Sivut

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Voiko romaanihenkilöä vihata (tai rakastaa)?

(Olen lievästi flunssainen. Silmiä verestää, kurkkua kuivaa ja olo on oudon hidastunut, mutta en anna näiden häiriötekijöiden millään tavalla haitata blogini päivitystä)

Luin äskettäin Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija -kirjasarjan. (katkos, jonka aikana toljotan näyttöä lasittunein silmin). Aluksi viehätyin Blomqvistin tavasta kuvata työntäyteistä saaristolaiselämää, johon kuului raadantaa aamusta iltaa: lehmien ruokkimista ja lypsämistä, kalastusta, verkkojen puhdistamista ja paikkaamista, silakoiden suolaamista, puisten pöytien hankaamista puhtaaksi hiekalla, villan kehräämistä, kankaiden kutomista, virkkaamista, neulomista, viljanpuintia, leipomista jne jne. Eli lyhyesti sanottuna: työtä, työtä ja työtä. Lisäksi jumalanpelkoa, nöyryyttä ja alistumista ajattelutapaan "Herra antoi, herra otti, kiitetty olkoon herran nimi". Iltaisin sentään rentouduttiin perheen ja suvun parissa viettämällä hämäränhetkiä, jolloin kerrottiin legendoja ja kummitusjuttuja.

Mutta sitten se iski: viha Myrskyluodon Maijan yli-inhimillisen hyveellistä olemusta kohtaan! Eihän kukaan voi olla tällainen! Maija raataa aamusta iltaan väsymyttä. Maija kestää myrskyt, pakkaset, viimat ja sateet. Maija selviää lapsensa hukkumisesta rantaveteen ja miehensä hukkumisesta heikoille jäille. Maija vain jatkaa sitkeästi elämäänsä, vaikka talo palaa ja perhe sinnittelee talvipakkasilla jäisessä navetassa. Silloinkin Maija vain suree, ettei pysty raatamaan täysteholla, koska rukki on palanut poroksi eikä muitakaan työvälineitä ole enää jäljellä. Kun lapsi hukkuu rantavesiin, Maija yrittää olla itkemättä, koska on syntiä vetistellä! Maija kokee velvollisuudekseen olla kiitollinen niistä lapsista, jotka ovat elossa. Kätilökin tulee haukkumaan Maijan pataluhaksi, jos Maija herpaantuu ja antaa tilaa tunteilleen. Eihän tällaista voi olla olemassa! Eihän kukaan ole tunteeton kone, joka toimii aina virheettömästi.

Maijan "täydellisyys" herätti minussa vihaa. Maija ei tee virheitä (tai niistä ei kerrota). Maija on aina oikeassa, hän toimii aina oikein. Mutta toisaalta: miten vihata henkilöä, jota ei ole oikeastaan edes olemassa muualla kuin kirjailijan päässä, musteläiskinä paperilla ja sitä kautta kuvitelmana lukijan päässä. Eikö ole hölmöä vihata jotain paperista hahmoa, jonka kanssa minulla ei ole henkilökohtaista suhdetta? Eikö viha (ja muut tunteet) edellytä aina henkilökohtaista ja konkreettista kohtaamista? Mutta en ehkä niinkään vihaa (tai inhoa) paperihahmoa tai sen edustamaa ideaa päässäni, vaan Blomqvistin kirjoitus- ja kerrontatyyliä. Enemmänkin vihaan Blomqvistin kerrontaa, jossa millekään muulle ei ole sijaa kuin arkiselle raadannalle, jumalanpelolle ja lapsien kasvattamiselle hiljaisuuteen ja hartauteen. Eihän tämä ole mitään elämää, vaan ajattelutapaa "kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat!"

Myrskyluodon Maijan epäinhimillinen ylisuorittaminen on siis asia, joka saa vihani nousemaan. Tavallaan luen piiloviestejä rivien välistä: jos Maija on hyvä, minä olen paha; jos Maija on työteliäs, minä olen laiska; jos Maija on virheetön, minä olen virheellinen jne.

Sen sijaan asia, jota rakastan romaanien henkilöhahmoissa, on tietysti tällaisen täydellinen vastakohta eli inhimillinen vajaavuus. Inhimillisiin puutteisiin sentään pystyn samastumaan, mutta Maijan kaltainen, kiiltokuvamainen täydellisyys sijaitsee kokemusmaailmani ulkopuolella.

Romaanien henkilöhahmoja, joita olen rakastanut (tai pitänyt, ihaillut tai joista olen viehättynyt) on muun muassa Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu. Pepistä pidän juuri hänen inhimillisten puutteidensa takia. Peppi valehtelee solkenaan, hän ei osaa käyttäytyä, hän on anarkistinen, mutta myös altruistinen. Peppi on itsenäinen, itsepäinen ja omaperäinen. Hän voimakas ja kekseliäs. Tällaiseen haluan samastua.

Aikuisten romaanien puolella olen yleensä pitänyt romaanihenkilöistä sitä enemmän, mitä paheellisempia ne ovat olleet. Esimerkiksi Oscar Wilden romaanin Dorian Grayn muotokuvan päähenkilö on turhamainen, itsekeskeinen, hedonistinen, itserakas jopa siihen pisteeseen saakka, että on valmis murhaamaan. Mutta ehkä olisi naurettavaa väittää, että rakastaisin Dorian Grayn kaltaista ilmestystä, koska en todellisessa elämässä haluaisi vastaavanlaista henkilöä elämääni. Rakastan vain tapaa, jolla Oscar Wilde kirjailijana vetää minut mukaan mustanpuhuvaan tarinaansa.

Ihastuin järjettömästi myös Donna Tarttin romaanin Jumalat juhlivat öisin henkilöhahmoihin, vaikka (tai koska) henkilöt ovat toinen toistaan kauheampia, toisin sanoen moraaliltaan vinksahtaneita murhaajia tai murhan sivustakatsojia. Tällaisiakaan henkilöitä en välttämättä halua omaan elämääni, mutta rakastan tapaa jolla Donna Tartt kietoo lukijan verkkoonsa. Nuorempana hullaannuin Hermann Hessen romaanin Arosusi päähenkilöön, joka on käytännössä puolihullu juoppo ja boheemi vetelehtijä. Arosusi ei saa elämässään kertakaikkiaan mitään järkevää aikaiseksi eli kovin paljon kauemmaksi ei voi etääntyä Myrskyluodon Maijan säntillisyydestä. Mutta ainakin tunsin itseni Arosuteen verrattuna edes jossain määrin onnistuneeksi ihmiseksi, kun taas Maija saa minut tuntemaan itseni kaikin puolin vialliseksi ihmiseksi. Siinä on kai avain vihaan.

Voi kommentoida, mut ei oo pakko.

2 kommenttia:

  1. Montakos kirjaa tähän sarjaan kuuluu? En ole lukenut, mutta toki kuullut ja soittanuktin pianolla.

    Tulipa vain mieleeni tuosta uskonnollisesta hyveellisolemuksesta paraikaa lukemani Ayaan Hirsi Alin kirja Infidel: (islamin)uskossakaan ei ole sijaa surulle, ei levolle. Se on "herran hallussa". Jos lapsi kuolee, niin voi voi - on sentään elossa jokunen ja turha valittaa, koska Allah (Jumala) niin määräsi.

    Näen siis tuossa kirjassa arviosi perusteella uskontoa. Samaahan oli kristinuskossakin aikoinaan: Jumalan tahto siis. Ei sitä vastaan käy taisteleminen, koska "pakko" on uskoa ja muinoin kasvatettiin nimenomaan (jumalan)pelolla. Siinä mielessä kirja kuvastanee aikaansa? Minun mummoni (valitettevasti) ruokoilee päivittäin ja pelkää Jumalan "kostoa", vaikkei ole pahaa tehnytkään. Silti kokee olevansa syntinen ja rankaistu, koska... noh, en kerro enempää, koska koskettaa minuakin

    VastaaPoista
  2. Kirjasarjaan kuuluu 4-5 osaa. En voi tarkistaa, kun olen jo palauttanut kirjan kirjastoon. MOnet varmaan tuntevat Myrskyluodon Maijan nimenomaan Lasse Mårtensonin(?) musiikista ja telkkarisarjasta. Fanitan itsekin musiikkia.

    Sama juttu taitaa olla myös jehovantodistajilla eli vainajaa ei saa surra, koska silloin vainajan henki ei pääse siirtymään toiseen todellisuuteen. Näin olen ymmärtänyt. Aika julmaa surevia kohtaan, jos pitää omat tunteensa tukahduttaa. Tässäkin kirjassa viestitettiin, että voimakkaat tunteet ovat syntiä, koska Jumala kärsii!!! Ihmettelin vain, että onpa heikko jumala, jos noin vähästä saa hepulin. Vainajakin "kärsii", jos omaiset itkevät liikaa!

    Uskonto oli nimenomaan kirjasarjassa läsnä. Itse asiassa koko elämä oli uskonnollisuuden (tai hengellisyyden) läpitunkema. Kirkossa oli pakko käydä, vaikka oli kelirikko. Papilta ei sympatioita herunut, jos ei ollut kirkkoon päässyt. Kaikkein hurjimmilta tuntui kirkon tyrkyttämä ajatus synnyttäneen naisen "saastaisuudesta". Synnyttäneen naisen piti käydä kirkottamassa itsensä, jotta vapautuisi synnyttämisen "saastasta". Jos synnyttänyt nainen ei mennyt kirkottamaan itseään, tämän voi lain mukaan vaikka tappaa! Että näin 1800-luvulla ja ilmeisesti vielä 1900-luvullakin. Kirkottamaan vaan piti lähteä, vaikka olisi tulipalopakkanen, viima, tuisku tai sitten kelirikko, jolloin oltiin vankina saaressa. Eipä käy kateeksi.

    Kyllä on minunkin suvussa näkynyt uskovaisia, joilla on kohtuuttomia näkemyksiä. Jumalan kosto kuulostaa tutulta. Mummollani oli ajatus Jumalasta heittämästä mustaa, tulista kiveä syntisen päälle. Kieltämättä aika primitiiviseltä kuulostaa tällainen jumala (tai Jumala). Kai se on peräisin vanhasta testamentista. Uudessa testamentissahan Jumala kehittyy, uudistuu ja jalostuu erittäin suopeaksi ja anteeksiantavaksi tyypiksi(?).

    VastaaPoista