Tulkinta mission impossible

ELOKUVA (dvd)  ---  Andalusialainen koira (Un chien andalou, 1929)(Future Films, 2013)

Ohjaaja: Luis Bunuel
Käsikirjoitus: Salvador Dali, Luis Bunuel
Näyttelijöitä: Pierre Batcheff, Simone Mareuil, Luis Bunuel
Genre: lyhytelokuva (16 min), surrealismi

Otsikkoni on jälleen kerran harhaanjohtava. Luis Bunuelin surrealistista lyhytelokuvaa Andalusialaista koiraa voi tulkita, mutta ei perinteisellä tavalla.

Otteita Andalusialaisen koiran "juonesta": mies teroittaa veistä, pilvenriekale liukuu taivaalla täysikuun editse, mies vetää naisen silmää esille ja viiltää sen veitsellä auki (todellisuudessa viilletty silmä kuuluu kuolleelle vasikalle), nainen tuijottaa kerrostalohuoneiston ikkunasta kadulle, miehen kämmenen stigmasta mönkii muurahaisia, mies kopeloi naisen rintoja ja kourii pakaroita, nainen pakenee ja avaa raidallisen laatikon, mies vetää köysien varassa kahta pianoa joiden päälle retkottaa kuollut lehmä...

Elokuva rikkoo kaikkia lineaarisen kerronnan periaatteita. Sen kerronta ei sisällä ajallista tai temaattista jatkumoa. Siitä puuttuu kokonaan syy-seurausyhteydet. Ajan ja paikan yhteys ei toimi. Henkilöiden identiteetit ja henkilöiden väliset vuorovaikutussuhteet jäävät epäselviksi. Lyhyesti sanottuna Andalusialainen koira on täydellisen käsittämätön, mielivaltainen, absurdi ja järjetön. Ja sen irrationaalisuus on tahallista.

Kummalliset katkokset ajan ja paikan yhteyksissä näkyvät esimerkiksi seuraavissa kohdissa: nainen astuu kerrostalohuoneistosta ulos rappukäytävään ja päätyy samantien tuuliselle hiekkarannalle. Toisessa kohtauksessa mies tapetaan samassa kerrostalohuoneistossa, mutta hän kaatuu kuolleena maahan pihaheinikölle alastoman naisen päälle.

Elokuvassa leikitellään ajallisella kerronnalle ja sen epämääräisyydellä. Elokuvan väliteksteihin ilmaantuu mielivaltaisia ja järjenvastaisia ajanmääreitä, tyyliin "Olipa kerran", "16 vuotta aikaisemmin", "Juuri äsken" tai Keväällä". Ajanmääreet eivät kuitenkaan selvennä mitään vaan pelkästään hämmentävät - ja huvittavat. Esimerkiksi "Keväällä"-ajanmäärettä seuraa kuva, jossa mies ja nainen ovat hautautuneet hiekkaan.

Andalusialainen koira sisältää lukuisia, täydellisen käsittämättömiä jaksoja. Eräässä kohtauksessa joku mies tökkii kepillä kadulla lojuvaa irtokättä. Kohtauksesta ei selviä, kenen käsi on ja mistä se on tullut. Kohta väkeä kerääntyy miehen ympärille. Sitten poliisi saapuu paikalle, laittaa irtokäden raidalliseen laatikkoon ja ojentaa miehelle. Mitä tämä tarkoittaa? Ei mitään. Tai miksi naisen kainalokarvat pomppaavat äkisti miehen kasvoille? Ei mitään järjellistä syytä.

Elokuvan musiikkivalinnat ovat myös mielenkiintoisia. Monissa kohtauksissa soi taustalla Wagnerin musiikkia. Tunnelma vaihtelee hempeän, mahtipontisen ja surumielisen välillä. Musiikin tunnetiloille ei ole kuitenkaan juuri mitään yhteyttä elokuvan visuaalisuuteen. Pakostakin katsoja kuitenkin virittäytyy tiettyyn tunnetilaan ja odottaa näkevänsä elokuvan tapahtumissa vastineita musiikille. Mutta niitä ei ole.

Pidän elokuvaa erittäin kiehtovana juuri siksi, että se haastaa katsojan miettimään, minkälaista elokuvakerronnan pitäisi olla ja minkälaista se ei saisi olla. Andalusialaisen koiran katsominen pakottaa huomaamaan ihmisen aivoihin sisäänrakettuja ominaisuuksia, kuten pakonomaisen tarpeen selittää, ymmärtää, luokitella, määritellä, järjestää ja löytää merkityksiä. Mutta tässä elokuvassa merkitystä ei ole.

Huomaan itsestäni, että pystyn sietämään elokuvaa ilman merkitystä. Muissa yhteyksissä olen huomannut, etten pysty kestämään romaania enkä runoteosta ilman selkeitä merkityksiä. Jostain syystä minua ei myöskään häiritse merkitysten puuttuminen kuvataiteissa tai musiikissa. Näin asia vain on. En tiedä, miksi. Miksi sanallisessa teoksessa pitäisi olla merkitystä, mutta ei välttämättä kuvallisessa teoksessa?

Vielä elokuvan tulkinnasta: Pidän Andalusialaista koiraa eräänlaisena testinä, vitsinä, pilana ja parodiana lineaarisesta elokuvakerronnasta. En usko elokuvan merkitsevän mitään. Uskon, että Bunuel ja Dali halusivat vain pelleillä ja provosoida. Käsittääkseni Bunuelin luonteenpiirteissä korostui kujeilevuus.

Surrealistisen elokuvan melko voimakas vetovoima

ELOKUVA (dvd)  ---  Porvariston hillitty charmi (Le charme discret de la bourgeoisie, 1972)(Studiocanal, 1972; Atlantic, 2012)

Ohjaaja: Luis Bunuel
Käsikirjoitus: Luis Bunuel, Jean-Claude Carriere
Näyttelijöitä: Fernando Rey, Paul Frankeur, Bulle Ogier, Stephane Audran, Jean-Pierre Cassel, Julien Bertheau, Milena Vukotic, Maria Gabriella Maione
Genre: draama, komedia, fantasia

Olen nähnyt Luis Bunuelin surrealistisen satiirin Porvariston hillitty charmi vasta neljä kertaa. Näin vähäinen katselukertojen määrä ei missään nimessä riitä tämän elokuvan sisäistämiseen. Tätä Bunuelin elokuvaa voisi katsoa vaikka sata kertaa pystymättä silloinkaan ymmärtämään sitä täysin. 

Ehkä helpoin tapa lähestyä tätä elokuvaa on luokitella se porvaristoa ivaavaksi satiiriksi. Elokuvassa kolme yläluokkaista avioparia pyrkii syömään illallista, mikä toistuvasti keskeytyy mitä kummallisimmista syistä (sekaannus päivämäärissä, armeijan väliintulo, terroristihyökkäys, ampumavälikohtaus, ravintolan omistajan äkillinen kuolema ja hautajaisten järjestäminen ravintolassa, ruokien ja juomien loppuminen ravintolasta tai ravintolan muuttuminen teatterin lavaksi). Osa näistä syistä on todellisia, osa kuviteltuja tai uneksittuja. Kaiken tämän sekavuuden ohella irvaillaan porvariston tekopyhyydelle, ahneudelle, rikollisuudelle, hienostuneisuuden ja karkeuden sekoittumiselle, irstaudelle ja himokkuudelle, yleiselle typeryydelle ja naiiviudelle.

Henkilökohtaisesti minua kuitenkin kiinnostaa Porvariston hillityssä charmissa sen poikkeuksellinen rakenne. Elokuva ei sisällä perinteisessä mielessä etenevää juonta, jonka rakennusperiaatteena olisi ajallinen peräkkäisyys tai sisällöllinen yhteys. Sen sijaan elokuvan "juoni" etenee peräkkäisten unien logiikalla. Elokuva sisältää toistuvia kohtauksia, joissa henkilö alkaa kertoa unesta tai jossa henkilö säpsähtää hereille unesta. Katsojalle voi muodostua haasteeksi erottaa, mikä elokuvassa on "totta" ja mikä unta.

Tämäntyyppistä "unielokuvaa" en muista koskaan aikaisemmin nähneeni. Unia sisältävistä elokuvista muistan vain Federico Fellinin Naisten kaupungin (1980), joka alkaa nukahtamisella ja loppuu heräämiseen. Niiden väliin sijoittuu muutaman tunnin unijakso, jonka sisältö irvailee psykoanalyysin ja feminismin kustannuksella. Vastaava nukahtaminen-uni-herääminen-rakenne vallitsee ilmeisesti myös David Lynchin elokuvassa Blue Velvet, jossa mielipuoliset ja väkivaltaiset jaksot kuvaavat ilmeisesti unennäköä (en ole tästä täysin varma). Unia esiintyy paljon muissakin Lynchin elokuvissa, eikä niiden erottaminen valveesta ole aina helppoa.

Porvariston hillityn charmin -elokuvan unet ovat tyylillisesti erilaisia. Traagisessa unessa sotilasuralle pakotettu 11-vuotias poika näkee kuolleen äitinsä vaatekomeron vaatteiden seassa. Poika kuulee kuolemankalpean äitinsä äänen, joka puhuu liikkumattomin huulin. Äiti kehottaa poikaansa myrkyttämään isäpuolensa, joka tappoi pojan oikean isän kaksintaistelussa. Tragikoomisessa unessa yläluokkainen seurue kuolee terroristien luoteihin illallispöydässä. Yksi mässäilyyn taipuvaisista illallisvieraista piiloutuu pöydän alle pihviä syömään, ja paljastaa samalla itsensä tappajille. Traagisessa ja todenoloisessa unessa rikoksesta syytettyä nuorta miestä kidutetaan poliisiasemalla tunnustuksen toivossa.

Bunuelin elokuvaa katsoessani mietin myös, toimisiko elokuvan peräisten unien rakenne myös jossain romaanissa. Tuskin. Mieleeni palautuu vain yksi novelli, jossa on käytetty unesta toiseen -ideaa. Se oli jokin Leena Krohnin novelleista, jonka teemana oli kuolema tai kuolemanpelko.

Tunnustan avoimesti, etten tiedä, miten Bunuelin elokuva pitäisi tulkita. Pidän myös ajatuksesta, että elokuvaa ei voi tai tarvitse tulkita. Vaikka en osaa tai halua tulkita sitä, luokittelun ja määritellyn pakkomielteistä en kuitenkaan vapaudu. Bunuelia käsittelevässä dokumentissa vihjaistiin, että kaikkea ei aina tarvitse palauttaa reaalitodellisuuteen. Ainakin minusta tuntuisi aika kaukaa haetulta tulkita elokuvan kävelykohtaukset tai armeijan läsnäolo viittauksiksi vuoden 1968 mielenosoituksiin.

Bunuelin elokuvassa on myös paljon esillä kuvitteellinen Mirandan tasavalta Etelä-Amerikasta. Mirandaa piinaavat samat ongelmat kuin useaa nykyistänkin eteläamerikkalaista valtiota, kuten väkivalta, terrorismi, murhat, korruptio ja huumebisnes. En kuitenkaan kutsuisi elokuvaa poliittiseksi, ja vielä vähemmän uskonnolliseksi vaikka elokuvassa on mukana myös murhaava puutarhuri-piispa, jolta luonnistuu myös syntien anteeksianto.

Mutta jokainen katsoja on tietysti vapaa tulkitsemaan niin kuin itse haluaa. Tulkinta on henkilökohtainen totuus. Minun "totuuteni" on se, että Porvariston hillitty charmi on eräänlainen testi, joka kysyy, voiko elokuva olla myös tällainen.

Sitaattikokoelma

Aloittelen uutta, monikäyttöistä osioita, jonka nimi on Sitaattikokoelma. Saa käyttää, mutta ei ole pakko.

--------------------
"Voi vittu mä oon läski."

Rosa Liksom: Väliaikainen (Like, 2014)

Mahdollinen sovellus:
Ylioppilasaine:
Lihavuusepidemia on nykyään länsimaiden pahimpia vitsauksia. Tilanne ei ole vieras itsellenikään. Postmodernin lyhytproosan taitajan, Rosa Liksomin, sanoja lainatakseni: "Voi vittu mä oon läski"...

--------------------

"Jouduin juuri raitiovaunun alle Patriarkan lammilla. Hautajaiset perjantaina kello 15. Tule. Berlioz."

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (WSOY, 1996)(Suomentanut Ulla-Liisa Heino)(venäjänkielinen alkuteos Master i Margareta ilmestyi 1928-40)

Mahdollinen sovellus:
Hautajaispuheen loppukevennys

--------------------

"suu kivestä, pää savesta,
silmät kuivista sysistä,
turpa tuuran taittumasta,
parta naavoista pahoista, 
korvat koivun pahkuloista,
jalat koivun konkelosta,
varsi puista vaivaisista,
muu ruumis lahosta puusta."

Kanteletar (SKS, 1997)

Mahdollisia sovelluksia:
Kosmetiikkamainos tai kuntosalimainos

--------------------

 "Järkeni järjettömän ankara järkyttäminen jäytää järkeäni niin, että järkisyyt pakottavat minua valittamaan Teidän kauneuttanne."

Cervantes: Don Quijote (WSOY, 1999)(espanjankielinen alkuteos El ingenioso hidalgo Don Quijote de la Mancha ilmestyi vuosina 1605-1615)(suomentanut J.A. Hollo)

--------------------

"Kun Gregor Samsa eräänä aamuna  heräsi levottomista unista, huomasi hän muuttuneensa vuoteessa suunnattomaksi syöpäläiseksi."

Franz Kafka: Muodonmuotos (novelli)(kirjassa Nälkätaiteilija - novelleja)(Gummerus, 1999)(saksankieliset alkuperäisnovellit ilmestyivät 1946)(suomennos Aarno Peromies)

--------------------

"Nyt arkussa maatessaan hänen ilmeensä oli lempeä, miellyttävä, jopa iloinenkin, aivan kuin hän olisi ollut hyvillään siitä, että vihdoinkin hänet pantiin sellaiseen koteloon, josta hän ei enää koskaan poistu. Niin, hän oli saavuttanut päämääränsä!"

Anton Tsehov: Koteloitunut ihminen (novelli)(kirjassa Suudelma ja muita novelleja)(WSOY, 1986)(suomennos Juhani Konkka)

--------------------

"Koti o mul niinkon toinen koti, ensmäst ei ol."

Heli Laaksonen: Lähtisiks föli? (Otava, 2015)

--------------------

(jatkoa tulossa)

Hohto - elokuvana ja kirjana

(Kuvat elokuvasta Hohto - The Shining)

ELOKUVA (dvd)  ---  Hohto (The Shining)(Warner Bros., 1980)

Ohjaaja: Stanley Kubrick
Käsikirjoitus: Stephen King (romaani), Stanley Kubrick (elokuva)
Näyttelijöitä: Jack Nicholson, Shelley Duvall, Danny Lloyd, Scatman Crothers, Barry Nelson, Philip Stone
Genre: kauhu, rikos, mysteeri

Tästäkin klassikkoelokuvasta olen halunnut kirjoittaa jo pitkään. Pyrin tässä blogitekstissäni analyyttisempaan otteeseen kuin edellisessä tekstissäni (Hitchcockin Vertigo-elokuva). Tekstini on kuitenkin myös henkilökohtainen ja fanituspohjainen.

Näin Hohdon ensimmäisen kerran noin 14-vuotiaana. Parhaiten tuosta katselukokemuksesta jäi mieleen lähes sietämätön kauhu, joka huipentui takaa-ajokohtaukseen lumilabyrintissa. Samoihin aikoihin näin myös toisen kauhuklassikon, Hitchcockin Psykon, jonka kellarikohtauksen aikana hiki valui pitkin kylkiäni, sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa ja tärisin nahkatuolilla niin, että melkein valuin lattialle. Kauhun tunnelmaa luonnehtisin Hohdossa astetta kevyemmäksi kuin Psykossa.

Nyt aikuisena, kun olen nähnyt Hohdon jo viitisen kertaa, kiinnitän paljon huomiota elokuvan taiteellisiin vaikutelmiin. Ihailen tapoja, joilla Kubrick ottaa kaikki tehot irti erilaisista kuvakulmista, kuvaustavoista ja leikkauksista. Ohjaaja on hyödyntänyt taidokkaasti pikkupoika-Dannyn näkökulmaa. Kamera seuraa ylhäältä takaa, kun Danny ajaa kolmipyöräisellään pitkin hotellin loputtomia käytäviä. Tästä kuvakulmavalinnasta katsoja aavistaa, että jotain uhkaavaa on tekeillä. Ja kohta se näkyy: sinisiin mekkoihin puetut kaksostytöt, jotka ovat välillä elossa, välillä kuolleita ja yltä päältä veressä. Eikä katsoja välttämättä heti edes tiedä, perustuvatko kauhunäyt pikkupojan mielikuvitukseen, hulluuteen vai todellisuuteen. Samalla tavalla katsojaa haastetaan pohtimaan, onko altaassa lojuva mätäpaiseiden peittämä naisvainaja todellinen vai kuvitteellinen.

Hohdossa vaikutuin myös leikkauksen nerokkuudesta. Kohtausta, jossa verivirrat syöksyvät avautuvasta hotellihissin ovesta niin raivokkaalla voimalla että ne kiskaisevat mukaansa myös huonekaluja, on käytetty monessa kohdassa. Verivirrat on tehokas ennakointi. Katsoja tajuaa, että kaikki ei käy hyvin. Verivirrat näkyvät ensimmäisen jo ennenkuin Torrencen perhe pääsee vuoristohotellin talvivalvojiksi. "Hohtamisen" lahjan omaava Danny näkee tulevaisuuteen. Hän näkee verivirrat ja tietää, että joku kuolee väkivaltaisesti.

Kun viimeeksi katsoin elokuvan eilenillalla/yöllä, pakotin itseni myös kuuntelemaan sen ääniraitaa. Hohdossa kauhun tunnelma rakentuu myös paljolti atonaalisen (epä)musiikin ansiosta, mikä kuulostaa epäinhimilliseltä kirskutukselta, vingutukselta ja paukkeelta - yhdellä sanalla sanottuna uhkaavalta. Elokuvan lopputeksteistä huomasin, että säveltäjistä mainitaan Krzysztof Penderecki ja György Ligeti. Ainakin minun maallikkokorvissani Penderecin avantgarde-"musiikki" kuulostaa ääniltä suoraan helvetistä, mutta samalla se sopii täydellisesti elokuvan painajaismaiseen ilmapiiriin. Elokuvan äänimaailmaan kuuluu myös sydämen jyskytyksen ääniä, mitkä myös viestittävät uhasta.

Hohdon kauhun tunnelma olisi ehkä jäänyt syntymättä ilman Jack Nicholsonin esittämän Jack Torrence -hahmon mielipuolisia virnistyksiä, demonisia toljotuksia ja saatanallisia irvistyksiä. En tiedä, miten Nicholson ilmeensä ja eleensä tuottaa, mutta ne toimivat. Kukaan ei pysty näyttelemään järkensä menettänyttä, murhanhimoista kirvesmiestä paremmin kuin Nicholson. Jack Torrencen vaimo, Wendy, syventää entisestään kauhun tunnelmaa erilaisilla säikähdyksen, pelon ja epätoivon ilmeillä. Näyttelijä Shelley Duvallin lautasmaiset silmät sopivat rooliin erinomaisesti. Parhaiten Duvallin kauhun laajentamat silmät jäävät mieleen kohtauksessa, jossa Wendy selaa paperipinkkaa, johon on konekirjoitettu All work and no play makes Jack a dull boy paperi toisensa jälkeen. Wendy tajuaa, että hänen miehensä ei ole enää kirjailija, vaan pelkästään hullu.

Koska olen  nähnyt elokuvan ennen kuin luin Stephen Kingin Hohto-kirjan, minulle elokuva edustaa todellista Hohtoa ja kirja on vain jotain sinne päin. En erityisemmin syttynyt Kingin kirjoitustyylistä, jonka koin monessa kohdassa liian detaljisena. Anteeksi nyt vain King-fanit, mutta mielestäni Kingin romaani on pelkkä taustateksti eikä itsenäinen taideteos. Olen tyytyväinen, koska Kubrick ei ole siirtänyt Kingin maailmaa kirjaimellisesti omaan elokuvaansa. Kirjan "lehtipuueläimet" on korvattu elokuvassa lehtipuulabyrintillä, mitä pidän onnistuneena ratkaisuna. Kubrick ei myöskään ole herättänyt henkiin hotellikäytävän palosammutinta, kuten kirjassa tapahtuu. Onneksi elokuvassa Jack Torrance ei myöskään paneudu pitkäveteiseen lähdeaineiston penkomiseen kuten kirjassa. Mielestäni elokuvassa toimii erinomaisesti myös Dannyn ajaminen kolmipyöräisellä, vaikka sekin puuttuu kirjasta. Kingin kirjasta taitaa puuttua myös lause All work and no play makes Jack a dull boy, mihin tiivistyy herra Torrancen hulluksi tuleminen.

Tästä elokuvasta voisi oikeastaan kirjoittaa loputtomiin, mutta lopettelen tähän. Erityisesti pidän siitä, että Hohto-elokuvan voi tulkita monella tavalla. Katsoja voi itse päättää, onko pahuus ja hulluus ihmisissä itsessään, olosuhteissa vai rakennuksissa. Elokuvan voi tulkita myös niin, että hotelli kantaa sisällään pahuutta ja hulluutta, ja hotelli tartuttaa ja saastuttaa kaiken, joka astuu sen sisälle. Minua kiehtoo ajatus, että hotellilla rakennuksena olisi oma muisti, tahto ja kyky ajatella ja toimia. Tässä mielessä hotelli olisi yksi henkilöistä.

Hohdosta elokuvana ja/tai kirjana on kirjoitettu mm. näissä blogeissa tai sivustoilla:
Kingiä, kahvia ja empatiaa
Damn good coffee
Marko Hautala
Yle Teema: Hohtoa huoneessa 237

Vertigo - hypnoottinen elokuva

ELOKUVA (dvd)  ---  Vertigo (Universal, 1958)

Nyt jännittää. Taas. Liian suuri elokuva. Liian pieni kirjoittaja. Klassikkoelokuva, josta kaikki on jo sanottu. Miksi edes yrittää kirjoittaa? Siksi, että haluan kokeilla. Haluan toteuttaa tämän pakkomielteen.

Kirjoitan tämän blogitekstin puhtaasti henkilökohtaisesta näkökulmasta vailla minkäänlaista pyrkimystä analyyttisyyteen tai kriittisyyteen. Take it or leave it.

Paniikkia pukkaa (kurkkua kuivaa)(nieleksin tyhjää)(kädet tärisee) Let's do it.
---------

Elokuvakohtauksista, jotka lumosivat minut:

nainen metsässä, valkotakkinen, leijailee kuin haamu - mies kysyy, milloin synnyit, missä olet juuri nyt - nainen katsoo jonnekin, ei minnekään, ei näe mitään - ikivanha puu, jättiläinen ihmiseen verrattuna - puun vuosirenkaat - nainen kertoo, tässä synnyin, tässä kuolin - nainen katoaa metsään, metsä nielaisee naisen, metsä helähtää - nainen nojaa puunrunkoon - mies tivaa, nainen ei tiedä, kuka on

meri kuohuu, jyrkät kalliot - naisen musta huivi hulmuaa tuulessa - mies kysyy, nainen vastaa - nainen puhuu tunneleista, käytävistä, haudoista, valosta ja pimeydestä - mies kuuntelee - nainen syöksähtää alas kallioista polkua, mies seuraa - pelasta minut, pelasta

nainen satama-altaan reunalla, viskoo kukkia mereen - mies katsoo kauempaa - nainen on muissa maailmoissa, mies on tässä maailmassa - nainen hyppää mereen - mies kantaa vettävaluvan naisen pois, vie lämpimään huoneeseen

nainen tuijottaa taulua salissa, mies tuijottaa naista kauempaa - hiuskiehkura, kukkapuketti, verenpunainen kaulakoru - nainen tuijottaa hautakiveä, mies tuijottaa naista - avonainen hauta

nainen ja mies vanhalla espanjalaisella lähetysasemalla - kirkko, torni, kellotorni - nainen istuu hevosvaunuissa, puhuu kuin transsissa - nainen kuin patsas, puku harmaata graniittia, puhuu - nuori nainen mutta hiukset hopeanharmaat - nainen, joka on ajaton puhuu ajasta, jota ei enää ole

nainen säntää torniin, juoksee portaita ylöspäin, mies juoksee perässä - miehen kasvoilla hiki helmeilee, korkeanpaikankammo iskee, vertigo huimaa - tornin ikkunasta mies näkee lentävän naisen, näkee naisen liikkumattoman ruumiin

toinen nainen, melkein sama mutta eri - muistutat häntä jota ei enää ole - muutan sinut häneksi jota ei enää ole - harmaat vaatteet, valkoista valkoisemmat hiukset, pinnit, hiuskiehkurat, kynnet, huulet - mutta ei sitä korua, ei korua jossa pisaroi kolme verenpunaista kiveä -  älä laita sitä korua, koska silloin mies tietää, että kaikki on ohi

auto ajaa halki maiseman - mies hymyilee, nainen ei - mies haluaa irti menneisyydestä ja syyllisyydestä - nainen haluaa rakkautta - mies haluaa selvittää kaiken jotta voisi vapautua - mutta tornissa mies ei vapaudu - mies ei koskaan vapaudu - menneisyys alkaa toistaa itseään - kirkonkello kumahtaa, pelottava hahmo ovensuussa, hämäryys - nainen huojahtaa, tömähtää katolle, kuolee - miehen kasvoilla hiki helmeilee, tuska vääristää miehen kasvot - mikään ei koskaan lopu, mikään ei ikinä selviä - menneisyyttä ei voi paeta - menneisyys toistaa itseään, yhä uudestaan ja uudestaan, uudestaan ja uudestaan - menneisyys ei koskaan katoa 
------------

Sainpas kirjoitettua. I did it. Kirjoitustyylini tässä tekstissä on ehkä psykoottis-neuroottis-hysteerinen, mutta so what? Tämähän on vain blogi.

Blogini uusi ulkoasu

Olen muuttanut blogini ulkoasua. Eilen blogini uusittu ilme näytti silmissäni hyvältä, mutta tänään... ei enää niin hyvältä. Mietin, onko tapetin punaisuus liian punaista? Näyttääkö se jotenkin jouluiselta? Tai aggressiiviselta? Onko mustan ja punaisen yhdistelmä liian raju? Voi kommentoida, jos haluaa.

Tavoittelen blogissani tietynlaista ilmettä: selkeyttä, hauskuutta ja elävyyttä. Pidän lievästi sotkuisesta ilmeestä, mikä edustaa minulle eloisuutta. Liian säntillinen ilme ei sovi tyyliini. Mutta onko sotkua liikaa nykyisessä versiossa? Voi kommentoida, jos siltä tuntuu.

Blogini ulkoasun muokkaamisesta on tullut näköjään ikuisuusprojektini, ja se sopii minulle. Pidän kokeilemisesta, vaihtelusta ja leikkimisestä (siitäkin huolimatta että lopputulos saattaa olla täysi fiasko, kuten kävi äskeisen paperisilpputapetin kanssa). Jossain vaiheessa haluan kokeilla jotain sarjakuvamaista ilmettä blogiini. Ja miksei myös surrealismia. Tai pointillismia. Mielipiteitä?

Myöhempi lisäys:
Vaihdoin kirkkaanpunaisen blogitapetin hillitymmän punaiseen. Tämä ei kuitenkaan jää tähän. Lähiaikoina kokeilen myös muita tapetteja. Haluan nähdä, miltä näyttää rypistetty kuviopaperi tai paperiroskapussin värinen tausta, koska blogithan ovat tunnetusti pelkkää roskaa. Banneriin olen tyytyväinen. Sitä en vaihda. Pieneen hienosäätöön on tietysti aina varaa.

Jauhelihamyllyjä ja maantietöyssyjä (blogini määritelmistä)

Minulla on ollut jo pitkään tarve määritellä oma blogini. Nyt mä teen sen ja ehdottomasti omin sanoin. Listaan asiat, joita blogini ON ja mitä se EI ole.

- ON testilaboratorio
Blogissani testaan erilaisten ideoiden toimivuutta käytännössä.

- ON leikkikenttä
Blogiteksteissäni säntäilen, ryntäilen ja riehun. Blogissani on myös kommentti(hiekka)laatikko, johon voi tulla juttelemaan kanssani, jos haluaa.

- ON kaatopaikka
Skippaan blogiini kaikenlaista sanallista törkyä. Vanhimmat tekstini uhkaavat hautautua alimmaiseksi ja tukehtua kuoliaaksi hapettomassa tilassa, ellei joku tule kaivelemaan tekstikasojani.

- ON korjaamo
Blogatessani kiristän ruuveja ja yhdistän piuhoja (päästäni). Kirjoittaessani hitsaan yhteen ajatuksia, hion tyyliä ja sahaan pois ylimääräistä.

- ON viemäri
Blogini viemäri vetää hyvin mielipiteitäni. Blogiviemäri ei tukkeudu sotkuisimmistakaan ajatuksistani eikä sekavimmastakaan lauseistani, joihin on takertunut yhteen sivulauseita ja sivulauseensivulauseensivulauseita valtaviksi möhkäleiksi.

- ON sulatusuuni ja valimo
Blogini sulatusuunin suodattimien toimintahäiriöiden takia epäpuhtauksia pöllähtää usein ilmoille. Valuvikaisia tuotteita ilmaantuu myös säännöllisesti.

- ON suklaayllätysmuna
Parhaillaan blogistani saattaa löytyä iloisia yllätyksiä. Aina on olemassa myös mahdollisuus karvaisiin pettymyksiin.

- ON konvehtirasia
Ei koskaan tiedä, mitä tulee.

- EI tietotoimisto eikä uutiskanava
Jos kaipaat elämääsi luotettavaa tiedonvälitystä, kokeile jotain seuraavista kirjainyhdistelmistä: STT, CNN, BBC, DDT, BBW, BKT, KGB, HBO, FST, RTV, SDP, KLF, KKK tai hätätapauksessa vaikka WC ja sen jälkeen JNE ja ETC.

- EI asiakaspalvelupiste
Blogini asiakaspalvelupisteellä on jatkuvasti luukku kiinni.

- EI Mensa
Jos kaipaat tutkitusti älykästä seuraa, liity Mensaan - jos rahkeet riittää.

- EI liukuhihna
Päivitän blogiani epäsäännöllisesti.

-  EI jauhelihamylly
En suolla blogissani tasaista massaa.

- EI naarmuuntunut äänilevy
Jos jään blogissani toistamaan, toistamaan, toistamaan itseäni, pyrin siirtymään seuraavaan kappaleeseen.

- EI mielenosoitus
Blogini ei paranna maailmaa.

- EI tienviitta
Blogini ei opasta eikä johda mihinkään, paitsi korkeintaan umpikujaan.

- ON maantietöyssy
Välillä on pakko hidastaa vauhtia tai jopa pysähtyä hetkeksi.

- ON ruutuvihko
Ruutuvihkoon voi kuka tahansa kirjoittaa mitä tahansa, milloin tahansa ja millä tahansa tyylillä.

- EI polttorovio
Pyrin suvaitsevaisuuteen. Yritän olla luokittelematta ketään "vääräuskoiseksi" tai "harhaoppiseksi". Pyrin hyväksymään erilaiset mielipiteet, vaikka en tietenkään voi olla kaikkien kanssa samaa mieltä.

- ON äidinkielen ainekirjoitustehtävä otsikolla "Vapaa aihe"
Blogini on vapaaehtoisuuteen perustuva harrastus. Yritän muokata blogiani entistä enemmän suuntaan "mistä oikeasti haluan kirjoittaa" kuin "mistä minun pitäisi tai kannattaisi kirjoittaa".

Määrittelyni selkeyttivät omaa oloani. Jos joku muu on miettinyt blogini kohdalla kysymystä WTF?, toivottavasti määrittelyistäni selvisi jotain.