Talo josta ei pääse koskaan pois

(American Horror Story Murder House)

(I hope it's legal to have this photo on my blog. I'm not a criminal. I really don't want to spend the rest of my days in Briarcliff or anything like that...)

TELEVISIOSARJA (dvd)  ---  American Horror Story: Murder House (kausi 1)

Tämä ei ole amerikkalainen unelma. Murder House -kauden alussa traumaattisen keskenmenon juuri läpikäynyt nainen muuttaa petollisen miehensä ja levottoman teini-ikäisen tyttärensä kanssa kolmikerroksiseen taloon, joka on liian kaunis ollakseen totta. Lisäksi talo on liian edullinen. Jotain vikaa siinä täytyy olla. Pintapuolisesti talo näyttää viehättävältä, mutta se kantaa sisällään petoksia, valheita, pettymyksiä, perversioita, väkivaltaa ja murhia. Kirjaimellisesti saastaa ja kuolleiden luita.

Ja juuri tästä pidän. Jos kerran sarjan otsikkona on Murhatalo, sen täytyy sisältää kaikki, aivan kaikki väkivaltaisen kuoleman muodot. Sarjan käsikirjoittajat ovatkin onnistuneet sisällyttämään sarjaan kuoliaaksi palamisen tulipalossa, hukuttamisen, puukottamisen, ampumisen, hirttämisen, abortin, kuoleman synnytyksessä, hakkaamisen kuoliaaksi, viiltämisen, tukehduttamisen ja myrkyttäminen. Listasta ei taida puuttua mitään muuta kuin kuolema sähköiskuun tai säteilyyn.

 Ja jos sarjassa kerran käsitellään väkivaltaa, ei kannata unohtaa myöskään kuuluisia tapauksia amerikkalaisessa lähihistoriassa, kuten kouluampumisia tai Mustan Dahlian paloittelumurhaa. Sarja saattaa sisältää myös muita todellisia tapauksia. Talon kellarissa operoivan, Frankenstein-kompleksin riivaman aborttilääkärin tapaus saattaa olla todellinen. Samoin rituaalimurhilla ja rituaalimurhaajia ihannoivilla kopiomurhaajilla saattaa olla todellinen tausta. Yhdysvallathan on sarjamurhaajien luvattu maa, jossa murhakultti kukoistaa.

Sarjan tekee mielenkiintoiseksi se, että kerran murhatalossa kuolleet ihmiset jäävät elämään sinne ikuisesti. Murhatut ihmiset, joista osa on itsekin murhaajia, jäävät talon vangiksi. Kuolema ei tarkoita heille loppua vaan ikuisuutta, jonka aikana he joutuvat käymään läpi toiveitaan ja pettymyksiään, loputtomia traumojaan. Osa murhatalon kuolleista asukkaista on onnellisessa asemassa siinä mielessä, etteivät he edes tiedä kuolleensa. Jonain päivänä totuus kuitenkin valkenee heillekin. Joku huomaa ammottavan reiän takaraivossaan, joku näkee mädäntyneen ruumiinsa kellarissa, joku muistaa poliisien aseiden punaiset laservalotäplät rinnassaan.

Jostain syystä  minua kiehtoo tavattomasti ajatus talosta, joka on tavallaan henkilö. Talolla on oma tahto ja persoonallisuus. Se saastuttaa ja kykenee tuhoamaan kenet tahansa kuka sen sisälle astuu. Sarjan henkilön huomaavat kyllä, että talossa on jotain pahasti vialla, mutta he eivät kykene pakenemaan kuka mistäkin syistä. Uudelleen raskaaksi tullut nainen jää talon vangiksi, koska lääkäri kieltää häntä muuttamasta raskauden aikana, mies juuttuu taloon viettelevän kodinhoitajan takia (joka on oikeasti kuollut), tytär rakastuu kuolleeseen koulusurmaajan, joka vaivoin muistaa rikoksiaan.

Sarjan asetelma tuntuu myös oudosti tutulta. Koska blogini on vain kulttuuriblogiksi naamioitu minäminäblogi, tunnustan, että myös minä olen jäänyt erilaisten talojen "vangiksi", koska entiset talot ovat jääneet asumaan muistiini. Lähes joka yö palaan unissani taloihin, joissa olen asunut ja joista olen luullut muuttaneeni pois. Päivisin mielessäni kummittelee usein eräs talo, jossa en ole edes koskaan asunut. Kaikkein eniten minua riivaa talo, jossa en ole koskaan käynyt , mutta josta olen vain nähnyt valokuvia ja kuullut tarinoita. Liikaa tarinoita, joista ei edes tiedä, mikä niissä on totta. Myös sellainen talo voi olla Riivattu Talo, johon kukaan ei enää koskaan voi palata.

Murder Housesta on kirjoitettu ainakin tässä blogissa:
Kirjavalas (Elegia ilahtui erityisesti sarjan lyhyydestä: 12-osassa minisarjassa ei turhia jankuteta)

Ei ainakaan ihan-kiva

TELEVISIOSARJA (dvd)  ---  American Horror Story: Asylum (2. kausi), Murder House (1. kausi)

American Horror Story on kaikkea muuta kuin ihan-kiva. Se on häiritsevä, sairas, omituinen, pelottava, perverssi ja karmiva - ja siksi pidän siitä. Ainakin minulle se edustaa myös jotain, mitä en ole koskaan nähnyt televisiossa. Ja juuri se vetoaa minuun: uudenlaisuus, erilaisuus ja poikkeavuus. Miksi tehdä asioita samalla tavalla kuin ne on aina ennenkin tehty, jos voi tehdä kaiken uudella tavalla?

Olen nähnyt American Horror Storystä kaksi ensimmäisestä kautta ja niissä näyttää toimivan kaikki: käsikirjoitus, musiikki, ohjaus, kuvaus, lavastus, valaistus, leikkaus, maskeeraus ja tietysti näyttelijät ovat loistavia. Enpä muista törmänneeni yhtä toimivaan kokonaispakettiin sitten Twin Peaksin.

Sarjan aloitusosio lataa tunnelman. Siinä yhdistetään karmivan kuuloista musiikkia lyhyisiin välähdyskuviin. Sarjan musiikki on niin omituista, etten edes tiedä, millä sanoilla sitä kuvailisin. Ehkä käyttäisin sanoja ruma, repaleinen, raastava ja rakeinen. Musiikissa kuuluu sairaalloisia, synteettisesti manipuloituja raahausääniä ja outoja naksahduksia. Samanaikaisesti kuvasarjassa välähtää kuvia lasipurkkeihin säilöttyjä sisäelimiä, heilahduskuvia kellarista ja palavia valokuvia lasten kasvoista (kausi 1) tai synkeitä näkymiä mielisairaalasta (kausi 2). Kuvan ja äänen yhdistelmä on kammottava - ja se toimii.

Pidän American Horror Storyssä siitä, että molemmissa näkemissäni kausissa kammottavuus on viety niin pitkälle kuin se voi viedä. Jos kerran lähdetään vetämään överiksi, silloin ei kannata jäädä puolitiehen loikoilemaan. Kakkoskausi sijoittuu Briarcliffin fiktiiviseen, katolisen kirkon ylläpitämään vankilamielisairaalaan, jossa hulluus ja pahuus on maksimoitu. Sarjan tekee mielenkiintoiseksi se, ettei pahuus ja hulluus välttämättä sijaitse siellä, missä niiden odottaisi sijaitsevan. Pahuus saattaa piileksiä hyvyyden naamion takana. Samoin terveyden naamion takana saattaa lymyillä pahinta mahdollista hulluutta ja demonisuutta. (Yritän olla paljastamatta liikaa sarjan juonesta, koska sen esitys on tällä hetkellä kesken Suomessa)

Asylum-kauden tekee mielenkiintoiseksi myös se, että se perustuu osin historiaan. Asylum-kaudessa suljetaan homoseksuaaleja mielisairaalaan vastoin tahtoa ja tätähän on historiassa tapahtunut. Mielisairaiksi luokiteltuja ihmisiä "hoidetaan" toinen toistaan kammottavimmilla menetelmillä, kuten sähköshokeilla, vesiterapialla ja eristämisellä. Yhtä hyvin näitä "hoitomuotoja" voi kutsua myös kidutusmuodoiksi. Tällaista "hoitoa" on todellisuudessa tapahtunut ja ehkä tapahtuu yhä edelleen. Tässä mielessä pidän sarjaa jopa yhteiskunnallisesti kantaaottavana.

Asylum-kausi käsittelee mielenkiintoisesti myös hyvyyttä ja pahuutta. Uskonnon tai tieteen varjolla voi syyllistyä uskomattomaan julmuuteen. Uskonnolla voi perustella valtaa ja väkivaltaa, kuten sarjassa tapahtuu. Tiede ei ole yhtään sen parempi. Asylumissa tieteen nimissä harjoitetaan epäeettisiä ihmiskokeita.

American Horror Storyssä on jotain samaa kuin Twin Peaksissa. Kummassakaan sarjassa juuri kukaan ei ole sitä, miltä näyttää. Ihmisten sisältä paljastuu jotain ihan muuta kuin mitä voisi olettaa. Juuri tästä pidän, vaikka täytyy tunnustaa, että Asylum-kauden puolivälin kieppeillä eräs yllätys melkein käänsi mahani ylösalaisin. Mutta yritän kaikkeni olla paljastamatta sitä, ettei joka ikinen tekstini olisi spoileri.

Vielä yksi hehkutuksen aihe: Pidän AHS:ssä myös siitä, että se "keskustelee" aikaisemman elokuvaperinteen kanssa. Se sisältää viitteitä ainakin seuraaviin elokuviin: Yksi lensi yli käenpesän, Kellopeliappelsiini ja Manaaja. Lisäksi AHS saattaa sisältää lukuisia viitteitä moniin kauhuelokuviin, mutta niitä en pysty tunnistamaan, koska en varsinaisesti ole kauhufriikki. Tuntuu ehkä yllättävältä, etten pitänyt American Horror Storyä kauhuna. Sarjaa katsoessani "unohdin" pelätä, koska olin niin lumoutunut sen taiteellisista ansioista.

Alun perin tarkoitukseni oli kirjoittaa tässä yhteydessä myös ykköskaudesta (Murder House), mutta näköjään ajaudun kirjoittaa siitä erillisen postauksen.

Väärään aikaan luettu klassikko

(Tarjoiluehdotus: kirja ja mango)

KIRJALLISUUS  ---  Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (Otava, 2000)(ilmestyi ensimmäisen kerran 1870)

Olen lukenut tämän klassikkopläjäyksen jo kerran aikaisemmin. Silloin pidin Kiven rehevästä kirjoitustyylistä ja erityisesti minua huvitti vanhimman ja nuoremman veljeksen, Juhanin ja Eeron, välinen nokkela ja nenäkäs sanailu. Nokkeluus jäi tosin pelkästään teräräpäisen Eeron harteille ja Juhanin osaksi jäi lähinnä ymmärrysvaikeudet ja apinan raivo. Hauskuutuin kirjassa myös huvittavista episodeista lukkarin opissa, suurella kivella härkiä paossa ja jopa saunan palosta.

Mutta tällä lukukerralla lukeminen oli vaivalloista. Kiven kirjoitustyyli tuntui tahmealta ja lukeminen eteni hitaasti. Kiven lauserakenteet eivät tuntuneet liittyvän yhteen, vaan pikemminkin jäivät sojottamaan irrallaan. Kirjan näytelmällinen rakennekin alkoi tökkiä. En pitänyt myöskään kaikkitietävän kertojan otteesta. Koko Kiven kuvaama maailma tuntui vanhanaikaiselta ja vastenmieliseltä. Erityisesti kavahdin metsästyskohtauksia.

Vastakarvainen reagointini johtui lähinnä siitä, että Juhani Ahon romaanit Papin tytär ja Papin rouva tekivät minuun niin suuren vaikutuksen, ettei niiden jälkeen kansalliskirjailijakaan tuntunut enää miltään. Lukiessani Seitsemää veljestä vertailin koko ajan mielessäni Kiven ja Ahon kieltä ja kerrontaa. Aho nousi tässä vertailussa ylimmälle palkintopallille, lähinnä kai hänen ylivoimaisen psykologisen syvyyden takia. Ei voi mitään. Anteeksi Aleksis Kivi.

Toinen syy, joka häiritsi lukukokemustani tällä kertaa, on jälleen kerran blogimaailma. Kirjaa lukiessani mielessäni kieppui koko ajan ajatus, mitä kirjasta ylipäänsä kehtaa kirjoittaa. Tiedostin, että Seitsemän veljestä on monessa koulussa pakkoluennan kohteena, ja huonosti motivoituneet koululaiset ja oppilaat joutuvat hampaat irvessä lukemaan tätä ikivanhaa kirjaa. Tiedän, että monet koululaiset eivät suostu kirjaa lukemaan koulutyötä varten ja mieluiten kopioivat jostain blogista valmista matskua omissa nimissään.

Mietinkin, miten voisin kirjoittaa kirjasta niin, etten suututa äidinkielenopettajia enkä myöskään koululaisia ja opiskelijoita. Opettajat saattavat ärsyyntyä siitä, jos blogiteksti sisältää liikaa juonipaljastuksia ja koululaiset puolestaan siitä, jos blogiteksti sisältää liian vähän juonireferaattia. Mielessäni käväisi myös ajatus, olisiko minun aiheellista liittää blogitekstiini varoitus tyyliin "blogikirjoitukseni edustavat kaikkea muuta kuin luotettavaa tiedonvälitystä, joten koululainen/opiskelija, ole hyvä ja etsi kopioitava tekstisi jostain muualta kuin minun blogistani TAI lue kirja ihan itse ja käytä omia aivojasi, kun mietit, mitä mieltä olet kirjasta.

Kummasti minua huvitti Seitsemässä veljeksessä kohta, jossa kovakalloiset veljekset ovat lukkarin luona opettelemassa lukemaan. Siitä tulikin mieleen nykypäivän koululaiset, joista osa tekee kaikkensa, ettei vain tarvitsisi käyttää jo olemassaolevaa lukutaitoa. Jotkut eivät halua oppia lukemaan, jotkut puolestaan eivät halua pitää lukutaitoaan yllä. Ihmettelen tätä suuresti. (Oho, ettei vain lipsahtanut moraalisaarnan puolelle)(En ole itsekään pyhimys, mutta lukemista ja kirjallisuutta olen arvostanut aina. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että pitäisin joka ikisestä lukemastani kirjasta.)

Aleksis Kiven klassikkoromaanista on kirjoitettu mm. näissä blogeissa:
Sallan lukupäiväkirja (juuri tällaisia näppäriä juonireferaatteja kopiointivimmaiset peruskoululaiset kaipaavat)
Villasukka kirjahyllyssä (bloggaaja on lukenut Seitsemän veljestä puhelimella!)
Matkalla Mikä-Mikä-Maahan (bloggaaja ilahtui klassikon hauskuudesta ja ihastui veljeksistä Aapoon!)

Peruskoulun pilaama kirjailija

KIRJALLISUUS  ---  Juhani Aho: Papin tytär & Papin rouva (SKS 2000)(ilmestyi ensimmäisen kerran  vuosina 1885 ja 1893)

Juhani Aho on ainoa peruskouluaikani pilaama kirjailija. Luimme Juhani Ahon Rautatietä ala-asteella tyylillä virke per oppilas. Ymmärrettävistä syistä tunnelma ei ollut katossa. Kahlasimme kirjaa läpi myös parilukuna vierustoverin kanssa. Silloinkaan en voi väittää suoranaisesti lumoutuneeni romaanin kiehtovista tapahtumista. Ainoa muistikuvani kirjasta on pölyn haju ja pitkästyttävä tunnelma. 

Peruskoulu on pilannut minulta myös saksan kielen, luistelun, hiihdon, koripallon, pesäpallon ja lentopallon (mutta ei suunnistusta). Tämä ei ole liikunnanopettajan vika (joka oli mukava), vaan opetussuunnitelman vika. Ehkä syynä oli myös luonteeni, joka ei sopinut joukkuepeleihin. Hiihtokammoni syy oli oikeastaan omassa hölmöilyssäni. Mitäs menin raahaamaan suksitelinettä polkupyörällä aina liikuntapäivinä sen sijaan, että olisin jättänyt sukset lojumaan koulun liikuntavarastoon.

Asiaan: Juhani Aho kuuluu lähinnä realistiseen kirjallisuuteen, mutta romaaneissa on kiinnitetty huomiota myös psykologisen kuvauksen syvyyteen (nämä eivät ole omia aivoituksiani, vaan luin ne Päivi Molariuksen kirjoittamasta esipuheesta).

(tauko, jonka aikana tuijotan näyttöruutua) Tuntuu todella typerältä edes yrittää kirjoittaa mitään näin suuresta klassikosta (kuuntelen tietokoneen huminaa enkä pysty kirjoittamaan) Alun perin tavoitteenani oli kirjoittaa nimenomaan Ahon romaaneiden psykologisen kuvauksen syvyydestä, mutta tekstiä ei vain synny (tauko jonka aikana jään kuuntelemaan lintujen sirkutusta ja auton ovien paukahduksia)

Ajatukseni lähtivät harhailemaan, kun menin aloittamaan tämän blogitekstin peruskoulumuistoillani. Asuimme silloin eräässä maaseutuhelvetissä, jossa viihdyin suunnilleen yhtä hyvin kuin juutalaiset keskitysleirillä (no ehkä hieman liioittelen). Tulipahan tämäkin sanottua. Mitäs tähän enää lisäämään? Paitsi että maaseutuhelvetissä oli tunnelma suunnilleen yhtä vapautunut kuin olisi tungettu suu täyteen piikkilankaa. No niin. Eiköhän tämä ole tässä.

Lähiaikoina olisi tarkoitus kirjoittaa vielä suuremmasta klassikosta eli Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Saa nähdä, pystynkö kirjoittamaan siitä riviäkään (ja haluaako kukaan sitä lukea, jos menee samantyyliseksi taideterapiaksi kuin tällä kertaa).

(Tätä psykoottissävyistä vuodatusta tuskin kannattaa linkittää muiden bloggaajien teksteihin)(Ensi kerralla toivottavasti jotain hillitympää)

Mahdoton romaani

KIRJALLISUUS  ---  Maiju Lassila: Rakkautta (SKS, 1998)(ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1912)

Maiju Lassila (Algot Tietäväinen) kirja on etukannen määritelmän mukaan "rakkausromaani, urheiluromaani ja romaaniparodia". Minua kiinnostaa eniten romaaniparodian idea ja siitä lähden nyt kirjoittelemaan. Selvittelen itselleni ja mahdolliselle lukijalle, miksi romaani on mahdoton, väärä tai outo rakkausromaaniksi tai ylipäänsä minkäänlaiseksi romaaniksi.

Heti romaanin ensimmäiseltä riviltä selviää, että päähenkilön nimi on Maiju Lassila eli sama kuin kirjailijalla. Mutta toisin kuin kirjailija, romaanin Maiju Lassila on nainen - ja millainen nainen: oikutteleva, juonitteleva, keimaileva (romaanissa "kiemaileva"), laskelmoiva, viekas, kilpailuhenkinen ja satunnaisesti myös tunteellinen ja hempeä. Romaanin Maijun luonne ja käytös on kaikkea muuta kuin ihastuttavaa, ja siksi se tuntuu tahallisen väärältä ja koomiselta rakkausromaaniin.

Romaanin Maiju on tohmajärveläinen vallesmannin tytär, joka iskenyt silmänsä ylioppilas Petteri Ikoseen, jonka isä on rahvaanomainen ukko, joka syljeksii kylässä sohvan taakse ja tasoittaa kahvipöydässä voita sormellaan. Petterin isä yrittää järjestää rehevää työnaista pojalleen vaimoksi, kuinkas muutenkaan kun maaseudulla ollaan.

Maijun harmiksi myös lukkarin tytär, Iittiläisen Elli, on kiinnostunut Petteristä. Maiju ja Elli yrittävät molemmat tehdä vaikutuksen Petteriin. Aseisiin kuuluvat juonittelu, toisen mustamaalaaminen ja miehen seuraan lyöttäytyminen milloin milläkin verukkeella: pyöräilyretki, kalastusretki, nimipäivät ja kahvikutsut. Rakkaus on jossain taka-alalla, koska tärkeimmältä tuntuu kilpailijan täydellinen nitistäminen ja nöyryyttäminen (vähän samaan tapaan kuin Ruotsi-Suomi-ottelussa).

Romaanissa Maijun ja Petterin välinen rakkaus(?) on kuvattu koomisena. Esimerkiksi rakastuneen(?) parin välinen keskustelu sai minut räjähtämään nauramaan. Metsässä samoillessan Petteri kysyy Maijulta, kummasta tämä pitää enemmän: verkkopyynnistä vai selkärihmakalastuksesta? Myöhemmin mies kysyy, kummat ovat ravitsevimpia: karvalaukut vai rouskut? Rakkauskirjeessään Maijulle Petteri informoi rakastettuaan: "On tieteellisesti laskettu että yksi ainoa pääskynen hävittää joka päivä monta tuhatta vahingollista hyönteistä". Ja vihoviimeisessä kirjeessään Petteri ilmoittaa tieteellisellä täsmällisyydellä urheilusaavutuksistaan pituushypyssä ja kolmiloikassa.

Henkilöhahmojen tunnetilojen ja maisemankuvauksen välinen ristiriita tuntui myös koomiselta. En ole rakkausromaanien suurkuluttaja, mutta yleensä on kai totuttu, että maisemankuvaus myötäilee henkilön tunnetilaa. Romaanissa puolestaan toisiinsa ihastuneet Maiju ja Petteri kävelevät maaseutumaisessa joka on kaikkea muuta kuin idyllisen kaunis. He näkevät ränsistyneitä mökkejä, likatunkioita ja siivottomia maalaisia, joista yksikin valuttaa sylkivanaa suustaan ja jossain kauempaa löyhkää suolakalasta tyhjennetty kalapytty.

Kaikkein eniten romaanin teki mielestäni parodiaksi sen rakenne. Romaanin luvut oli otsikoitu hullukurisesti tyyliin a) Tutustuminen... c) Ensi paulani... e) Ensi okaita... g) Isot tuskat... h) Sekalaista... Mielestäni tuollainen luettelointityyli sopii paremmin tieteelliseen esitykseen kuin rakkausromaaniin. Myös kertojan älyvapaa tyyli esittää välihuomautuksiaan tuntui tahallisen koomiselta. Esimerkiksi: "Nyt tulee niin romanttinen ja taiteellisesti mahdoton kohtaus että hyvä jos ei vain pilaa koko kirjaa" tai "Väliltä tästä nyt oikeastaan jää pois yhtä ja toista, mutta kun se on vähemmän tärkeää, niin olkoon kertomatta".

Olen lukenut tämän romaanin jo vähintään kolme kertaa. Yhä naurattaa. 

Rehellistä huijaamista

KIRJALLISUUS  ---  Maiju Lassila: Kuolleista herännyt. Seikkailukertomus eli etsijän tarina (SKS, 1996)(teos ilmestyi ensimmäisen kerran 1916)

Kuten varmaan monet tietävät, Maiju Lassila oli oikeasti mies nimeltä Algot Tietäväinen, myöhemmin Algot Untola. Kirjailija-lehtimiehen sosialistinen ajattelu koitui hänen kohtalokseen. Valkoiset teloittivat Lassilan Suomen sisällissodan aikana vuonna 1918.

Kuolleista herännyt on kuitenkin ennen kaikkea koominen romaani, ainakin päällisin puolin. Kirja kertoo satamajätkä Jönni Lumperin tolkuttomasta elämästä, jossa koomisuus syntyy täydellisestä epäuskottavuudesta. Romaanin alkupuolella Jönni voittaa rikkaan kauppaneuvos"kaimansa" Jöns Lundbergin järjestämissä arpajaisissa kaksituhatta markkaa. Kauppaneuvoksen väitetyn miljoonaomaisuuden innoittamana satamajätkä päättää alkaa kartuttaa omaisuuttaan.

Jönnin yksinkertaisessa ja juopottelun pilaamassa päässä voittosumma moninkertaistuu nopeasti. Kuvioihin astuu mukaan myös satamajätkän pitkäaikainen "morsian", rahvaanomainen toriämmä Makkara-Liisa. Jönnin ja Liisan "suhde" on pitkään ollut molemminpuolista naljailua, mutta kun Liisa kuvittelee Jönnin voittaneen kymmenkertaisen summan, joutuu Liisakin ahneuden valtaan ja alkaa havitella Jönniä puolisokseen. Jönniäkin Liisa kiinnostaa - lähinnä rahojen takia, koska Liisankin huhutaan olevan rikas.

Jönni lähtee Tampereen seudulle. Siellä hän sekaantuu moninaiseen liiketoimintaan. Kuvitteellisella omaisuudellaan hän ostelee taloja, peltoja, metsiä ja koskia. Samalla hän sotkee muidenkin elämän ja talouden ja suistaa muita köyhyyteen. Kaikki tämä on mahdollista, koska Jönni sekoitetaan kauppaneuvos Jöns Lundbergiin.

Romaanin juoneen tulee koko ajan lisää kierroksia: myrkytetyn viinan juomista, valekuolema, elävältä hautaus, kuolleista ylösnousemus, elävänä kuolleeksi julistaminen, oman hauta-arkun hankkiminen, oman haudan kaivaminen, oman hauta-arkun ja hautaristin kanssa kuljeskelu. Hölmöyksissään ja ahneuksissaan Jönni menee myös kaupittelemaan entistä morsiantaan ja kosiskelee uutta morsianta, rikasta  Kourun leskirouvaa, joka vaikuttuu Jönnin kuvitelluista miljoonista, mutta ei huomaa kosijan käytöstapoja: ruokapyödässä tämä syö kuin sika, pukeutuu törkyisiin vaatteisiin ja puhuu mitä sylki suuhun tuo.

Luin Kuolleista heränneen ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten. Silloin muistan nauraneeni suunnilleen alusta loppuun. Nyt ei naurattanut. Jönnin käsittämätön pölkkypäisyys ja ahneus lähinnä hävettivät. Myös muiden ihmisten sokeutuminen rahan edessä lähinnä masensi. Ehkä kirja onkin tarkoitettu enemmän kritiikiksi kuin komediaksi, mene ja tiedä.

Toisella lukukerralla kiinnitin huomiota myös siihen, kuinka vähän suomi kielenä on muuttunut sadassa vuodessa. Ei juuri ollenkaan! Ainoa sana, jonka merkitystä jäin arvuuttelemaan, oli "jätkä". Tarkoittiko jätkä tuolloin duunaria? Oliko satamajätkä yksinkertaisesti satamatyöläinen? Porvarin vastakohta? Vai tarkoittiko jätkä spurgua tai jotain muuta huonosti käyttäytyvää yksilöä, joka hummaa kaikki rahansa ja joutuu kahnauksiin poliisin kanssa?

Kirjasta on blogattu ainakin blogissa:
Morren maailma

Homo ludensin uudet sanat

Varoitus: tässä(kin) blogitekstissäni järkevän sisällön osuus on nolla prosenttia

Koen olevani enemmän homo ludens (leikkivä ihminen) kuin homo sapiens (viisas ihminen). Siksi lähdinkin kehittämään tai "kehittämään" suomen kielen (yhteen vai erikseen?) sanallista ilmaisua. Aihepiirinä tietysti bloggaus.

Ensiksi millä nimellä blogia pitäisi kutsua? Nettipäiväkirja kuulostaa vanhahtavalta ja se on sanana liian pitkä. Ploki on sen sijaan rehellistä suomea. Ehdotan uusiksi sanoiksi seuraavia:
blogura, blogsu, boksu, plokkura, ploksu, poksu (suosikkini näistä on leikkisän kuuloinen poksu)

Entäpä mikä olisi bloggaajalle sopiva nimitys? Tähän mennessä olen kuullut sanat bloggari, blogisti ja blogaaja. Näiden lisäksi suosittelen muotoja:
bloguristi (muistuttaa äänteellisesti sanoja juristi ja prokuristi), blonksuttelija, blonkuroija, boksuilija ja boksupoksu.

Olen kehitellyt myös muuta tuikitarpeellista(?) bloggaamissanastoa. Kas tässä:

blognisti - bloggaamiseen vaikeasti addiktoitunut henkilö, joka saa vieroitusoireita, jos ei saa päivittäistä blogiannostaan

blogguroija -  bloggaaja, joka pyrkii ensisijaisesti miellyttämään ja pokkuroimaan kuvitteellisia tai todellisia tahoja

blofidduilija - ärsyttämiseen, provosointiin ja "keskustelun" herättämiseen pyrkivä bloggaaja

blökyillä - rikastua bloggaamisesta saaduilla markkinointituloilla

bleikkaus - blogiskenessä breikkaaminen eli ns. läpimurron tekeminen

blösähdys - veltostuminen blogin päivittämisessä

blorotus - päivittää blogiaan säännöllisen katkeamattomana virtana

blördääminen - kännissä bloggaaminen

blöräyttää - bloggaaja, joka päästelee blogissaan toistuvasti kiusallisia aivopieruja (enhän minä mutku muut)

blogittaa - tarve kirjoittaa blogittaa (vai: estoisuus kirjoittaa blogia?)

blaraaminen - blogeissa surffaus

blomotus - liiallisen blaraamisen laukaisema jomotus niskahartiaseudulla

blönötys - oman blogin ottaminen liian vakavasti


Uusinta hottia blogisanastossa (myöhempi lisäys)

bläbätys, blöbötys, blabatus - osallistua blogien kommentointiin

blonkiitti - helposti tarttuva ja leviävä ilmiö blogimaailmassa

bliseeraus - blogin koristelu kauniilla kuvilla

blong blong - blogin yletön koristelu kimaltavilla kuvilla

blankko, blankkis - ei ideoita blogiin

bidee - blogi-idea (sanalla on myös muu, vakiintunut merkitys, mutta älkää antako sen häiritä)

blorvikatari - tekosyiden keksiminen olla päivittämättä blogiaan

bliuhahdus (pitää blogiaan yllä vain lyhyen ajan)


Muita hyvänkuuloisia sanoja, joiden merkitys on vielä auki:
blärdätä, blänkyttää, blämisyttää, blonksuttaa

Sanahirviöt / sivistysanat (merkitys epäselvä)

blomargaatio (mahdollisesti liittyy marginaali-ilmiöihin blogeissa)
blogifermanaatio (blogien fermentoituminen?)
blogusentralfaatio (liittyy ehkä blogien keskittymiseen johonkin)

Miten puhua blogeista kapulakielellä?

Näin: suorittaa nettipäiväkirjan, jota myös blogiksi kutsutaan, kirjoittaminen ja kuvallisen aineiston liittäminen päivittämisen puitteissa, raameissa ja merkeissä (=blogin päivittäminen)

PS. Harkitsen vielä (noin 50 kertaa), kannaattaako minun ottaa yhteyttä Kielitoimistoon näiden suomen kieltä "rikastuttavien" uudissanojen takia.