kumpikaan naisista ei kyennyt huomaamaan valehtelua tai tosiasioiden pimittämistä lähipiirissään. He uskoivat sinisilmäisesti vakuuttelut häikäisevästä laulutaidostaan.


Kumpikin naisista oli kuitenkin suosittu esiintyjä. Jenkins on esiintynyt jopa Carnegie Hallissa Lontoossa. Heitä ei kuitenkaan tultu kuuntelemaan ihaillen, vaan naureskelemaan kuin sirkuksen pellenumeroa. Tätä diivailevat "sopraanot" eivät käsittäneet. Tai eivät halunneet uskoa. Florence Jenkins uskoi vakaasti, että yleisöstä kuuluneet naurunpurskahdukset kertoivat ammattilaulajien kateudesta! Melko pitkälle totuutta pystyy venyttämään, jos niin haluaa.

Maallikkopohjalta haluan myös vertailla näiden kahden laulaja"neron" tulkintoja. Elokuvassa Marguerite laulaa väärin mielenkiintoisella ja monipuolisella tavalla. Laulaja osaa säädellä äänenvoimakkuuttaan ja tuottaa kammottavia kimeitä ja käheitä ääniä. Niitä kuunnellessa katsomossa nolottaa ja huomasin käsieni vääntyvän rukousasentoon tyyliin "lopeta nyt jo, hyvä nainen". Ilmeisesti näyttelijä Catherine Frot osaa oikeasti laulaa ja pystyy laulamaan uskottavalla tavalla tahallaan väärin. Sen sijaan CD-levyltä kuuntelemani Florence Foster Jenkins laulaa epämielenkiintoisella tavalla väärin. Lauluääni on ohut, se katkeilee ja säröilee. Nuotissa ja rytmissä pysymisestä ei ole tietoakaan. Laulu kuulostaa kuin jäihin tippuneen ihmisen avunhuudoilta tai kuolemansairaan kuolinkorinalta. Kaikkein karmeimmalta Jenkins kuulostaa laulaessaan venäjäksi. Kyseisen "lauleskelun" laittaisin kauhuelokuvan taustamusiikiksi. Jenkinsin tulkinta Mozartin Taikahuilun Yön kuningattaren aariasta on... hmmm.... hyvinkin... hmmm... persoonallinen.


Elokuvaa katsoessani tuli pakostakin mietittyä, saako taiteilija olla huono tai saako taide olla huonoa. Tässä tapauksessa korviasärkevä "laulu" tuotti paljon iloa sekä "muusikolle" itselleen että erityisesti hänen yleisölleen. Eikö epätaide ollut hyvä asia tässä yhteydessä? Muutoin olen ihmetellyt, miksi suomen kielessä on käytössä sana tekotaiteellinen mutta ei vastaavasti tekourheilullinen, tekopoliittinen tai vaikkapa tekokulinaristinen. Välillä kuulee myös tekoälyllisyydestä. Omaan aktiivisanavarastooni sana tekotaiteellinen ei edes kuulu. Mikä olisi tekotaiteellisuuden vastakohta? Tositaiteellinen vai? Ja tekotaiteen vastakohta tositaide?

Florence Foster Jenkinsiä en kuitenkaan pidä taiteilijana monestakaan syystä. Ilmiselvästi häneltä puuttuu lahjakkuus ja itsekriittisyys. Mielestäni taiteilijalla pitää olla myös epäilyä, epävarmuutta sekä epäonnistumisen ja keskeneräisyyden sietokykyä. Jenkinsiltä nämä kaikki puuttuvat. Jenkins halusi olla jumaloitu diiva 24/7. Ei kovin vieras hahmo nykyajallekaan. Ehkä niiden ihmisten, jotka haluavat julkisuutta hinnalla millä hyvänsä, pitäisi nähdä tämä elokuva. Valitettavasti Marguerite on jo poistumasssa ainakin Finnkinon ohjelmistosta. Mutta onneksi on DVD:t. Saattaa olla must-hankinta.

Elokuvasta on kirjoitettu myös blogissa
Donna mobilen kirjat

3 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista. Olet löytänyt paljon lisää taustaa tälle. En ajatellut, että Margueriten laulun takana olisi suorastaan harhaisuutta, sellaista pakoa todellisuudesta ja itsepetosta kyllä. Ja sitten toisaalta oikeasti se, että siihen aikaan ei ollut niin helppo kuunnella omaa laulua. Sen tapainen yllätys kuin siinä lopussa esitettiin, saattoi kai olla ihan mahdollinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin. Leffan näkemisestä on jo muutama päivä. En enää muista, miten tein tulkinnan Margueriten harhaisuudesta. Ainakin nainen on sairaalassa, oletin sen mielisairaalaksi, vaikka missään ei tainnut olla tekstiä "mielisairaala". Tulkitsin, että M:n pakkomielteet perustuivat harhoihin, joita lähipiiri ei vaivautunut kumoamaan, koska pelkäsi hulluuden syvenemistä. Lopussa M. taitaa menettää kokonaan järkensä. Elokuvan voi tulkita monella tapaa. Sinun mielestäni M. oli vain sävelkuuro, näin käsitin blogistasi.

      Muistakseni elokuvassa oli myös ajatus, että yleensä ihminen pystyy kuulemaan oman laulunsa (samalla kun itse laulaa) ja huomaa heti, jos menee päin prinkkalaa. Oletin, että M. kuulee oman laulunsa harhaisesti ihanampana kuin miten se on todellisuudessa.

      Poista
  2. Heitin sinulle viiden kirjan haasteen blogissani.

    VastaaPoista