KIRJALLISUUS --- Natascha Kampusch: 3096 päivää, Otava 2012, Suomentanut Anja Meripirtti, (alkuteos saksaksi 3096 Tage, ilmestynyt 2010)
Itävaltalainen Natascha Kampusch on kirjoittanut Heike Gronemeierin ja Corinna Milbornin kanssa kirjan omasta sieppauksestaan. Monet ovat kuulleet tästä kammottavasta tapauksesta, mutta ehkä lyhyt tiivistys on paikallaan: Kymmenvuotias Natascha Kampusch siepattiin koulumatkalla 2.3.1998. Sieppaaja Wolfgang Priklopil piti tyttöä vankinaan kellarityrmässä 3096 päivän ajan. Natascha onnistui pakenemaan itsenäisesti, ilman poliisin avustusta 23.8.2006. Sieppaaja tappoi itsensä samana päivänä.
Koska Natascha oli sieppaushetkellä lapsi, ensimmäisenä oletuksena sieppauksen motiiviksi tulee mieleen pedofilia. Kirjan perusteella sieppaaja ei vaikuta pedofiililtä, mutta hän kidutti (tietoisesti ja tietämättään) uhriaan muilla tavoin, kuten sulkemalla pieneen tilaan, eristämällä, säätelemällä valoa, fyysisellä ja henkisellä pahoinpitelyllä, pitämällä nälässä ja teettämällä raskaita töitä. Sieppauksen alkuvuosina Nataschan olot olivat vielä jossain määrin inhimilliset, koska sieppaaja antoi hänelle riittävästi ruokaa, hankki kirjoja, leluja ja viihde-elektroniikkaa. Kun Natascha alkoi muuttua tytöstä naiseksi, sieppaaja alkoi säännöstellä ruokaa ajaen uhrinsa nälkäkuoleman partaalle. Samalla alkoi myös raaka, fyysinen pahoinpitely ja orjuuttaminen siivous- ja remonttitöillä.
Kirja oli minulle raskas lukukokemus, koska samastuin uhriin liian voimakkaasti. Samastuminen meni naurettavuuksiin, koska aloin mielessäni "neuvoa" uhria. Samalla "tiesin", mitä hänen olisi "pitänyt" tehdä, sanoa, ajatella tai tuntea. Tilanne eteni jopa niin pitkälle, että koin siepatun toimivan, tuntevan tai ajattelevan "väärin", koska itse uskoin "tietäväni", miten hänen olisi pitänyt toimia. Tiedän, että tämä on naurettavaa, mutta näin vain pääsi käymään.
Jossain vaiheessa tunteeni siepattua kohtaan olivat jopa niin ristiriitaisia, että melkein olisin toivonut hänen kuolemaa, koska itse samassa tilanteessa olisin todennäköisesti tehnyt itsemurhan. En voinut käsittää, miksi hän valitsi elämän näin karmeassa umpikujatilanteessa. Jos sieppauksen uhri todella olisi kuollut, olisin voinut tuntea pelkästään surua uhria kohtaan ja vihaa rikollista kohtaan, jolloin tunteeni olivat olleet "helppoja" ja yksiselitteisiä. Näin koin onneksi vain ajoittain kirjan lukemisen aikana, mutta en ennen lukemista enkä sen jälkeen. Nyt olen pelkästään onnellinen, että Natascha Kampusch on elossa. Valokuvien perusteella hän vaikuttaa suhteellisen hyvinvoivalta, mikä on ilahduttavaa.
Kirjan edetessä "tulin järkiini" ja tajusin, että minulla ei ole mitään keinoja ymmärtää, miltä Natascha Kampuschista on tuntenut sieppauksen aikana. Pidän empatiakykyäni kohtalaisena, mutta en kykene millään muotoa ymmärtämään, miltä tuntuvat esimerkiksi eristäminen ja valon säätely. Ne ovat valitettavan yleisiä kidutusmuotoja monissa maissa. Kirjassa kerrottaan, että vapaaehtoisesti eristyksiin menneet koehenkilöt sekosivat jo kahdessa päivässä. Koehenkilöt alkoivat nähdä hallusinaatioita, menettivät kykynsä ratkaista ongelmia ja heidän muistinsa supistui. Myös valon keinotekoinen säätely (joko jatkuva valo tai jatkuva pimeys) romahduttaa uhrin psyykkeen nopeasti, koska vuorokausirytmi sekoittuu ja nukkuminen muuttuu lähes mahdottomaksi. Vakavassa univajeessa elävä ihminen on helppo manipuloida uskomaan lähes mitä tahansa.
Empatiakykyni ei myöskään ylety sille tasolle, että kykenisin ymmärtämään, miltä vuosia kestävä nälkiinnyttäminen tuntuu ja miten se vaikuttaa ihmiseen. Natascha Kampusch oli sieppauksen aikana usein lähellä nälkäkuolemaa. Jos itse lukiessa juon kahvia ja syön voileipää, ei pitäisi olla varaa neuvoa, miten nälkiintyneen "olisi pitänyt" pystyä toimimaan. En todellakaan voi ymmärtää, miltä vuosia jatkunut aliravitsemus tuntuu, jos itse olen kokenut nälkää pahimmillaan vain muutaman tunnin ajan. Samalla olen tiennyt, että voin milloin tahansa mennä syömään. Monet länsimaalaiset ihmiset eivät edes tiedä, mitä sana "nälkä" tarkoittaa, koska ovat tottuneet pitämään itsensä jatkuvassa kylläisyyden tilassa. Natascha Kampusch ei tiennyt, milloin saa seuraavan kerran ruokaa - vai saako koskaan.
Natascha Kampusch koki lähes päivittäin käsittämätöntä raakuutta. Tässä ote siepatun päiväkirjasta: "23.8.2005. Ainakin 60 lyöntiä kasvoihin. 10-15 kuvotusta aiheuttavaa nyrkiniskua päähän, neljä raakaa lyöntiä avokämmenellä päähän. Löi kaikin voimin nyrkillä korvaan ja leukaan... (oma tiivistys: kuristamista, lyöntejä leukaan ja korvaan, potkuja häntäluuhun ja takamukselle, nyrkiniskuja ristiselkään ja selkärankaan ja rintojen väliin (väkivalta vain jatkuu, jatkuu, jatkuu)." Ja tämä on vain yksi päivä 3096 päivän joukossa.
Miten tällaisesta voi selviytyä? Jotkut voivat. Natascha Kampusch pystyi. Tämän kirjan hän julkaisi neljä vuotta vapautumisensa jälkeen. Kirja loppuu näin: "Vasta nyt voin näiden sivujen avulla vetää viivan menneisyyden yli ja todella sanoa: olen vapaa".
Kirja kieltämättä kiinnostaa, mutta jostain syystä suhtaudun kirjaan hieman ristiriitaisesti. Minua mietityttää kirjan tarkoitus, eli onkohan Kampusch kirjoittanut kirjan terapia- vai rahastusmielessä. Saa nähdä päätyykö luettavaksi asti...
VastaaPoistaNyt kyllä ketuttaa, kun kehtaat epäillä Kampuschia rahastuksesta. :( Olen törmännyt samanlaisiin epäilyihin aikaisemminkin aina, jos uskaltaa kirjoittaa jotain omasta kärsimyksestään. Mielestäni rahastusoletukseen sisältyy tökerö oletus, että Kampusch olisi vapaaehtoisesti mennyt kidutettavaksi 8 vuodeksi ihan vaan sen takia, että voi myöhemmin alkaa rahastaa omalla kärsimyksellään. Mielestäni rahastusajatukseen sisältyy myös epäsuorasti ilmaistu ajatus, että Kampuschilla ei olisi ollut itse oikeutta kertoa omaa tarinaansa, vaan hänen olisi pitänyt pitää turpansa ummessa. Minusta epäsuorasti ilmaistu vaikenemisvelvollisuus on todella tökerö.
VastaaPoistaEt ehkä tarkoittanut asiaa näin, mutta tällaisia tulkintoja mielessäni heräsi. Koin todellakin, että kirja olisi kirjoitettu terapiamielessä.
Miltä itsestäsi tuntuisi vastaavassa tilanteessa, jos olisit joutunut rikoksen uhriksi ja sinulle sanottaisiin, että sinulla ei ole oikeutta puhua tai kirjoittaa siitä? Minusta ilmaisuvapauden kieltäminen on tavallaan rikoksen jatkamista.
Mielenkiintoisia ajatuksia, joihin voin jollain tasolla itsekin samastua. Tuota kirjaa en ole lukenut, mutta luonnollisesti olen kuullut Kampuschin "keissistä".
VastaaPoistaNuo sinun tuntemuksesi kirjaa lukiessa ovat minullekin siis tuttuja. Olen havainnut itsessäni samaa eli vastaavantyyppistä kirjaa lukiessani alan minäkin ikään kuin neuvoa henkilöä. Joskus jopa suutahdan tai turhaudun, kun tulee tunne, ettei henkilö tajua omaa parastaan. Juu, helppo neuvoa sieltä kotisohvalta.
Mutta siis on jotenkin lohdullista huomata, etten suinkaan ole ainoa, jolle tällaisia melko "epäempaattisiakin" tunteita voi syntyä näiden rankkojen tositapahtumiin pohjautuvien kirjojen kohdalla.
Hyvä huomata, etten ole ainoa, joka rupeaa neuvomaan kirjan henkilöitä. En muista, että olisin koskaan ruvennut neuvomaan fiktiivistä henkilöä, mutta tässä kirjassa henkilö onkin todellinen. Tunnistan tosiaan suuttumisen ja turhautumisen tunteet, joita koin heti kun "näin" kadulle parkkeeratun pakettiauton ja sieppaajan. Melkein huusin henkilölle, että "nyt menet heti toiselle puolelle katua". Sitten raivosin henkilölle, että "mikset sä tajunnut väistää sitä autoa".
VastaaPoistaJälkikäteen tuli mieleen, että uhriin samastuminen on tavallaan luonnollista, mutta olisin huolestunut, jos joku samastuisi sieppaajaan.
En tosiaan noin kärjistetysti asiaa ajatellut, eikä oletuksesi (vapaaehtoisesti jne...) ja ajatuksesi vaikenemisesta ainakaan minun kohdallani osu oikeaan. Mielipiteeni ei perustunut vain kirjaan vaan ihan yleisesti koko tapaukseen ja siitä seuranneeseen mediaryöpytykseen, en vain osannut ilmaista asiaani selvästi :) En missään nimessä syytä Kampuschia asian julkituomisesta, mutta en ymmärtänyt/ymmärrä asian puimista keskusteluohjelmissa toisensa jälkeen. Totta kai on hienoa jos se on auttanut Kampuschia käsittelemään hirveää kokemustaan, mutta en henkilökohtaisesti ymmärrä mitä sellaista asioiden pohtiminen julkisuudessa uudelleen ja uudelleen antaa, mitä esimerkiksi terapia tai asian käsittely lähipiirissä ei antaisi? Onneksi asioita voi käsitellä haluamallaan tavalla, joko yksityisesti tai julkisesti, kaikki tavat eivät sovi kaikille.
VastaaPoistaHyvä, kun selvensit ajatuksiasi. :) Lyhyissä viesteissä väärinkäsitysten mahdollisuudet tunnetusti kasvavat.
VastaaPoistaEn ole nähnyt Kampuschia keskusteluohjelmissa enkä ole seurannut mediaryöpytystä. Ymmärrän, että saattaa alkaa ärsyttää jos jonkun pärstä näkyy koko ajan julkisuudessa. Olin vain kommentissasi järkyttynyt, että jolle kulle edes tulee mieleen liittää sanaa "rahastus" tällaiseen yhteyteen. Itse yhdistän rahastuksen lähinnä vain halpahintaiseen ja huonoon viihteeseen. Mielestäni kuulostaisi yhtä kammottavalta, jos puhuisi keskitysleirien, nälänhätien tai perhesurmien yhteydessä rahastuksesta. Mutta selityksesi jälkeen ymmärrän, että olet kai lähinnä kyllästynyt Kampuschin jatkuvaan esilläoloon. Itse en ole edes huomannut tällaisia keskusteluohjelmia. Minulla ei tainnut olla telkkaria ollenkaan siihen aikaan.
Oletan, että Kampusch kirjoitti kirjan, koska halusi säilyttää itsellään oikeuden määrittää oman identiteettinsä. Hän ei halunnut, että hänet leimataan pelkäksi säälittäväksi uhriksi. Kampusch ei yllättäen pidä sieppaajaa täydellisenä pahuuden ruumiillistumana, vaan ihmisenä, joka kykenee myös hyvyyteen. Itselleni tuli yllätyksenä, että voi tuntea empatiaa sieppaajaa kohtaan ja jopa surra tämän kuolemaa.
Osalla ihmisistä sopii tietysti paremmin pelkästään yksityinen terapia. Kampusch valitsi terapian ja julkisuuden kai osoittaakseen, ettei hänellä ole syytä hävetä ja piiloutua. Näin oletan, mutten tiedä varmasti.
Mitä tästä opimme, lyhyet kommentit on kiellettävä ;) (Silti tästä taitaa tulla taas sellainen, auts.)
VastaaPoistaKampusch tosiaan tuntui olevan esillä hieman kärjistetysti joka paikassa, nimenomaan tv:ssä näytettiin uutisten lisäksi mm. näitä keskustelu- tms. ohjelmia, sitten tuli vielä kirjan markkinointi. Ehkä itselleni tuli jonkinlainen tirkistely- tai tragedialla mässäilyolo kun näihin törmäsi niin usein ja negatiivinen mielikuva syntyi osin myös siitä. Sama on havaittavissa muissakin ns. paljastuskirjoissa (ei aivan paras määritelmä, mutta menköön), vaikka aihe on tärkeä ja kiinnostava mietin omia motiivejani seurata aihetta. Se tässä Kampuschin kirjassa kuitenkin on hienoa, että sen on kirjoittanut Kampusch itse eikä joku sivullinen, silloin en edes miettisi kirjan lukemista toisin kuin nyt.
Hyvä, että saimme asian selvitettyä. ;) Minulla ei ole minkäänlaisia mielikuvia Kampuschista tv:ssä. Ilmeisesti minulla siihen aikaan ollut telkkaria. Muuten olisin kai pakosta törmännyt häneen.
VastaaPoista