Kuka on oikeassa?

(valokuva Koko-teatterin sivulta, valokuvaaja Tuomas Jääskeläinen)

TEATTERI  ---  Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille (Koko-teatteri, Helsinki, näytös 18.10.2012)

Sain ilmaislipun helsinkiläisen Koko-teatterin monologiesitykseen Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille. Menin katsomaan esitystä kylmiltään eli en vaivautunut ottamaan etukäteen selvää Gudrun Ensslinistä. Tiesin entuudestaan vain sen, että hän oli naispuolinen, saksalainen terroristi. Näytelmän järjestäjät olivat selvästi varautuneet kaltaisteni, laiskojen katsojien ilmaantumiseen, koska he olivat jakaneet penkkirivistöille kaksipuolisen monisteen otsikolla "Punainen armeijakunta ja Gudrun Ensslin".

Monisteesta selvisi, että Punaisen armeijakunnan eli RAF:in (Rote Armee Fraktion) johtohahmoihin kuului 1970-luvun Länsi-Saksassa Gudrun Ensslinin lisäksi myös Andreas Baader ja Ulrike Meinhof. RAF vastusti terrorismin keinoin muun muassa Vietnamin sotaa, ydinaseita ja "mädän" yhteiskunnan "fasistisuutta" ja "poliisivaltaisuutta". RAF:in terrostitekoihin kuuluu mm. tavaratalopoltto Frankfurtissa, korkeimman oikeuden tuomarin murha, Saksan lähetystön valtaus ja poltto Tukholmassa ja lentokonekaappaus Palma del Mallorcalta. Terroriteoista Ensslin osallistui ilmeisesti "vain" tavaratalopolttoon Frankfurtissa, josta hänet tuomittiin vankilaan. Käsittääkseni näytelmän tapahtumat sijoittuvat Ensslinin myöhempään vangitsemiseen, jolloin häntä pidettiin Stammheimin vankilan eristyssellissä

En täysin ymmärrä, miksi näytelmän yhteydessä jaettiin tämä järeä tietopaketti Punaisen armeijakunnan toiminnasta. Miksei samassa yhteydessä olisi voinut yleisölle jakaa selvitystä näytelmän kirjoittajasta ja tämän suhteesta Gudrun Enssliniin. En saanut näytelmän kirjoittajan nimeä selville edes Koko-teatterin omilta sivuilta. Kuuluiko näytelmän kirjoittaja mahdollisesti terroristin lähipiiriin? Kuka hän oikein oli ja mitä hän halusi näytelmällään viestittää? Monisteen näkökulma terrorismiin jäi minulle myös epäselväksi: puolesta, vastaan vai neutraali suhtautuminen?

Mutta varsinaiseen näytelmään:
Pidin näytelmän toteutusta onnistuneena. Gudrun Enssliniä näyttelevä Anna Veijalainen vakuutti roolissaan eristysselliin suljettuna terroristina, jonka tunnetilat vaihtelevat epätoivon, raivon ja kaipauksen välillä. Katumusta terroristi ei monologissaan ilmaise. Hän kokee edelleen olevansa oikeassa, kun taas "mädän" yhteiskunnan olisi syytä tajuta virheensä ja ottaa opikseen.

Näytelmässä oli hyödynnetty hyvin videotekniikkaa. Takaseinälle oli heijastettu eräänlainen terroristin kaksoisolento, joka puhui ja liikehti samaan aikaan kuin näyttelijäkin. Taustavideo käynnistyi vain satunnaisesti, jolloin se onnistui säpsäyttämään katsojan.

Pidin myös äänimaailmaa onnistuneena. Satunnaisesti kuuluvat hengitysäänet toivat näytelmään lisää dramatiikkaa, koska ne tuntuivat tuovat terroristin monologin entistä lähemmäs katsojaa. Jos muistan oikein, ääninauhalta kuului myös epäselvää rahinaa ja koneistettua ihmisääntä, mitkä korostivat eristyssellin kammottavuutta.

Lavastus oli vähäeleinen, kuten olettaa sopii. Lavalla oli vain vedellä täytetty pesuvati, johon terroristi upotti päänsä kuin jäljitelläkseen vesikidutusta. Lavalla näkyi myös pahaenteinen levysoittimen kaiutin johtoinen, johon terroristi myöhemmin hirttäytyi. Videokuvissa sellin tila näytti jatkuvan kelmeään kaakeliseinään.

En tiedä, mitä näytelmällä yritettin sanoa. Pitikö se Gudrun Ensslinia vakavasti otettavana poliitikkona ja julman yhteiskunnan marttyyrina vai pahana terroristina, jossa lopulta häivähti hieman inhimillisyyttä? Vaikka näytelmän ei minulle avautunut, se kuitenkin pakotti miettimään ikuista hyvän ja pahan ongelmaa. Voiko terrorismin pahuutta perustella tai puolustella tarkoitusperien hyvyydellä? Mielestäni ei voi. Kysymys käväisee mielessä, koska Gudrun Ensslin on ajallisesti ja paikallisesti etäinen hahmo. Samaa kysymystä kukaan tuskin esittää Anders Breivikin tai suomalaisten koulusurmaajien yhteydessä. Halusihan myös Breivik "parantaa" norjalaista yhteiskuntaa monikansalliselta "saastalta"? Monet perhesurmaajat kokevat "pelastavansa" perheensä "vaikealta" elämältä. Kunniamurhissa murhaajat uskovat "puhdistavansa" perheen kunnian. Pedofiilit puolestaan kokevat "rakastavansa" seksuaalisesti hyväksikäyttämiään uhreja.

Murhattu ihminen on kuitenkin aina murhattu ihminen riippumatta siitä, onko kuoleman aiheuttanut poliittisesti "tiedostava" ajattelu, humalaisen puukon sokaisu, raivohullun pesäpallomailalla hakkaaminen tai mikä tahansa muu syy.

Myöhempi lisäys:
Jälkikäteen tajuan, että Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille -näytelmän katsomistani häiritsi juuri sitä ennen lukemani Natascha Kampuschin kirja 3096 päivää. Näytelmää ja kirjaa yhdistää samankaltainen asetelma, jossa nuori nainen on suljettu eristettyyn tilaan. Mutta samankaltaisuudesta huolimatta tilanne on kuitenkin vastakkainen, koska Kampusch on rikoksen uhri ja Ensslin oli itse rikollinen.

Kun näytelmä alkoi, en ollut vielä kyennyt irtautumaan Kampuschin kirjan tunnelmista. Kirjaa lukiessa samastuin erittäin voimakkaasti rikoksen uhriin. Näytelmän alkaessa samastuminen oli jäänyt ikään kuin jäänyt "päälle", kunnes näytelmän keskivaiheilla havahduin huomaamaan, etten voi samastua rikolliseen. Näytelmän katsomiskokemukseni olisi varmasti ollut selkeämpi, jos en olisi juuri sitä ennen lukenut Kampuschin kirjaa. Myös tekstini olisi ollut erilainen.