 |
| (kuva sivulta: Finnkino) |
Varoitus: spoilerivaroitus ja muuta tunnelmaa latistavaa
Kävin eilen katsomassa komediaksi luokitellun elokuvan Väärät paperit. Elokuvaa katsoessani ajattelin, että minulla ei ole siitä mitään sanottavaa, mutta tässä istun kuitenkin naputtamassa. Muutamassa kohdassa naurahdin, mutta pääsääntöisesti häiriinnyin elokuvan psykologisesta epäuskottavuudesta. Tietysti tiedän, että komedian ei edes tarvitse olla psykologisesti uskottava. Mutta tämä elokuva jäi ärsyttävällä tavalla haahuilemaan draaman ja komedian välimaastoon. Aivan kuin ohjaaja ei olisi itsekään osannut päättää, haluaako hän varoittaa identiteettivarkauksien vaaroista, kertoa sosiopatiasta luonnehäiriönä, kuvata perhe-elämän ristiriitoja vai luoda koomisen asetelman punkeron huijarinaisen ja laihan ekonomin välille.
Elokuvan miespäähenkilö (Jason Bateman) työskentelee asiantuntijatehtävissä menestyvässä firmassa. Raha virtaa. Kotona odottavat vaimo ja kaksi pientä lasta. Tulevaisuus näyttää hyvältä. Sitten puhelin soi ja mies menee hölmöyksissään luovuttamaan kaikki henkilötietonsa tuntemattomalle naiselle (Melissa McCarthy), joka väittää edustavansa vakuutusyhtiötä. Kuka korkeasti koulutettu asiantuntija menisi näin helposti lankaan? Soittaja on tietysti sosiopaatti-huijarinainen, joka haluaa henkilötiedot voidakseen käyttää miehen varastettua pankkikorttia. Naisella on kotonaan lisää varastettuja kortteja ja "mankeli", jolla hän voi monistaa niitä. Huijarin elämän täyttää hillitön shoppailu ja biletys.
Kohta poliisit saapuvat pidättämään miehen. Mies yrittää todistella syyttömyyttään. Poliisit uskovat miehen joutuneen identiteettivarkauden uhriksi. Ongelmaksi muodostuu amerikkalaisten osavaltioiden erilaiset lait. Miehellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä henkilökohtaisesti pidättämään huijarinaista. Kuka toimisi näin? Ei kukaan. Nainen vastustelee aluksi, mutta suostuu kuitenkin lähtemään autolla ajamaan Floridasta satojen kilometrien päähän miehen kotikaupunkiin selvittelemään työpaikkasotkuja. Mitä järkeä tässä on? Ei mitään.
Ja miten huijarinaisen persoonallisuus voi muuttua manipuloivasta ja valehtelevasta sosiopaatista empaattiseksi ja katuvaksi ex-rikolliseksi? Ei taaskaan mitään järkeä. Nainen kokee elokuvassa oudon "ihmeparanemisen", kun hän kuulee puhelimessa miehen lasten äänet. Se riittää palauttamaan naisen rikoksen poluilta kunnon kansalaiseksi. Kaikkein korneinta on, että elokuvan lopussa parantunut sosiopaatti istuu katuvana vankilassa, jonne hän menee tietysti vapaaehtoisesti. Mies tulee perheineen tapaamaan naisvankia ja he viettävät yhdessä kerrassaan ihastuttavaa laatuaikaa. Siitäkin huolimatta, että nainen on identiteettivarkauksillaan tuhonnut miehen talouden ja melkein aiheuttanut tämän irtisanomisen. Aivan uskomatonta hölynpölyä!
En väitä, että arvostamissani komedioissa psykologinen uskottavuus olisi viety huippuunsa. Mutta niissä ei myöskään poukkoilla opettavaisen ja "koskettavan" draaman välillä, vaan komedialliset ainekset vedetään reippaasti överiksi. Esimerkiki elokuvassa Tootsie (1982) on täysin epäuskottava juoni, jossa umpikujaan itsensä ajanut miesnäyttelijä työllistää itsensä naisnäyttelijänä. Eihän tällaista tapahdu, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, koska komedia toimii. Samaten komediassa Bruno (2009) ei paistatella realismilla. Siinä itävaltalainen, homoseksuaali muotitoimittaja lähtee potkut saatuaan suoraan Itävallasta Amerikkaan ja koukkaa sitä ennen Afrikassa adoptoimassa itselleen ja homoparilleen mustaihoisen vauvan. Täydellistä hölynpölyä, mutta komedia toimii siitä huolimatta. Komedia Spinal Tap (1984) jaksaa myös naurattaa, vaikka mokumentissa fiktiivinen rockbändi syöksyy epäonnisesta selkkauksesta toiseen. Sen sijaan Väärät paperit ei juurikaan naurattanut komediana, koska se jäi harmillisesti puolitiehen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti